Dekkarin alku

Ke 10. 1-00 Klo 23.00 Rautatieasema metrolaituri

Kaksi henkilöä keskusteli Rautatieasemalla, metrolaiturilla, toinen heistä odotti metroa ja toinen oli saattamassa ensin mainittua.
- Mä taidan tulla sun mukaas ja saattaa sut himaas asti, Mies sanoi.   
- Pete, ei sun tartte, kyllä mä itekki sinne himaan pääsen, Nainen vastasi.
- Mut Ella, mua huolestuttaa ne murhat siel teillä päin, Peteksi kutsuttu mies sanoi, Entäs jos, se hyökkää sun kimppuus ennen, kun sä pääset kotiis?
- Höpö, höpö. Ei kukaan mun kimppuun käy, Ella vastasi.
- Entä jos kuitenkin. Pete intti vastaan?
- Tehdään näin, mä soitan sulle, kun oon päässy himaan, Ella sanoi ja katsoi Peteä silmiin.
- Okei, Pete myöntyi vastahakoisesti.
He halasivat ja pian halaus muuttui kiihkeäksi suudelmaksi. Lähellä notkui puliukko, joka silmät harittaen tuli Ellan ja Peten luo ja alkoi höpistä jotakin rakkaudesta ja avioliitosta. He kuuntelivat ukkoa hetken ensin hieman huvittuneena ja sitten kiusaantuneena, minkä jälkeen he siirtyivät tästä kauemmaksi. Samalla Ella vilkaisi ylös ilmoitustauluun, joka ilmoitti, että metro tulisi noin minuutin päästä.
Ellasta minuutti kului liian nopeasti ja tuntui vai sekunnilta. Pian kuului tuttu kolina, kun metro saapui asemalle ja sen jarrut kirskuivat korviavihlovasti. He halasivat ja suutelivat, ennen kuin Ella meni metroon.
- Hei sitten, Ella sanoi vielä mennessään.
Hän katseli Peteä oviaukossa, kunnes ovet menivät kiinni ja metro nytkähti liikkeelle.
Ella haki mukavan paikan ikkunan vierestä. Sinne oli joku unohtanut ilmaislehtensä, jonka Ella otti käteensä.
Iso otsikko lehdessä kertoi: "HISSIMURHAAJA ISKI TAAS!"
Hän alkoi lukea artikkelia, joka kuului seuraavasti:

"HISSIMURHAAJA ISKI TAAS!

Helsinki
Poliisin riesana on jo kuukauden ajan ollut murhaaja, jonka uusin, neljäs uhri löytyi kolme päivää sitten. Murhatapa on kaikissa, paitsi kolmannessa ollut sama. Kolmannessa murhassa toisin kuin muissa oli noin 25 vuotias nainen puukotettu hengiltä. Muut kolme oli tapettu viiltämällä kurkku auki. Uusin murha tapahtui Alakiventiellä, kolme päivää sitten. Poliisi on vaitonainen tapauksen yksityiskohdista. Tätä sarjamurhaajaa on alettu kutsua hissimurhaajaksi tavastaan jättää uhrinsa hissin eteen.
Helsingin rikospoliisi pyytää yleisön apua tapauksen selvittämiseksi. Vihjeet voi soittaa poliisiasemalle."

Ella laski lehden alas, hieraisten samalla pientä vatsakumpuaan ja ajatteli syntymätöntä lastaan. ’Olisi pitänyt kertoa Petelle, että siitä tulee isä.’ Ella mietti. ’Mutta miten mä olisin se sille kertonu?’ Jahkailtuaan hetken ajatuksiensa kanssa, Ella päätti, että kertoisi Petelle, kun soittaisi tälle.
Hän havahtui ajatuksistaan kun kaiuttimista kajahti: ITÄKESKUS, JUNA VUOSAREEN LÄHTEE RAITEELTA YKSI, ÖSTRA CENTRUM, TÅGEN TILL NORDSJÖ AVGÅR FRÅN SPÅR ETT!
Hetkenpäästä metro pysähtyikin ja matkustajia poistui ja vain muutama tuli tilalle. Se puliukko joka oli örissyt asemalla ja tullut samaan metroon istui nyt sammuneena etäämpänä.
Metro nytkähti taas liikkeelle ja kun se sujahti tunnelista ulos pimeään yöhön, Ella nousi ylös penkiltään ja käveli ovelle, ettei tarvitsisi metron pysähdyttyä kiirehtiä. Kului vain minuutti tai pari ja pian kaiuttimista kajahti: MYLLYPURO, KVARNBÄCKEN! Minkä jälkeen metro pian pysähtyikin asemalle.
Ihmisiä valui ulos metrosta, Ella heidän mukanaan. Metroaseman katos suojasi kehnosti, joten kylmä tuuli pääsi riepottamaan matkustajia ja viskomaan lunta heidän päälleen. Ella veti takkiaan tiukemmin ympärilleen ja kiiruhti liukuovista sisälle. Hän käveli raput ylös niin hitaasti kuin mahdollista, saaden näin olla hieman pidempään lämpimässä.
Mutta ulos oli kuitenkin mentävä, sillä metroasema oli menossa kiinni ja viimeinen kaupunkiin menevä metrokin oli jo ajat sitten mennyt. Vartija jo mulkoili viimeisiä kulkijoita siihen malliin, että oli parasta vain häipyä ulos tai tämä tulisi ja nostaisi pihalle vaikka niskasta kantamalla.
Ella astui ulos hyiseen tammikuun ilmaan, satoi lunta ja jäinen tuuli riepotteli puita sekä viimeisiä kulkijoita.
Pihalla seisoskeli joukko nuoria jotka oli hetkeä aiemmin häädetty ulos asemalta, sekä eräs keski- ikäinen mies joka oli vahvassa humala tilassa. Mies käveli hoipertelevin askelin ostaria päin. Hän kai aikoi kokeilla onneaan, jos vaikka pääsisi kapakkaan yhdelle paukulle.
Ella ei jäänyt aseman pihalle vaan pinkoi suojatien yli, ohi nakkikiskan, yli toisen suojatien kohti lähellä olevaa Alepaa. Ostarilla oli melko hiljaista lukuunottamatta kapakoista kuuluvaa musiikin jumputusta.
Yhden kapakan ovella humalainen mies rähisi ja kirosi portsaria, kun tämä ei ollut laskenut miestä sisälle. Ella kuuli kun humalaiseen tympiintynyt portsari karjui humalaiselle soittavansa poliisin, jos tämä ei häipyisi häiritsemästä. Humalainen rähisi vielä jotain, mutta tuntui antavan periksi. Ella ei jäänyt enempää kuuntelemaan, vaan jatkoi matkaansa, läpi pienen metsikön nyt oli jäinen ja liukas. Hän kulki ohi osaketalon pihan, suoraan omalle pihalle.
Roskakatoksella oli joku penkomassa laatikoita. Tyyppi oli keskittynyt hommaansa niin, ettei kuullut tai nähnyt mitään. Ella ei kiinnittänyt tyyppiin mitään huomiota, vaan jatkoi matkaansa rapun ovelle.
Tultuaan lähemmäksi taloa, hän kuuli kuinka joku ulvoi epävireisesti lähes täysillä huutavan musiikin mukana. ’Jahas, jollakin on taas bileet keskellä viikkoa, taidankin jo arvata kuka se on.’ Ella ajatteli kaivellessaan avaimiaan taskustaan. Hän oli saanut avaimensa kaivettua esiin ja rapun oven avattua ja oli jo astumassa sisälle, kun kännykkä soi.

