Voisitteko kertoa mitä teette työkseen ja miten pärjätte sos. pelojen kanssa? Itse opiskelen museo-ala mutta kovasti kyllä pelottaa miten työ-elämässä jaksaa kuin ruokailutkin ovat niin hankalia...
sosiaalinen pelkotila-miten pärjää työelämässä?
Toivoa?
2919389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
vaan ja takaisin töihin...
suuhun: SANOIKO ALK.PERÄINEN NIMIMERKKI JOSSAIN KOHTAA ETTEI TEKISI TÖITÄ? sinä sen sijaan voisit mennä imemään homokulleja vaikka Kakolaan, eikö niin, mieti sitten miten sosiaalinen kokoomuslainen olet! Ps. Antoko isäsi 10000000 vai 20000000 euroa kotoa läksiäislahjaksi???
Tuohon on saatavissa lääkitys, sillä pärjää kuka vaan. Eikä se lääkitys tee mitenkään outoa oloa, vaan vain normaalin, on helppo olla, puhua ihmisten kanssa ja mennä mihin tahansa.
Mene siis lekurille. Mieluummin kunnolliselle sellaiselle.
>Eikä se lääkitys tee mitenkään outoa oloa
Meillä yliopistolla yksi opettaja käyttää lääkkeitä tähän ongelmaan, eikä hän mielestäni ole "ei outo". Käyttäytyy kuin olisi kännissä, mutta on vesiselvä. Nämä "teko-rennot" liikkeet ja käyttäytyminen, näyttävät oikeasti oudoilta, kun tyyppi muuten vaikuttaa tosi, siis tosi ujolta ja sulkeutuneelta. Ja sitten hän menee istumaan "tosi rennosti" niin se näyttää lähinnä huonolta näytelmältä, kuin rennolta käyttäytymiseltä. Kaikki liikkeet kaikki, kaikki ellet, jopa kaikki lauseet, ovat niin kaavamaisia ja "teko-rentoja" että oikeasti käy sääliksi tyyppiä. :(
ujo yrittää näyttää luontevalta
Mulla on kans sama ongelma,sos.tilanteidenpelko/paniikkihäiriö,sain huomattavan avun lääkityksen avulla,söin alussa rauhottavia,mutta masennuslääkkeet osottautuivat paremmaksi vaihtoehdoksi,oon syönyt niitä nyt puoli vuotta,nyt onnistuu syöminen julkisilla paikoilla eikä esiintymistilanteetkaan tunnu niin kamalilta kuin ennen,ja päivittäinen annokseni on pieni,eikä kyllä tasan kukaan huomaa mitään kummallista käytöksestäni,jotain ylirentoutta....haha,typerät jutut teillä ihmiset jotka ette tajua millanen helvetti elämä on kun tälläsestä ongelmasta kärsii!!
Mä pystyn elämään nyt normaalia elämää,käymään kaupassa,juomaan kahvia julkisilla paikoilla,olemaan normaalisti sosiaalisissa tilanteissa,ja ennen kaikke olemaan oma itseni!
Niin, oon siinä tilanteessa että lääkärille tosiaan pitäisi mennä, niin ajattelin kysyä sulta tyttö24v, että varasitko suoraan ajan joltain erikoislääkäriltä, vai saitko apua tavallisen terveyskeskuslääkärin luota? Ja kuinka pitkä "prosessi" se oli että sait lääkkeet, jouduitko menemään psykologille tai muulle vastaavalle? Ongelmani on se, etten millään saa itseäni soittamaan sitä aikaa, ajan varaaminen tässä asiassa tuntuu hirveän suurelta kynnykseltä. sekin oli jo kova pala myöntää itselleni ettei tämä jännitys ole enään "normaalia" vaan että tarvitsen apua..
