mä oon just päässy sairaalasta kotiin. Mulla on ollu nyt 4 vuotta anoreksia ja nyt oon ollu sairaalassa ruotsissa. mä todellaki haluisin parantua mut se on nii vaikeeta.. välillä tulee ihan hirmu paha olo ja ajattelee vaan et läski, läski.. miten teijän parantuminen on edenny? onko se ollu välillä yhtä tuskaa?
parantuneita?
minä vaan
5914
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Just niin. Ole onnellinen että oot alkanut ees jotenkin parantuun. Viimekskin tuli paha olla. TOSI PAHA OLLA! Olin nimittäin lihonu ihan sairaasti. Ja sitten kaloreita lisää. Kuolen. HYKS on paska sairaala.
Itse "parannuin" pari vuotta sitten anoreksiasta, anoreksiia ehdin sairastaa n.4 vuotta. välillä meni sairauden kanssa paremmin ja välillä heikommin. Mutta kun ihmiset jotka minusta välittävät, tukivat minua ja sain itselleni paranemisen halun niin sillon mun paranenminen lähti käyntiin.
Paraneminen oli yhtä tuskaa joka päivä tuijotin peiliin ja vakaan ja itkin sitä kuinka painonousi, sitä tein niin kauan kunnes en enää vaihtanut vaatteitakaan niin että olisin nähnyt itsestäni jotain, hävitin peilit, vaatteet puin pimeässä. Sitä jatkui pitkään.
Elämässä kamppailin kovasti suuria voimia vastaan, en halunnut palata entiseen enkä halunnut että minulle tuli grammaakaan painoa lisää. Tuskaa paraneminen oli noin puolivuotta.
Sitten pystyin palaamaan edes johonkin "normaaliin" elämässäni. Kun rupesin saamaan paranemisen halua, tukea, toimintaa ja uutta elämää kaikki oli paljon helpompaa. Toki olin saanut tukea, mutta minulle ei kerrottu miten sitä käytetään, tiedät varmaan mitä tarkoitan. Miten tyhjä olo on terapeuttien ja tukihenkilöiden keskellä kun ei tiedä edes kuka itse on. Poppakonsteja ei minunkohdalla löytynyt eikä niitä varmaan olekkaan.
Mutta olennaista oli lähiympäristö, se että sain tarvitseman tuen ja avun.
Nyt kun katson asiaa näin jälkikäteen niin en jättäisi hekteäkään pois sairauden kanssa kamppailusta, vaikka se on tuskaa ja kamalaa mutta niin paljon siitä oppii, se on viisautta jälkeen päin. Minun pitäisi vuoden päästä valmstua hoitajaksi ja uskon että kokemastani minulla on paljon apua työssä ja elämässä.
Toivotan sinulle uskallusta, rohkeutta ja pitkää pinnaa se ei ihan hevillä lähde mutta kun jaksaa vaan taistella niin kyllä anoreksiasta eroon pääsee.
Hei Kata!
Me taistelemme tyttäreni rinnalla hänen sairauttaan vastaan. Sanoit, että sinua auttoi lähimmäisten tuki. Millainen tuki sinun
mielestäsi on parasta? Eihän tässä pysty kuin olla läsnä ja itsestä tuntuu, että se on liian vähän!
Miten pian voimasi palautuivat parantumisen jälkeen? Minun tyttäreni koris ym. liikuntaharrastukset mietityttävät: milloin mahtaa olla voimissaan sitten KUN parantuu. Vielä ei ole edistymistä tapahtunut, päinvastoin, paino vain putoaa, vaikka on ollut sairaalassa 4 viikkoa, letkuruokinnassa siitä 3 viikkoa.
Rankkaa on!
Yritä rakastaa itseäsi, luulisin, että se auttaa parantumisen tiellä!
Tiedän, että se on vaikea ajatus sairautesi aikana, mutta olet arvokas, liian arvokas joutuaksesi kitumaan anoreksian kanssa!
En pysty auttamaan tytärtänikään parantumaan, mutta yritän valaa itseluottamusta häneen, josko se auttaisi edes vähän!
Voimia matkalla parempaan!
Ite pääsin perjantaina kotiin sairaalasta... Tavallaan haluun parantua, tavallaan en. Mutta kunhan en takasin joudu x/
Haluisin viettää normaalii elämää niinku muut, herkutella vaikka välillä ilman et meen oksentaa tai sit en syö loppupäivästä mtn. Mut sei oo helppoo.. Kattoo nyt mihin tää paino lähtee menee ku oon kotona. Energiatetratkin jätin pois.
Tsemppiä paranemiseen, sitä tarvitaan. ja PALJON.