Samaan aikaan rapussa, portaiden alla kykki mies. Hän oli laiha ja kalpea, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat värittömät. Mies kuuli kun Ella astui rappuun, vastaten puhelimeensa. Jokin ääni alkoi kuiskailla miehen päässä, sitten kuiskaus muuttui puheeksi ja lopuksi se huusi miehen päässä "TAPA SE! TAPA SE!"
Mies yritti saada ääntä hiljenemään, mutta se takoi lakkaamatta pään sisässä kuin junttakone. Pian mies ei kyennyt taistelemaan käskyä vastaan, vaan antoi sille periksi ja valmistautui iskuunsa.

Ella astui sisälle, kaivoi kännykän taskustaan ja vastasi siihen.
- Haloo, Hän sanoi.
- Hei kulta, Pete sanoi, Mä ajattelin yllättää sut ja päätin soittaa sulle.
- Hei Pete, Ella sanoi ja jatkoi, Tosi hyvin ajoitettu.
- Joko sä olet kotonas? Pete kysyi
- En, tai no melkein, mä olen nimittäin rapussa, Ella sanoi ja työnsi toisen oven auki, meni hissille ja painoi nappulaa.
- No sit mä juttelen sulle niin kauan et sä pääset himaas, Pete sanoi.
- Mun pitikin kertoo sulle yks juttu, Ella sanoi ja toivoi hissin tulevan nopeammin alas.
- Mikähän mahtaa olla tämä juttu? Pete kysyi.
- Tota… Mä oon raskaana, Ella sanoi.
- Mi…Mitä sinä sanoit olevasi? Pete änkytti.
- Sanoin olevani raskaana ja sä olet sen isä, Ella sanoi.   
- Musta tulee isä? Pete kysyi uskomatta korviaan.
- Niin susta tulee…
Puhelin kolahti lattialle, kuului muksahdus ja huuto.
- ELLA! Pete huusi puhelimeensa, MITÄ HITTOA SIELLÄ TAPAHTUU!!?

Tällä välin, kun Ella oli jutellut Peten kanssa puhelimessa, oli hänen taakseen hiipinyt mies. Mies oli piilotellut rappujen takana, odotellen sopivaa uhria ja oikeaa hetkeä iskulleen. Mies tarttui Ellaa hiuksista ja kiskoi Ellan pään rajusti taaksepäin.
Ella kirkaisi tuskasta ja pudotti kännykkänsä lattialle. Mies aikoi sivaltaa Ellan kurkun auki, mutta tämä iski kyynärpäällä kylkeen miestä, joka kivusta ähkäisten päästi irti Ellan hiuksista. Sen jälkeen Ella kääntyi potkaisi miestä nivusiin, tämä taittuikin kivusta ulisten kaksin kerroin ja jäi lattialle makaamaan.
Ella poimi kännykkänsä lattialta, juoksi kellarin ovelle, avasi sen ja pujahti pimeään kellarin käytävään. Hän kuuli kellariin kuinka mies kiroili äänekkäästi.
Kellarin käytävässä oli pilkkopimeää, vain muutamasta valokatkaisijasta heijastui himmeä valo. Ella haparoi yhden nappulan luokse ja painoi sitä. Heti syttyi kellariin valo.
Kesti hetken ennen kuin Ellan silmät tottuivat kirkkaaseen valoon. Hän juoksi ovelle jossa oli numerot 1-16 ja avasi sen. Hän pujahti sisälle pimeään käytävään, jonka kummallakin puolella oli kellarin koppeja ja sulki oven. Tai luuli sulkevansa.
Ella haparoi pimeässä eteenpäin kunnes tuli käytävän päähän missä oli ulos johtava ovi. Hän alkoi hätäisesti räplätä lukkoa auki. Hetken sählättyään hän sai oven auki ja pujahti ulos. Ella sai viime hetkellä laitettua oven kiinni. Hän perääntyi huohottaen kauemmaksi ovesta ja muisti kännykkänsä ja sen, että Pete oli vielä linjalla.
- Pete oletko sä vielä siellä? Ella kysyi.
- Joo, oon, Pete vastasi ja kysyi, Mitä oikein tapahtui?
- Joku kävi mun kimppuun, Ella vastasi huojentuneena kuullessaan Peten äänen.
- Kuka?! Pete kysyi
- Emmä tiedä. Mä en ehtiny nähdä sen kasvoja, Ella vastasi, purskahtaen itkuun.   
- Rauhoitus ny, Pete sanoi, toivoen hartaasti voivansa olla juuri nyt Ellan luona ja auttaa tätä.
- Mitäs mä ny teen? Ella kysyi rauhoituttuaan hieman.
- Et ainakaan jää paikalles seisoskelmaan, jos nimittäin se hyypiö viel hiippailee siellä, Pete vastasi ja toivoi taas koko sydämestään, että voisi olla Ellan luona.
- Mä…. Ei helvetti se tyyppi tuli just ulos tosta ovesta, Ella parahti.
- Ella! Pete huusi puhelimeen, mutta kuuli vain Ellan huohotuksen ja kankaan suhahtelua tämän juostessa. Sitten kuului muksahdus, kun Ella kaatui ja pehmeä tömähdys kännykän upotessa hankeen.
Ella pinkaisi juoksuun, mutta kompastui ja lensi päistikkaa lumihankeen. Kännykkä lensi kädestä ja katosi hankeen. Ella ei jäänyt etsimään kännykkäänsä vaan kömpi pystyyn jatkaen pakoaan.
Pete kutsui Ellaa uudestaan, muttei saanut vastaukseksi muuta, kuin loittonevien juoksuaskeleiden vaimean äänen.
Ella juoksi talon päädyssä olevan leikkipaikan ohitse, kohti toista hieman matalampaa kerrostaloa, jossa pyykkitupa sijaitsi. Hän pysähtyi hengästyneenä ovelle ja muisti vasta silloin, ettei hänellä ollutkaan pyykkituvan avainta mukana.
Ella katsoi nopeasti ympärilleen, ennen kuin jatkoi matkaansa parkkipaikkojen ohitse. Parkkipaikka oli itse asiassa vain kapea mutka, jossa oli tilaa yhdelle autoriville.
Mutka päättyi jalkakäytävään jonka vieressä kulki autotie. Ella päätti oikaista ja juoksi tien yli toiselle puolelle, jossa oli matala kerrostalo. Hän kokeili rapun ovia toivoen jokin niistä jääneen auki, mutta yksikään ei ollut jäänyt auki. Yksi ensimmäisen kerroksen ikkunoista aukesi ja vanha nainen, jonka hiukset harottivat, pisti päänsä ulos.
- Mitä te täällä tähän aikaan meluatte ja häiritsette toisten yöunta, häipykää muualle metelöimään tai soitan poliisin!!! Eukko kaakatti.
- Olkaan niin kiltti ja päästäkää minut sisälle tai soittakaa edes se poliisi, Ella pyysi epätoivoisena.
- Enkä päästä, mutta poliisin minä kyllä soitan, jos ette pian häivy siitä metelöimästä, Eukko tiuskaisi.
- Olkaa kiltti ja soittakaa se poliisi, Ella pyysi vielä kerran.
- Senpä taidan tehdä, Eukko sanoi, mutisten mennessään, kauheata tuo nykynuoriso…
Enempää Ella ei kuullut, sillä eukko poistui ikkunasta sulkien sen perässään.
Äkkiä hän kuuli juoksuaskelia. Ella kääntyi katsomaan ja näki häntä aiemmin ahdistelleen miehen. Mies oli hetken katulampun valossa, jolloin Ella näki minkä näköinen tämä oli. Mies oli laiha ja kalpea ja hänen silmänsä leimusivat raivosta ja jostain muusta mitä Ella ei kyennyt määrittelemään.
Ella ei jäänyt kyselemään mieheltä, mitä tämä aikoi, vaan lähti juoksemaan. Hän juoksi alas mäkeä ohittaen ylä – asteen ja suunnaten suoraan ala – asteen urheilukentän ylitse aina kallioille asti. Siellä hänen täytyi pysähtyä vetämään henkeä, sillä hänen keuhkonsa olivat melkein kuin tulessa. Ella ei ehtinyt kovin pitkään levähtää , kun kuuli miehen askeleet ja läähättävän hengityksen. Tämäkin oli näköjään hengästynyt. Ella juoksi suin päin ylös kalliota ja suoraan pimeään metsikköön. Hän säikkyi jokaista puunrunkoakin, luullen niitä hyökkääviksi ihmisiksi. Pian Ellan oli pysähdyttävä, sillä kallio päättyi jyrkänteeseen jolta oli muutamien metrien pudotus alas kivikkoon. Hän tiesi, että jostakin kohtaa kalliota saattoi laskeutua varovaisesti alas, mutta pimeässä oli mahdoton nähdä reittiä, jonka hän tunsi hyvin, sillä oli leikkinyt täällä lapsena usein ystäviensä kanssa. Ella kääntyi palatakseen, mutta hänen tiensä tukki hurjistuneen näköinen laiha ja kalpea mies, joka oli tällä välin kaivanut isoteräisen puukon jostain takkinsa uumenista.
Ella perääntyi muutaman askeleen taaksepäin sillä enempää hän ei uskaltanut, ettei putoaisi jyrkänteeltä alas. Mies lähestyi koko ajan. Ella yritti hädissään etsiä katseellaan pakokeinoa. Miehen lähestyessä yhä vain, Ellan oli pakko peräytyä vielä yksi askel taaksepäin ja juuri silloin hänen jalkansa lipesi liukkaalla kallionreunalla. Kirkaisten hän putosi alas kiville.
Mies kurkisti alas ja näki Ellan tumman ja vääntyneen hahmon makaavan lumen peittämillä kivillä. Äänet miehen pään sisällä vaikenivat ja hän ikään kuin heräsi eikä tiennyt, missä oli ja miten oli sinne joutunut. Hän katseli hetken tummaa vääntynyttä hahmoa ja juoksi sitten pimeään metsään, tajuten tekonsa vakavuuden.