varasin lääkäriltä ajan soittamalla,vaikka se vaikeeta olikin niin ajattelin että on vaan pakko,työtäänhän ne siellä vaan tekee,sain ensimmäiseltä lääkäriltä rauhottavia,mut ne ei oo hyviä,koska niitä ei saa käyttää muutamaa viikkoo enempää ja oireet palasi entistä pahempina,sit vaihdoin lääkäriä joka passitti mut psykologille ja anto masennuslääkkeet(noita lääkkeitä saa nykyään helposti,mut kannattaa myös kokeilla tota psykologia,siis molempia yhdessä)...masennuslääkkeissä se vaikutus ei ala pariin kuukauteen,mut sitten helpottaa jo paljon,kannattaa vaikka ite kysyä siltä lääkäriltä että voisko niitä kokeilla
..ja jos et pysty sitä lääkäriaikaa soittamaan nii mene vaikka nuorten terveysneuvontapisteeseen jos sun paikkakunnalla on sellanen,sinne pääsee ilman ajanvarausta,mut suosittelen että otat ittees niskasta kiinni ja varaat sen lääkäriajan niin ei tarvii murehtia koko ajan:)
Olen popsinut Sertralin nimistä SSRI-masennuslääkettä kolme viikkoa. Positiivisia vaikutuksia en ole vielä huomannut. Negatiivisia sivuoireita on kyllä tullut kuten sisältötiedoissakin mainitaan. Milloin posit. vaikutuksia voi odottaa?
Voisin tuohon sanoa että itselläni on tosi vaikea sos.til. pelko ja olen kans syönyt lievää rauhottavaa ja propralia nyt noin 1,5 vuotta! mutta nyt kun nykyään tuntuu ettei niistä ole mitään apua enään, otin itseäni niskasta kiinni! ja koska itsellä liittyy asiaan erittäin voimakas punastelu, varasin ajan ihotauti lääkärille, selitin hänelle ongelman, ja se ymmärsi täysin mistä kysymys, ja kehotti ottamaan yhteyttä työterveyteen, koska hän ei voinut oikeaa lääkettä(SSRI) määrätä! varasin samana päivänä ajan työterveyslääkärille, ja tänään siellä kävin ja kaikki meni tosi hyvin! hän määräsi aloitettavaksi Optipar lääkityksen, jonka huomenna aloitan!
joten kehotan suakin varaamaan ajan työterveyslääkärille, jos vain töissä olet! nämä ovat niille tuttuja juttuja! enkä muuten itekään ottanut aikaa oman työpaikkani lääkärille, vaan toiselle!
ja vielä isona plussana, käynnit ovat ilmaisia! :)
Nyt on helpottunut olo kun on tehnyt asian eteen jotain ja voi odottaa jotain parempaa!
Suosittelen! :)
mutta kyllä niitä muitaki keinoja on! ja psykiatrisille lääkäreille on helppo puhua koska et ole niille todellakaan ensimmäinen etkä myöskään viimeinen sen ongelman kanssa!
syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon:halu salata tai peitellä jotain, esim. herkkyyttä, haavoittuvuutta. Mehän haluamme toisten ajattelevan meistä edullisesti ja olemme herkkiä loukkaantumaan, jos näin ei tapahdukaan. Täytyy myöntää itselle ja toisille tosiasiat, sillä totuus vapauttaa.
Lukekaa Annassa nro 7 oleva juttu taputteluterapiasta. Ihmiset ovat erilaisia akupunktiopisteitä painelemalla päässeet eroon pelkotiloista todella nopeasti, esim. juuri paniikkihäiriö. En tiedä toimiiko, mutta ei testaamisesta haittaakaan ole.
Itse olen 22-vuotias, ja opiskelen sosiaali- ja terveysalaa (...ei hyvältä näytä.. Melko huono ammatinavalinta, mutta silloin kun opiskelun aloitin, eivät oireeni olleet kovin pahoja..) Nämä oireeni alkoivat joskus 2003-vuoden syksyllä, veikkaisin laukaiseviksi tekijöiksi kaikenlaiset, ei mitkään kovin suuret, elämänmuutokset; uusi koulu, poikaystävän kanssa ero jne.. Eli siis normaaliin elämään kuuluvia asioita. En tiedä, mikä minun päässäni meni vikaan, kun en niitä osannut käsitellä, vaan aloin pelkäämään kaikkea/kaikkia... Ja kai olin vähän masentunutkin. Sain silloin lääkettä nimeltä Optipar. Söin sitä puolisen vuotta, ja kun oireet hävisivät lähes kokonaan, lopetin sen käytön. Oireet palasivat taas talvella 2004, ja siitä saakka olen syönyt Cipramil-mielialalääkettä, (en tiedä, onko paras mahdollinen lääke, onko kokemuksia?) Välillä pärjään ihan mukavasti, välillä on tosi huonoja jaksoja..
