normaali mutta epähyväksytty

Hanki joku mielenkiintoinen harrastus, esim. ala piirtäää tai jotain muuta mikä vaan kiinnostaa.
Liikuntakin piristää mieltä, käy vaikka kävelylenkeillä.

En tiedä onko monellakaan ihmisellä sellaista kaveria joka siirtäisi omia menojaan kaverin vuoksi, ehkä joskus lapsena kun ei ole mitään todella tärkeitä menoja mutta jo 16-vuotiaana alkaa olla kaikenmaailman menoja joita ei voi lykätä.

Mutta yksinäisyyteen tottuu, ei siihen kuole. Yksin ollessasi voit ainakin olla juuri sellainen kuin itse haluat eikä sun tarvitse esittää mitään roolia pitääksesi "kavereita", eihän sitä tiedä vaikka joku sitten tuleekin vastaan kun vähiten sitä odottaa :)

Jos saan olla rehellinen (yleensä siitä seuraa vain pahaa mieltä kun minä olen rehellinen mutta valehdella en osaa ja vaieta en henno), minussa teksti herätti tällaisia ajatuksia:

Luulen, ettei kyseessä valitettavasti ole mikään poikkeustapaus vaan tuo teksti voisi olla melkein kenen tahansa 16-vuotiaan tytön ja monen pojankin päiväkirjasta. Kaikki normaalin näköiset ovat sisältä jollakin tavalla rikki, uskokaa pois.

Nuoruusiässä se ehkä tuntuu kaikkein pahimmalta, mutta ei saa luulla, että pahempaa ei voisi olla. Kyllä voi. Ihminen voi joutua tosi syvälle ihan pienten valintojen seurauksena ja aiheuttaa turhaa tuskaa itselleen ja ympäristölleen.

En tiedä, onko 16-vuotiaana mahdollista keskittyä vähemmän siihen, miten saisi muiden hyväksynnän ja enemmän siihen, miten heitä voisi palvella vaikkei kiitosta saisikaan. Tietääkseni menneinä vuosikymmeninä näin tehtiin. Etenkin naiset olivat niin kiireisiä, ettei aikaakaan oman itsen suremiselle ollut. Nykyään taas muille omistautuvaa naista halveksitaan. No, en tiedä, kumpi ihanne on parempi. Semminkin kun olen mies.

Mutta eikö totta, että itsekeskeisyyden aikakausi osoittaa päättymisen merkkejä? Ihan selvästi ihmiset kaipaavat elämälleen muuta tarkoitusta kuin oma itse. Onko se sitten hyvä, riippuu kai siitä, mitä tuo muu on. Itse toivon, että mahdollisimman moni voisi löytää elämälleen Jumalan valmistaman tarkoituksen, mutta sekin on vain minun näkemykseni.

Sen verran vielä sanoisin, että avioero kyllä jättää aika ikäviä arpia, joiden kanssa on opittava elämään. Itse olen sen kokenut, mutta kunpa olisin ymmärtänyt aikaisemmin, että rikkinäisessäkin kodissa minua rakastetaan ja etäisellekin vanhemmalle olen tärkeä. Tekstin kirjoittaja on onnekas, kun tietää olevansa rakastettu edes perheensä taholta.

Toivon valoa elämiimme.

Itsekin olin 16-vuotiaana yksinäinen. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin minulla on tosi paljon ystäviä ja olen jopa suosittu. On vaatinut paljon työtä ja aikaa, että olen päässyt tähän tilanteeseen. Suurin muutos tapahtui, kun aloin hyväksyä itseni ja ihan rakastamaan itseäni. Uskon, että jos ei pidä itsestään, ei kukaan muukaan voi pitää. Kohtuudella jokainen voi rakastaa itseään! Ajattelin, että minulla on oikeus olla se oma itseni mikä olen. Sitten menin mukaan vaikka harrastuksiin ja muualle missä on ihmisiä. Olen joutunut ottamaan lujasti itseäni niskasta kiinni, että olen uskaltanut mennä juttelemaan muiden kanssa. Vähitellen uskaltaa enemmän ja enemmän, ystäviä alkaa löytyä. Vielä kun olen oppinut hyväksymään kaikenlaisia ihmisiä ikään, näköön, terveyteen, pukeutumiseen jne. katsomatta, on suhteita alkanut syntyä. "Ääneen ajatteleminenkin" saa lähellä olevat ihmiset kiinnittämään huomiota ja sanomaan jotain, saa pientä "small talkia" aikaiseksi ja voi syntyä mukavia tilanteita ja jopa ystäviäkin löytyä. Ei kannata luovuttaa! Tsemppiä kaikille! Aina on toivoa olemassa.