Ella oli liukunut jonnekin pimeään, lyötyään päänsä johonkin kovaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi leijunut jonnekin ylöspäin kevyenä kuin höyhen. Äkkiä jokin, ikään kuin kiskaisi Ellan alas ja hän tuli tajuihinsa.
Ensin Hän ei tiennyt missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta pian kaikki muistui taas mieleen. Ella nousi hitaasti ylös, häntä huimasi ja toiseen jalkaan koski niin kovasti, ettei hän pystynyt laskemaan painoaan sille. Jalka petti alta ja Ella lysähti kivelle istumaan. Hän kampesi itsensä uudelleen ylös ja yritti koikkelehtia yhdellä jalalla eteenpäin, mutta se oli tuskallista, hidasta ja raskasta.
Pitkän ajan kuluttua hän oli onnistunut pääsemään pururadalle, joka oli näin talven ajaksi muutettu hiihtoladuksi. Ella oli väsynyt ja häntä palelsi, huimasi ja jalkaan koski kuin siihen olisi isketty tuhat puukkoa. Kaikki alkoi pyöriä Ellan silmissä, jalka petti hänen altaan ja hän lysähti tajuttomana maahan.

00.10 Hiihtolatu

Samaan aikaan hiihtoladun viertä pitkin käveli muuan nainen, joka oli koiraansa ulkoiluttamassa.
Nainen nimeltään Anita antoi koiransa Lillin juosta vapaana edellään, kun siihen aikaan yöstä ei juuri ketään ollut enää liikkeellä. Kultainen noutaja poukkoili ladun puolelta toiselle mielenkiintoisten hajujen perässä. Sitten se pysähtyi ja nosti kuononsa ylös kuin jotain vainuten. Sitten se laski kuononsa alas ja juoksi edemmäs latua pitkin.
- Lilli! Ei juokse! Anita komensi, Tänne! Vierelle!
Mutta koira ei kuunnellut vaan jatkoi matkaansa, kunnes pysähtyi kohtaan jossa latu teki mutkan ja jäi paikalleen tuijottaen pimeyteen. Anita juoksi koiransa luokse aikoen torua tätä, mutta huomasi ladulla lojuvan tumman mytyn, jota koira tutki. Hän lähestyi koiraansa kytkeäkseen tämän talutus hihnaan. Lilli vinkaisi ja katsahti anova ilme silmissään emäntäänsä ja kääntyi taas tutkimaan myttyä. Tarkemmin katsoessaan Anita näki että tämä mytty oli nuori nainen. Naisen päässä oli ilkeän näköinen haava ja jalka näytti olevan oudossa kulmassa. Anita kaivoi kännykän taskustaan ja soitti yleiseen hätänumeroon. Sieltä luvattiin lähettää ambulanssi pikimmiten. Anita ei uskaltanut liikuttaa naista, mutta riisui takkinsa ja asetti sen naisen päälle pitääkseen tämän lämpimänä.
- Lilli on hyvä koira, Anita kehui koiraansa ja rapsutti sitä, Mamma antaa kotona oikein ison annoksen herkkuja sinulle.
- HAU! Vastasi koira häntäänsä heilauttaen, kuin muka olisi ymmärtänyt, mitä emäntä oli sille sa-nonut.
Anitan ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauan, kun jo kaukaa kuului pillien ujellus ja hetken päästä näkyi sininen, välkkyvä valo. Pian ambulanssi tulikin kokonaan näkyviin sammuttaen pillit ja pysähtyen lähelle jarrut kirskuen. Ambulanssi miehet tulivat ulos nopeasti ja toinen heistä aukaisi takaovet, toisen kiiruhtaessa heitä odotelleen Anitan luokse. Muutaman asian kysyttyään mies kääntyi Ellan puoleen ja tutki tämän nopeasti ja tottuneesti. Toinen Ambulanssi mies tuli baarien kanssa Ellan viereen ja yhdessä miehet nostivat tämän baareille. Tällä välin paikalle oli tullut poliisi.
Ella tuli hetkeksi tajuihinsa ambulanssi miesten nostaessa häntä ambulanssiin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta puhe oli katkonaista. Ainoat mistä he saivat selvää, oli "mies" ja "ajaa takaa". Sitten Ella menetti taas tajuntansa. Poliisit olivat myös kuulleet tämän, joten toinen poliiseista päätti mennä ambulanssin kyytiin. Toinen poliiseista oli tällä välin ilmoittanut radiopuhelimen välityksellä, että Komisario Syrjä pitäisi saada paikalle. Pian Komisario otti yhteyttä partioautoon, jolloin yksin jäänyt poliisi vastasi ja selitti asian ja Komisario Syrjä sanoi tulevansa heti.
Poliisi päätti jututtaa Anitaa Komisariota odotellessaan.
Jonkin ajan kuluttua paikalle saapui siviiliauto ja Komisario Syrjä astui siitä ulos. Hän meni autonsa luona seisovan poliisin luokse. Syrjä keskusteli jonkin aikaa tämän kanssa ja sai tietää Ellan nimen ja osoitteen. Sen jälkeen hän Anitan luokse, esitellen itsensä tälle. Minkä jälkeen hän pyysi Anitalta henkilötiedot osoitteineen, ennen kuin ryhtyi kyselemään.
- Tekö löysitte uhrin? Komisario Syrjä kysyi.
- Kyllä, Anita vastasi.
- Oliko hän tajuissaan, kun löysitte hänet? Komisario Syrjä kysyi taas.
- Ei ollut, Anita vastasi kieltävästi.
- Tunnetteko uhrin ja oletteko tavannut häntä aiemmin? Komisario Syrjä kysyi.
- En, mutta olen nähnyt hänet joskus kaupassa käydessäni, Anita vastasi
- Tuota voisitteko huomenna tulla asemalle antamaan lausunnon, Komisario Syrjä pyysi.
Anita lupasi tulla ja Komisario päästi hänet menemään.
Kun Anita oli mennyt komisario jäi tutkimaan löytö paikkaa. Pian hän huomasi jalanjäljet, jotka tulivat metsiköstä ja päätyivät tielle. Hän sytytti taskulamppunsa ja lähti seuraamaan niitä. Syrjä saapui kallion juurelle jossa oli lumen peittämiä kiviä hän valaisi kiviä lampullaan, löytäen nopeasti paikan, johon Ella oli pudonnut ja paikan jossa hän oli hetken istunut. Sitten hän valaisi ylös kallion seinämää ja reunaa jossa vielä näkyi selvästi, missä Ellan jalka oli livennyt, sillä lumi oli siitä kohdasta pyyhkiytynyt pois.
- Hitto! Komisario Syrjä manasi, sillä hän ei voinut pimeässä ruveta kiipeämään kalliota ylös.
Hän palasi takaisin tielle ja ilmoitti, että tekniikka olisi saatava paikalle ja jälkikoira. Tämän jälkeen Syrjä meni autoonsa, ilmoittaen menevänsä katsastamaan osoitteen jossa Ella asui.
Ennen kuin hän ehti lähteä paikalle jäänyt poliisi, jonka nimi oli Puustinen tuli hänen luokseen.
- Tuli juuri ilmoitus, että puoli tuntia sitten oli joku vanha nainen soittanut ja tehnyt ilmoituksen rauhan häirinnästä, Puustinen sanoi.
- Entäs sitten, Syrjä sanoi ärtyneenä.
- No se eukko sanoi, että joku nuori nainen oli mekastanut rapun ovella ja sitten se alkoi höpisemään jotakin nykynuorisosta, Puustinen kertoi.
Syrjän mielenkiinto heräsi. ”Se nuori nainen oli varmasti ollut tämä samainen nuori nainen, jonka koiraa ulkoiluttava nainen, Anita, oli löytänyt.” Hän mutisi puoliääneen. Syrjä kiitti Puustista tiedoista ja lähti.