En tosiaan tiedä, mistä kaikki alkoi, ja mistä loppujen lopuksi kaikki johtuu, olenhan kuitenkin aina ollut juttelevainen ja suulas, sosiaalinenkin. Kesti pitkään tajuta, että myös ns. sosiaalinen ihminen voi kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta... Kävin myös viime keväänä psykologilla, mutta tuntui että hän ei ehkä oikein ollut perillä kaikesta.. Tai ei ainakaan minua tuntunut tajuavan... Nyt olen menossa taas psykologin juttusille, toivon että nyt saan enemmän irti kuin viimeksi. No, tässäpä mun tarinani... Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Toivotan kaikille oikein hyvää kevättä ja jaksamista!!!:)
Olipa mukava lukea sun juttu. Oon nimittäin itse samassa tilanteessa kuin sinä sillon vuonna 2003, olen aloittanut uuden koulun viime syksynä, muuttanut kotoa pois jne. Ja jokin on mennyt päässäni vialle kun minusta on tullut syksyn aikana kamala jännittäjä:( välillä en voi edes uskoa että tämä on todellista totta. En tajua yhtään, mistä sairaanloinen jännittäminen on yhtäkkiä tullut. Minulle myös oli todella vaikea pala myöntää, että tämä ei ole enää normaalia, vaan että tarvisen apua. Nyt sitten pitäisi pitäisi ottaa seuraava askel ja varata lääkäriaika, mikä tuntuu melkeinpä yhtä vaikealta kuin asian itselleni tiedostaminen oli. Mutta kai ajanvarauksen tuoma nöyryytys on pienempi paha kuin tämän asian kanssa yksin kärsiminen.
Kiitos viestistä. Mulle se lääkäriajan varaaminen oli myös vaikeaa, juuri siksi, että olin perinteisesti ajatellut, että mielenterveysasiat "eivät kosketa minua". Ensin meninkin terveydenhoitajalle, jossa sain hillittömän itkukohtauksen tyyliin "byäää..Mä en tajua, mikä mua vaivaa,mä onn varmaan hullu...", onneksi terkka oli tosi mukava, ja sain sitten lääkärille ajan aika nopeasti. Täytyy kyllä sanoa, että nuo pelkät lääkkeet eivät auta, vaan on myös hoidettava itseään, ensin ajttelin itsekin, etten varmana mene millekään psykologille, mutta kyllä se kuitenkin kannattaa, jos on hyvä psykologi. Itse olen menossa taas, ja toivon että tämä on nyt vähän erilainen, kun se edellinen psykologi. Näin jälkeenpäin ajatellen siedin jännitysoireita ja ahdistavaa oloa liiankin pitkään, olisi kannattanut hakea apua aikaisemmin. Joten kerää vain rohkeutesi ja varaa se aika.:)
Tällä hetkellä en oikein tiedä, miksi taas jännittää ja ahdistaa, minulla pitäsi olla kaikki ihan hyvin, on ihana poikaystävä ja perhe, ystäviä ja opiskelupaikka. Silti kaikki vaan ahdistaa... En kuitenkaan ole varsinaisesti masentunut, ahdistunut pikemminkin. Toivottavasti tämä alkaa kevään myötä helpottamaan.. Hyvää jatkoa sinulle, ja toivottavasti saat avun ongelmiisi.:)
Hei,
kohtalotoveri näköjään. juuri nuo elämäntilanteen muutokset aiheutti mulle samoja oireita. ja olet oikeassa vaikkei sitä kaikki ymmärräkään, että sosiaalinen ihminen(puhelias, viihtyy seurassa ym.) voi kärsiä samalla tietystä pelosta, etenkin jos ei luota täysin toiseen.
Vaikka tätä ei kenellekään toivoisi, niin on se lohduttavaa huomata, ettei ole ainoa, joka tällaisesta kärsii. Oikeastaan mulle henkilökohtaisesti on merkinnyt todella paljon, että olen kuullut muiden kokemuksia (lähinnä internetistä, mutta kuitenkin) ja saanut samalla myös tietoa esim. lääkkeistä.
Tosiaan sain nyt vihdoin varattua sen ajan. Päätin jo eilen, että nyt se on tehtävä. Oon ihan samaa mieltä siinä, että apua olisi pitänyt hakea aikaisemmin, silloin ei olisi talvi mennyt niin mustaksi kuin se meni. Mutta kai parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Varasin ajan vain yleislääkärille. Varmasti ihan totta, ettei lääkkeet yksinään ratkaise ongelmaa, ainakaan pysyvästi, mutta tällä hetkellä ei yksinkertaisesti ole voimia eikä aikaa mennä psykologille. Ensimmäinen yliopistovuosi on mennyt niin pieleen opiskeluiden suhteen, että pakko nyt keskittää kaikki voimavarat opintojen kiinniottamiseen, niin en kaipaa tähän enää yhtään mitään ylimääräistä järkytys-/stressin aihetta. Tunnen itseni niin hyvin, että jos nyt aloittaisin psykologilla käynnin, niin se itsessään alkaisi ahdistaa:( Ajattelinkin, että jos saisin nyt jollain beetasalpaajalla fyysiset oireet kuriin, ja sen kautta onnistumisia alle, niin voisin sitten miettiä jatkoa.