00.40 Yläkiventie

Syrjä kaarsi parkkipaikalle ja pysäköi tarkoituksellisesti autonsa roskakatoksen eteen. Sitten hän nousi ulos autosta ja lähti tutkimaan pihaa. Hangessa näkyi selvästi missä Ella oli kävellyt ja pihassa oli paljon muutakin mielenkiintoista. Nimittäin kahdet jäljet jotka kulkivat samaan suuntaan ja kumpikin oli juossut. Talon edessä näkyi kohta missä Ella oli kaatunut. Syrjä katseli sitä tarkasti taskulamppunsa kirkkaassa valossa. Sitten hän huomasi hangessa jotakin pientä ja tummaa, hän pyyhki lumen pois sen päältä ja totesi sen oleva kännykkä. Syrjä tarkasteli kännykkää ja totesi, että sen akku oli ilmeisesti kastunut lumessa ja tyhjentynyt, sillä kännykän näyttö oli pimeä. Sitten hän pisti kännykän taskuunsa viedäkseen sen mukanaan poliisilaitokselle. Saattoihan olla, että joku oli sen humalapäissään tiputtanut maahan, mutta asia kannatti kuitenkin varmistaa.
Juuri kun Syrjä oli palaamassa autolleen, tietä pitkin tuli taksi. Se pysähtyi tien viereen lähelle roskakatosta. Taksissa, kuskin vieressä istui nuori n 26 vuotias mies, jolla oli mustat hiukset. Mies maksoi ja nousi ulos taksista. Mies näytti olevan suunniltaan ja ilmeisen huolestunut. Taksi poistui paikalta. Mies juoksi rapun ovelle ja katseli sisälle rappuun ja koetti sen jälkeen ovea. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan kännykän, painoi muutamaa nappulaa ja nosti sen korvalleen. Sitten hän laski sen korvaltaan ja lähti päätän pudistaen kulkemaan kohti roskakatosta, lainkaan huomaamatta autonsa edessä seisovaa Komisario Syrjää.
- Voinko ehkä auttaa? Syrjä kysyi.
Mies hätkähti rajusti ja katsahti sitten Syrjään.
- Vain jos osaatte kertoa, mistä löytäisin tyttöystäväni, Mies vastasi silmin nähden masentuneena.
- Saatan ehkä osatakin, Syrjä vastasi ja jatkoi, sivumennen sanoen olen Komisario Antero Syrjä.
Mies ei vastannut, hän seisoi pää painuksissa, tietämättä mitä tehdä tai minne mennä. Komisario Syrjä kaivoi löytämänsä kännykän taskustaan, näyttääkseen sen nuorelle miehelle.
- Tunnistaisiko tämän kännykän? Syrjä kysyi sillä hänellä oli vahva tunne siitä, että tämä nuori mies etsi juuri sitä nuorta naista, joka vähän aiemmin oli viety sairaalaan.
- Tuo on Ellan kännykkä! Mies huudahti ja kysyi, mistä te sen saitte ja mitä hänelle on tapahtunut?
- Löysin tämän tuolta talon kulmalta, Syrjä vastasi ja jatkoi, ja mitä Ellaan tulee hänet löydettiin noin puolituntia sitten tajuttomana hiihtoladulta. Hänet on jo toimitettu sairaalaan.
- Mi…mitä! Mies huudahti, katsoi Syrjään silmät suurina. Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, miks mä en tullu Ellan mukana, mun olis pitäny tulla vaikka se ei halunnukkaan.   
- No rauhoittukaapas nyt, Syrjä sanoi miehelle.   
- Jos mä olisin ollu sen mukana niin se olis nyt kunnossa, Mies sanoi ja jatkoi, Se on mun vika jos se nyt kuolee ja kun se viel sano mulle puhelimessa olevansa raskaana…voi vi**u sentään. Viimeiset sanat hukkuivat tukahtuneeseen nyyhkäisyyn.   
Syrjä katsahti miehen kasvoihin nähdäkseen puhuiko tämä totta. Miehen kasvot olivat kalpeat ja niiltä kuvastui pohjaton suru ja avuttomuus. Syrjä näki ettei mies valehdellut.
- Lupaan että se nilkki, joka tämän teki saadaan varmasti kiinni, Syrjä sanoi rauhoittaakseen miestä, sinä tulet minun kyytiin, kun kumminkin poikkean sairaalan kautta niin voinhan viedä sinut sinne samalla.
’Se saatanan sekopää on saatava kiinni ennen kuin se alkaa listiä lapsia.’ Syrjä ajatteli avatessaan pelkääjän puolen ovea. Mies astui autoon ja veti oven perässään kiinni. Sitten hän läimäytti itseään kämmenellä otsaan.
- Oon mäkin kanssa yks juntti, kun en edes muista nimeeni sanoo, Mies sanoi ja esitteli sitten itsensä, Mä olen Peter Lindholm, mutta sano vaan Peteks.   
Syrjä nyökkäsi vastaukseksi.
Kumpikin oli koko matkan sairaalaan vaitonainen. Auton radio soi hiljaa, tällä hetkellä nainen lauloi kertosäettä ”The answer my friend is blowing in the wind, the answer is blowing in the wind…”
’Kaunis kappale.’ Pete ajatteli. ’Kun olisikin niitä vastauksia.’
Hän ajatteli myös sitä, missä kunnossa Ella olisi ja sitä olisiko tämä mahdollisesti tajuissaan.
Syrjän ajatukset kulkivat jokseenkin samoja polkuja, mutta hän mietti myös sitä mahdollisuutta, että nainen ehkä pystyisi tunnistamaan päällekarkaajan.

Yavanna kirjoitti:

Ke 10. 1-00 Klo 23.00 Rautatieasema metrolaituri

Kaksi henkilöä keskusteli Rautatieasemalla, metrolaiturilla, toinen heistä odotti metroa ja toinen oli saattamassa ensin mainittua.
- Mä taidan tulla sun mukaas ja saattaa sut himaas asti, Mies sanoi.   
- Pete, ei sun tartte, kyllä mä itekki sinne himaan pääsen, Nainen vastasi.
- Mut Ella, mua huolestuttaa ne murhat siel teillä päin, Peteksi kutsuttu mies sanoi, Entäs jos, se hyökkää sun kimppuus ennen, kun sä pääset kotiis?
- Höpö, höpö. Ei kukaan mun kimppuun käy, Ella vastasi.
- Entä jos kuitenkin. Pete intti vastaan?
- Tehdään näin, mä soitan sulle, kun oon päässy himaan, Ella sanoi ja katsoi Peteä silmiin.
- Okei, Pete myöntyi vastahakoisesti.
He halasivat ja pian halaus muuttui kiihkeäksi suudelmaksi. Lähellä notkui puliukko, joka silmät harittaen tuli Ellan ja Peten luo ja alkoi höpistä jotakin rakkaudesta ja avioliitosta. He kuuntelivat ukkoa hetken ensin hieman huvittuneena ja sitten kiusaantuneena, minkä jälkeen he siirtyivät tästä kauemmaksi. Samalla Ella vilkaisi ylös ilmoitustauluun, joka ilmoitti, että metro tulisi noin minuutin päästä.
Ellasta minuutti kului liian nopeasti ja tuntui vai sekunnilta. Pian kuului tuttu kolina, kun metro saapui asemalle ja sen jarrut kirskuivat korviavihlovasti. He halasivat ja suutelivat, ennen kuin Ella meni metroon.
- Hei sitten, Ella sanoi vielä mennessään.
Hän katseli Peteä oviaukossa, kunnes ovet menivät kiinni ja metro nytkähti liikkeelle.
Ella haki mukavan paikan ikkunan vierestä. Sinne oli joku unohtanut ilmaislehtensä, jonka Ella otti käteensä.
Iso otsikko lehdessä kertoi: "HISSIMURHAAJA ISKI TAAS!"
Hän alkoi lukea artikkelia, joka kuului seuraavasti:

"HISSIMURHAAJA ISKI TAAS!

Helsinki
Poliisin riesana on jo kuukauden ajan ollut murhaaja, jonka uusin, neljäs uhri löytyi kolme päivää sitten. Murhatapa on kaikissa, paitsi kolmannessa ollut sama. Kolmannessa murhassa toisin kuin muissa oli noin 25 vuotias nainen puukotettu hengiltä. Muut kolme oli tapettu viiltämällä kurkku auki. Uusin murha tapahtui Alakiventiellä, kolme päivää sitten. Poliisi on vaitonainen tapauksen yksityiskohdista. Tätä sarjamurhaajaa on alettu kutsua hissimurhaajaksi tavastaan jättää uhrinsa hissin eteen.
Helsingin rikospoliisi pyytää yleisön apua tapauksen selvittämiseksi. Vihjeet voi soittaa poliisiasemalle."

Ella laski lehden alas, hieraisten samalla pientä vatsakumpuaan ja ajatteli syntymätöntä lastaan. ’Olisi pitänyt kertoa Petelle, että siitä tulee isä.’ Ella mietti. ’Mutta miten mä olisin se sille kertonu?’ Jahkailtuaan hetken ajatuksiensa kanssa, Ella päätti, että kertoisi Petelle, kun soittaisi tälle.
Hän havahtui ajatuksistaan kun kaiuttimista kajahti: ITÄKESKUS, JUNA VUOSAREEN LÄHTEE RAITEELTA YKSI, ÖSTRA CENTRUM, TÅGEN TILL NORDSJÖ AVGÅR FRÅN SPÅR ETT!
Hetkenpäästä metro pysähtyikin ja matkustajia poistui ja vain muutama tuli tilalle. Se puliukko joka oli örissyt asemalla ja tullut samaan metroon istui nyt sammuneena etäämpänä.
Metro nytkähti taas liikkeelle ja kun se sujahti tunnelista ulos pimeään yöhön, Ella nousi ylös penkiltään ja käveli ovelle, ettei tarvitsisi metron pysähdyttyä kiirehtiä. Kului vain minuutti tai pari ja pian kaiuttimista kajahti: MYLLYPURO, KVARNBÄCKEN! Minkä jälkeen metro pian pysähtyikin asemalle.
Ihmisiä valui ulos metrosta, Ella heidän mukanaan. Metroaseman katos suojasi kehnosti, joten kylmä tuuli pääsi riepottamaan matkustajia ja viskomaan lunta heidän päälleen. Ella veti takkiaan tiukemmin ympärilleen ja kiiruhti liukuovista sisälle. Hän käveli raput ylös niin hitaasti kuin mahdollista, saaden näin olla hieman pidempään lämpimässä.
Mutta ulos oli kuitenkin mentävä, sillä metroasema oli menossa kiinni ja viimeinen kaupunkiin menevä metrokin oli jo ajat sitten mennyt. Vartija jo mulkoili viimeisiä kulkijoita siihen malliin, että oli parasta vain häipyä ulos tai tämä tulisi ja nostaisi pihalle vaikka niskasta kantamalla.
Ella astui ulos hyiseen tammikuun ilmaan, satoi lunta ja jäinen tuuli riepotteli puita sekä viimeisiä kulkijoita.
Pihalla seisoskeli joukko nuoria jotka oli hetkeä aiemmin häädetty ulos asemalta, sekä eräs keski- ikäinen mies joka oli vahvassa humala tilassa. Mies käveli hoipertelevin askelin ostaria päin. Hän kai aikoi kokeilla onneaan, jos vaikka pääsisi kapakkaan yhdelle paukulle.
Ella ei jäänyt aseman pihalle vaan pinkoi suojatien yli, ohi nakkikiskan, yli toisen suojatien kohti lähellä olevaa Alepaa. Ostarilla oli melko hiljaista lukuunottamatta kapakoista kuuluvaa musiikin jumputusta.
Yhden kapakan ovella humalainen mies rähisi ja kirosi portsaria, kun tämä ei ollut laskenut miestä sisälle. Ella kuuli kun humalaiseen tympiintynyt portsari karjui humalaiselle soittavansa poliisin, jos tämä ei häipyisi häiritsemästä. Humalainen rähisi vielä jotain, mutta tuntui antavan periksi. Ella ei jäänyt enempää kuuntelemaan, vaan jatkoi matkaansa, läpi pienen metsikön nyt oli jäinen ja liukas. Hän kulki ohi osaketalon pihan, suoraan omalle pihalle.
Roskakatoksella oli joku penkomassa laatikoita. Tyyppi oli keskittynyt hommaansa niin, ettei kuullut tai nähnyt mitään. Ella ei kiinnittänyt tyyppiin mitään huomiota, vaan jatkoi matkaansa rapun ovelle.
Tultuaan lähemmäksi taloa, hän kuuli kuinka joku ulvoi epävireisesti lähes täysillä huutavan musiikin mukana. ’Jahas, jollakin on taas bileet keskellä viikkoa, taidankin jo arvata kuka se on.’ Ella ajatteli kaivellessaan avaimiaan taskustaan. Hän oli saanut avaimensa kaivettua esiin ja rapun oven avattua ja oli jo astumassa sisälle, kun kännykkä soi.

Samaan aikaan rapussa, portaiden alla kykki mies. Hän oli laiha ja kalpea, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat värittömät. Mies kuuli kun Ella astui rappuun, vastaten puhelimeensa. Jokin ääni alkoi kuiskailla miehen päässä, sitten kuiskaus muuttui puheeksi ja lopuksi se huusi miehen päässä "TAPA SE! TAPA SE!"
Mies yritti saada ääntä hiljenemään, mutta se takoi lakkaamatta pään sisässä kuin junttakone. Pian mies ei kyennyt taistelemaan käskyä vastaan, vaan antoi sille periksi ja valmistautui iskuunsa.

Ella astui sisälle, kaivoi kännykän taskustaan ja vastasi siihen.
- Haloo, Hän sanoi.
- Hei kulta, Pete sanoi, Mä ajattelin yllättää sut ja päätin soittaa sulle.
- Hei Pete, Ella sanoi ja jatkoi, Tosi hyvin ajoitettu.
- Joko sä olet kotonas? Pete kysyi
- En, tai no melkein, mä olen nimittäin rapussa, Ella sanoi ja työnsi toisen oven auki, meni hissille ja painoi nappulaa.
- No sit mä juttelen sulle niin kauan et sä pääset himaas, Pete sanoi.
- Mun pitikin kertoo sulle yks juttu, Ella sanoi ja toivoi hissin tulevan nopeammin alas.
- Mikähän mahtaa olla tämä juttu? Pete kysyi.
- Tota… Mä oon raskaana, Ella sanoi.
- Mi…Mitä sinä sanoit olevasi? Pete änkytti.
- Sanoin olevani raskaana ja sä olet sen isä, Ella sanoi.   
- Musta tulee isä? Pete kysyi uskomatta korviaan.
- Niin susta tulee…
Puhelin kolahti lattialle, kuului muksahdus ja huuto.
- ELLA! Pete huusi puhelimeensa, MITÄ HITTOA SIELLÄ TAPAHTUU!!?

Tällä välin, kun Ella oli jutellut Peten kanssa puhelimessa, oli hänen taakseen hiipinyt mies. Mies oli piilotellut rappujen takana, odotellen sopivaa uhria ja oikeaa hetkeä iskulleen. Mies tarttui Ellaa hiuksista ja kiskoi Ellan pään rajusti taaksepäin.
Ella kirkaisi tuskasta ja pudotti kännykkänsä lattialle. Mies aikoi sivaltaa Ellan kurkun auki, mutta tämä iski kyynärpäällä kylkeen miestä, joka kivusta ähkäisten päästi irti Ellan hiuksista. Sen jälkeen Ella kääntyi potkaisi miestä nivusiin, tämä taittuikin kivusta ulisten kaksin kerroin ja jäi lattialle makaamaan.
Ella poimi kännykkänsä lattialta, juoksi kellarin ovelle, avasi sen ja pujahti pimeään kellarin käytävään. Hän kuuli kellariin kuinka mies kiroili äänekkäästi.
Kellarin käytävässä oli pilkkopimeää, vain muutamasta valokatkaisijasta heijastui himmeä valo. Ella haparoi yhden nappulan luokse ja painoi sitä. Heti syttyi kellariin valo.
Kesti hetken ennen kuin Ellan silmät tottuivat kirkkaaseen valoon. Hän juoksi ovelle jossa oli numerot 1-16 ja avasi sen. Hän pujahti sisälle pimeään käytävään, jonka kummallakin puolella oli kellarin koppeja ja sulki oven. Tai luuli sulkevansa.
Ella haparoi pimeässä eteenpäin kunnes tuli käytävän päähän missä oli ulos johtava ovi. Hän alkoi hätäisesti räplätä lukkoa auki. Hetken sählättyään hän sai oven auki ja pujahti ulos. Ella sai viime hetkellä laitettua oven kiinni. Hän perääntyi huohottaen kauemmaksi ovesta ja muisti kännykkänsä ja sen, että Pete oli vielä linjalla.
- Pete oletko sä vielä siellä? Ella kysyi.
- Joo, oon, Pete vastasi ja kysyi, Mitä oikein tapahtui?
- Joku kävi mun kimppuun, Ella vastasi huojentuneena kuullessaan Peten äänen.
- Kuka?! Pete kysyi
- Emmä tiedä. Mä en ehtiny nähdä sen kasvoja, Ella vastasi, purskahtaen itkuun.   
- Rauhoitus ny, Pete sanoi, toivoen hartaasti voivansa olla juuri nyt Ellan luona ja auttaa tätä.
- Mitäs mä ny teen? Ella kysyi rauhoituttuaan hieman.
- Et ainakaan jää paikalles seisoskelmaan, jos nimittäin se hyypiö viel hiippailee siellä, Pete vastasi ja toivoi taas koko sydämestään, että voisi olla Ellan luona.
- Mä…. Ei helvetti se tyyppi tuli just ulos tosta ovesta, Ella parahti.
- Ella! Pete huusi puhelimeen, mutta kuuli vain Ellan huohotuksen ja kankaan suhahtelua tämän juostessa. Sitten kuului muksahdus, kun Ella kaatui ja pehmeä tömähdys kännykän upotessa hankeen.
Ella pinkaisi juoksuun, mutta kompastui ja lensi päistikkaa lumihankeen. Kännykkä lensi kädestä ja katosi hankeen. Ella ei jäänyt etsimään kännykkäänsä vaan kömpi pystyyn jatkaen pakoaan.
Pete kutsui Ellaa uudestaan, muttei saanut vastaukseksi muuta, kuin loittonevien juoksuaskeleiden vaimean äänen.
Ella juoksi talon päädyssä olevan leikkipaikan ohitse, kohti toista hieman matalampaa kerrostaloa, jossa pyykkitupa sijaitsi. Hän pysähtyi hengästyneenä ovelle ja muisti vasta silloin, ettei hänellä ollutkaan pyykkituvan avainta mukana.
Ella katsoi nopeasti ympärilleen, ennen kuin jatkoi matkaansa parkkipaikkojen ohitse. Parkkipaikka oli itse asiassa vain kapea mutka, jossa oli tilaa yhdelle autoriville.
Mutka päättyi jalkakäytävään jonka vieressä kulki autotie. Ella päätti oikaista ja juoksi tien yli toiselle puolelle, jossa oli matala kerrostalo. Hän kokeili rapun ovia toivoen jokin niistä jääneen auki, mutta yksikään ei ollut jäänyt auki. Yksi ensimmäisen kerroksen ikkunoista aukesi ja vanha nainen, jonka hiukset harottivat, pisti päänsä ulos.
- Mitä te täällä tähän aikaan meluatte ja häiritsette toisten yöunta, häipykää muualle metelöimään tai soitan poliisin!!! Eukko kaakatti.
- Olkaan niin kiltti ja päästäkää minut sisälle tai soittakaa edes se poliisi, Ella pyysi epätoivoisena.
- Enkä päästä, mutta poliisin minä kyllä soitan, jos ette pian häivy siitä metelöimästä, Eukko tiuskaisi.
- Olkaa kiltti ja soittakaa se poliisi, Ella pyysi vielä kerran.
- Senpä taidan tehdä, Eukko sanoi, mutisten mennessään, kauheata tuo nykynuoriso…
Enempää Ella ei kuullut, sillä eukko poistui ikkunasta sulkien sen perässään.
Äkkiä hän kuuli juoksuaskelia. Ella kääntyi katsomaan ja näki häntä aiemmin ahdistelleen miehen. Mies oli hetken katulampun valossa, jolloin Ella näki minkä näköinen tämä oli. Mies oli laiha ja kalpea ja hänen silmänsä leimusivat raivosta ja jostain muusta mitä Ella ei kyennyt määrittelemään.
Ella ei jäänyt kyselemään mieheltä, mitä tämä aikoi, vaan lähti juoksemaan. Hän juoksi alas mäkeä ohittaen ylä – asteen ja suunnaten suoraan ala – asteen urheilukentän ylitse aina kallioille asti. Siellä hänen täytyi pysähtyä vetämään henkeä, sillä hänen keuhkonsa olivat melkein kuin tulessa. Ella ei ehtinyt kovin pitkään levähtää , kun kuuli miehen askeleet ja läähättävän hengityksen. Tämäkin oli näköjään hengästynyt. Ella juoksi suin päin ylös kalliota ja suoraan pimeään metsikköön. Hän säikkyi jokaista puunrunkoakin, luullen niitä hyökkääviksi ihmisiksi. Pian Ellan oli pysähdyttävä, sillä kallio päättyi jyrkänteeseen jolta oli muutamien metrien pudotus alas kivikkoon. Hän tiesi, että jostakin kohtaa kalliota saattoi laskeutua varovaisesti alas, mutta pimeässä oli mahdoton nähdä reittiä, jonka hän tunsi hyvin, sillä oli leikkinyt täällä lapsena usein ystäviensä kanssa. Ella kääntyi palatakseen, mutta hänen tiensä tukki hurjistuneen näköinen laiha ja kalpea mies, joka oli tällä välin kaivanut isoteräisen puukon jostain takkinsa uumenista.
Ella perääntyi muutaman askeleen taaksepäin sillä enempää hän ei uskaltanut, ettei putoaisi jyrkänteeltä alas. Mies lähestyi koko ajan. Ella yritti hädissään etsiä katseellaan pakokeinoa. Miehen lähestyessä yhä vain, Ellan oli pakko peräytyä vielä yksi askel taaksepäin ja juuri silloin hänen jalkansa lipesi liukkaalla kallionreunalla. Kirkaisten hän putosi alas kiville.
Mies kurkisti alas ja näki Ellan tumman ja vääntyneen hahmon makaavan lumen peittämillä kivillä. Äänet miehen pään sisällä vaikenivat ja hän ikään kuin heräsi eikä tiennyt, missä oli ja miten oli sinne joutunut. Hän katseli hetken tummaa vääntynyttä hahmoa ja juoksi sitten pimeään metsään, tajuten tekonsa vakavuuden.

Ella oli liukunut jonnekin pimeään, lyötyään päänsä johonkin kovaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi leijunut jonnekin ylöspäin kevyenä kuin höyhen. Äkkiä jokin, ikään kuin kiskaisi Ellan alas ja hän tuli tajuihinsa.
Ensin Hän ei tiennyt missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta pian kaikki muistui taas mieleen. Ella nousi hitaasti ylös, häntä huimasi ja toiseen jalkaan koski niin kovasti, ettei hän pystynyt laskemaan painoaan sille. Jalka petti alta ja Ella lysähti kivelle istumaan. Hän kampesi itsensä uudelleen ylös ja yritti koikkelehtia yhdellä jalalla eteenpäin, mutta se oli tuskallista, hidasta ja raskasta.
Pitkän ajan kuluttua hän oli onnistunut pääsemään pururadalle, joka oli näin talven ajaksi muutettu hiihtoladuksi. Ella oli väsynyt ja häntä palelsi, huimasi ja jalkaan koski kuin siihen olisi isketty tuhat puukkoa. Kaikki alkoi pyöriä Ellan silmissä, jalka petti hänen altaan ja hän lysähti tajuttomana maahan.

00.10 Hiihtolatu

Samaan aikaan hiihtoladun viertä pitkin käveli muuan nainen, joka oli koiraansa ulkoiluttamassa.
Nainen nimeltään Anita antoi koiransa Lillin juosta vapaana edellään, kun siihen aikaan yöstä ei juuri ketään ollut enää liikkeellä. Kultainen noutaja poukkoili ladun puolelta toiselle mielenkiintoisten hajujen perässä. Sitten se pysähtyi ja nosti kuononsa ylös kuin jotain vainuten. Sitten se laski kuononsa alas ja juoksi edemmäs latua pitkin.
- Lilli! Ei juokse! Anita komensi, Tänne! Vierelle!
Mutta koira ei kuunnellut vaan jatkoi matkaansa, kunnes pysähtyi kohtaan jossa latu teki mutkan ja jäi paikalleen tuijottaen pimeyteen. Anita juoksi koiransa luokse aikoen torua tätä, mutta huomasi ladulla lojuvan tumman mytyn, jota koira tutki. Hän lähestyi koiraansa kytkeäkseen tämän talutus hihnaan. Lilli vinkaisi ja katsahti anova ilme silmissään emäntäänsä ja kääntyi taas tutkimaan myttyä. Tarkemmin katsoessaan Anita näki että tämä mytty oli nuori nainen. Naisen päässä oli ilkeän näköinen haava ja jalka näytti olevan oudossa kulmassa. Anita kaivoi kännykän taskustaan ja soitti yleiseen hätänumeroon. Sieltä luvattiin lähettää ambulanssi pikimmiten. Anita ei uskaltanut liikuttaa naista, mutta riisui takkinsa ja asetti sen naisen päälle pitääkseen tämän lämpimänä.
- Lilli on hyvä koira, Anita kehui koiraansa ja rapsutti sitä, Mamma antaa kotona oikein ison annoksen herkkuja sinulle.
- HAU! Vastasi koira häntäänsä heilauttaen, kuin muka olisi ymmärtänyt, mitä emäntä oli sille sa-nonut.
Anitan ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauan, kun jo kaukaa kuului pillien ujellus ja hetken päästä näkyi sininen, välkkyvä valo. Pian ambulanssi tulikin kokonaan näkyviin sammuttaen pillit ja pysähtyen lähelle jarrut kirskuen. Ambulanssi miehet tulivat ulos nopeasti ja toinen heistä aukaisi takaovet, toisen kiiruhtaessa heitä odotelleen Anitan luokse. Muutaman asian kysyttyään mies kääntyi Ellan puoleen ja tutki tämän nopeasti ja tottuneesti. Toinen Ambulanssi mies tuli baarien kanssa Ellan viereen ja yhdessä miehet nostivat tämän baareille. Tällä välin paikalle oli tullut poliisi.
Ella tuli hetkeksi tajuihinsa ambulanssi miesten nostaessa häntä ambulanssiin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta puhe oli katkonaista. Ainoat mistä he saivat selvää, oli "mies" ja "ajaa takaa". Sitten Ella menetti taas tajuntansa. Poliisit olivat myös kuulleet tämän, joten toinen poliiseista päätti mennä ambulanssin kyytiin. Toinen poliiseista oli tällä välin ilmoittanut radiopuhelimen välityksellä, että Komisario Syrjä pitäisi saada paikalle. Pian Komisario otti yhteyttä partioautoon, jolloin yksin jäänyt poliisi vastasi ja selitti asian ja Komisario Syrjä sanoi tulevansa heti.
Poliisi päätti jututtaa Anitaa Komisariota odotellessaan.
Jonkin ajan kuluttua paikalle saapui siviiliauto ja Komisario Syrjä astui siitä ulos. Hän meni autonsa luona seisovan poliisin luokse. Syrjä keskusteli jonkin aikaa tämän kanssa ja sai tietää Ellan nimen ja osoitteen. Sen jälkeen hän Anitan luokse, esitellen itsensä tälle. Minkä jälkeen hän pyysi Anitalta henkilötiedot osoitteineen, ennen kuin ryhtyi kyselemään.
- Tekö löysitte uhrin? Komisario Syrjä kysyi.
- Kyllä, Anita vastasi.
- Oliko hän tajuissaan, kun löysitte hänet? Komisario Syrjä kysyi taas.
- Ei ollut, Anita vastasi kieltävästi.
- Tunnetteko uhrin ja oletteko tavannut häntä aiemmin? Komisario Syrjä kysyi.
- En, mutta olen nähnyt hänet joskus kaupassa käydessäni, Anita vastasi
- Tuota voisitteko huomenna tulla asemalle antamaan lausunnon, Komisario Syrjä pyysi.
Anita lupasi tulla ja Komisario päästi hänet menemään.
Kun Anita oli mennyt komisario jäi tutkimaan löytö paikkaa. Pian hän huomasi jalanjäljet, jotka tulivat metsiköstä ja päätyivät tielle. Hän sytytti taskulamppunsa ja lähti seuraamaan niitä. Syrjä saapui kallion juurelle jossa oli lumen peittämiä kiviä hän valaisi kiviä lampullaan, löytäen nopeasti paikan, johon Ella oli pudonnut ja paikan jossa hän oli hetken istunut. Sitten hän valaisi ylös kallion seinämää ja reunaa jossa vielä näkyi selvästi, missä Ellan jalka oli livennyt, sillä lumi oli siitä kohdasta pyyhkiytynyt pois.
- Hitto! Komisario Syrjä manasi, sillä hän ei voinut pimeässä ruveta kiipeämään kalliota ylös.
Hän palasi takaisin tielle ja ilmoitti, että tekniikka olisi saatava paikalle ja jälkikoira. Tämän jälkeen Syrjä meni autoonsa, ilmoittaen menevänsä katsastamaan osoitteen jossa Ella asui.
Ennen kuin hän ehti lähteä paikalle jäänyt poliisi, jonka nimi oli Puustinen tuli hänen luokseen.
- Tuli juuri ilmoitus, että puoli tuntia sitten oli joku vanha nainen soittanut ja tehnyt ilmoituksen rauhan häirinnästä, Puustinen sanoi.
- Entäs sitten, Syrjä sanoi ärtyneenä.
- No se eukko sanoi, että joku nuori nainen oli mekastanut rapun ovella ja sitten se alkoi höpisemään jotakin nykynuorisosta, Puustinen kertoi.
Syrjän mielenkiinto heräsi. ”Se nuori nainen oli varmasti ollut tämä samainen nuori nainen, jonka koiraa ulkoiluttava nainen, Anita, oli löytänyt.” Hän mutisi puoliääneen. Syrjä kiitti Puustista tiedoista ja lähti.

00.40 Yläkiventie

Syrjä kaarsi parkkipaikalle ja pysäköi tarkoituksellisesti autonsa roskakatoksen eteen. Sitten hän nousi ulos autosta ja lähti tutkimaan pihaa. Hangessa näkyi selvästi missä Ella oli kävellyt ja pihassa oli paljon muutakin mielenkiintoista. Nimittäin kahdet jäljet jotka kulkivat samaan suuntaan ja kumpikin oli juossut. Talon edessä näkyi kohta missä Ella oli kaatunut. Syrjä katseli sitä tarkasti taskulamppunsa kirkkaassa valossa. Sitten hän huomasi hangessa jotakin pientä ja tummaa, hän pyyhki lumen pois sen päältä ja totesi sen oleva kännykkä. Syrjä tarkasteli kännykkää ja totesi, että sen akku oli ilmeisesti kastunut lumessa ja tyhjentynyt, sillä kännykän näyttö oli pimeä. Sitten hän pisti kännykän taskuunsa viedäkseen sen mukanaan poliisilaitokselle. Saattoihan olla, että joku oli sen humalapäissään tiputtanut maahan, mutta asia kannatti kuitenkin varmistaa.
Juuri kun Syrjä oli palaamassa autolleen, tietä pitkin tuli taksi. Se pysähtyi tien viereen lähelle roskakatosta. Taksissa, kuskin vieressä istui nuori n 26 vuotias mies, jolla oli mustat hiukset. Mies maksoi ja nousi ulos taksista. Mies näytti olevan suunniltaan ja ilmeisen huolestunut. Taksi poistui paikalta. Mies juoksi rapun ovelle ja katseli sisälle rappuun ja koetti sen jälkeen ovea. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan kännykän, painoi muutamaa nappulaa ja nosti sen korvalleen. Sitten hän laski sen korvaltaan ja lähti päätän pudistaen kulkemaan kohti roskakatosta, lainkaan huomaamatta autonsa edessä seisovaa Komisario Syrjää.
- Voinko ehkä auttaa? Syrjä kysyi.
Mies hätkähti rajusti ja katsahti sitten Syrjään.
- Vain jos osaatte kertoa, mistä löytäisin tyttöystäväni, Mies vastasi silmin nähden masentuneena.
- Saatan ehkä osatakin, Syrjä vastasi ja jatkoi, sivumennen sanoen olen Komisario Antero Syrjä.
Mies ei vastannut, hän seisoi pää painuksissa, tietämättä mitä tehdä tai minne mennä. Komisario Syrjä kaivoi löytämänsä kännykän taskustaan, näyttääkseen sen nuorelle miehelle.
- Tunnistaisiko tämän kännykän? Syrjä kysyi sillä hänellä oli vahva tunne siitä, että tämä nuori mies etsi juuri sitä nuorta naista, joka vähän aiemmin oli viety sairaalaan.
- Tuo on Ellan kännykkä! Mies huudahti ja kysyi, mistä te sen saitte ja mitä hänelle on tapahtunut?
- Löysin tämän tuolta talon kulmalta, Syrjä vastasi ja jatkoi, ja mitä Ellaan tulee hänet löydettiin noin puolituntia sitten tajuttomana hiihtoladulta. Hänet on jo toimitettu sairaalaan.
- Mi…mitä! Mies huudahti, katsoi Syrjään silmät suurina. Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, miks mä en tullu Ellan mukana, mun olis pitäny tulla vaikka se ei halunnukkaan.   
- No rauhoittukaapas nyt, Syrjä sanoi miehelle.   
- Jos mä olisin ollu sen mukana niin se olis nyt kunnossa, Mies sanoi ja jatkoi, Se on mun vika jos se nyt kuolee ja kun se viel sano mulle puhelimessa olevansa raskaana…voi vi**u sentään. Viimeiset sanat hukkuivat tukahtuneeseen nyyhkäisyyn.   
Syrjä katsahti miehen kasvoihin nähdäkseen puhuiko tämä totta. Miehen kasvot olivat kalpeat ja niiltä kuvastui pohjaton suru ja avuttomuus. Syrjä näki ettei mies valehdellut.
- Lupaan että se nilkki, joka tämän teki saadaan varmasti kiinni, Syrjä sanoi rauhoittaakseen miestä, sinä tulet minun kyytiin, kun kumminkin poikkean sairaalan kautta niin voinhan viedä sinut sinne samalla.
’Se saatanan sekopää on saatava kiinni ennen kuin se alkaa listiä lapsia.’ Syrjä ajatteli avatessaan pelkääjän puolen ovea. Mies astui autoon ja veti oven perässään kiinni. Sitten hän läimäytti itseään kämmenellä otsaan.
- Oon mäkin kanssa yks juntti, kun en edes muista nimeeni sanoo, Mies sanoi ja esitteli sitten itsensä, Mä olen Peter Lindholm, mutta sano vaan Peteks.   
Syrjä nyökkäsi vastaukseksi.
Kumpikin oli koko matkan sairaalaan vaitonainen. Auton radio soi hiljaa, tällä hetkellä nainen lauloi kertosäettä ”The answer my friend is blowing in the wind, the answer is blowing in the wind…”
’Kaunis kappale.’ Pete ajatteli. ’Kun olisikin niitä vastauksia.’
Hän ajatteli myös sitä, missä kunnossa Ella olisi ja sitä olisiko tämä mahdollisesti tajuissaan.
Syrjän ajatukset kulkivat jokseenkin samoja polkuja, mutta hän mietti myös sitä mahdollisuutta, että nainen ehkä pystyisi tunnistamaan päällekarkaajan.

Lue lisää

Tätä saatte jatkaa jos haluatte, hahmothan teillä siinä onkin jo mainittu. :)
Jään mielenkiinnolla odottamaan millaista jatkoa te saatte aikaiseksi.