Niin, se on jännä juttu, että mistä ahdistus ja jännitys oikein tulee kun kaikki elämässä pitäisi olla hyvin. Mullakin on aivan ihania ja korvaamattomia ystäviä ja rakastava perhe, sekä mielenkiintoinen opiskelupaikka, niin missä vika? Tosi vaikea sanoa.. Mulla tosin oli viime syksy pahan masennuksen aikaa, mistä varmasti osaksi aiheutui jännittäminen ja toisaalta jännittämisestä aiheutui masentuminen. Mikä oravanpyörä! Ja vaikka kuinka yritti hokea itselleen että sulla on kaikki niin hyvin ja että tämä jännittäminen on ihan typerää ja aiheetonta, niin eihän se mitään auttanut. Itseeni turhautuminen ja "pään seinään hakkaaminen" varmasti vain pahensivat tilannetta.
Kai sosiaalinen jännittäminen kumpuaa osaksi luonteenpiirteestä. Mä olen ainakin hirveän helposti ahdistuva ja pienistäkin asioista stressaava ihminen, ja myös aika ylisuorittaja, kaikki pitäisi onnistua itseltä täydellisesti. Mietin myös ihan likaa mitä muut musta ajattelevat, kai se on jotain pakonomaista tarvetta pyrkiä miellyttämään muita. Ja muuten, mäkin olen oikeasti tosi sosiaalinen ja puhelias ihminen, en viihdy yhtään yksikseni. Tosin tämä jännittäminen on kuluneen talven aikana saanut mut aika pahasti lukkoon ja vetäytymään kuoreen tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ja sen takia jättäytymään pois kaikista opiskelijariennoista ja muusta sosiaalisesta elämästä. Nyt pitäisi vaan tsempata itsensä takaisin "elävien kirjoihin";)
Mutta paljon tsemppiä ja jaksamista vaan sullekin, ja toivotavasti aurinkoisempaa kevättä!:)
Tosi hyvä, että sait varattua sen ajan, kyllä varmasti yleislääkärikin osaa suhtautua näihin asioihin, ainakin itse olen kuullut/lukenut, että tämä sosiaalinen pelko on todella yleistä, ellei jopa yleisin mielenterveyden "häiriö"...(vaikka musta kyllä tuntuu aina, et KUKAAN MUU ei kärsi näin ihmeellisistä vaivoista...) Joten kyllä yleislääkärilläkin jonkunlaista tietämystä asiasta täytyy olla. Suosittelen kyllä edelleen sitä psykologia, jos vaan saat jossain välissä aikaa järjestymään, sillä ihan vaan se, että saa jutella omista asioistaan jollekin tuntemattomalle ja "puolueettomalle" ihmiselle, on tosi helpottavaa. Myös se, että saa jutella omille ystävilleen, on tosi helpottavaa, eikä sitä tietenkään sovi väheksyä.
Musta tuntuu myös, että olen kans aina ollut sellainen ahdistuva luonne, ja mulla myös menee ihan liikaa aikaa ja energiaa miettimiseen, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Vaikka kuinka yrität järjellä ajatella, että antaa ihmisten ajatella, jos niillä ei parempaa tekemistä oo, niin silti sitä vaan löytää ittensä miettimästä kaikenlaista turhaa... Mullakin on opintoja rästissä, ja se on myös erittäin ahdistavaa... Kunpa vaan jostain löytyisi motivaatiota aloittaa kiriminen. Tuntuu, että kaikki on välillä niin ylivoimaista... Musta tuntuu muuten myös, että masennus ja ahdistus kulkevat kohdallani käsi kädessä, (tai ehkä sittenkin peräkkäin), en oikein tiedä, kmpi oli ensin, varmaan se masennus, ainakin kun muistelen sitä 2003-vuotta, niin muistan olleeni todella itkuherkkä, ja jonain päivinä vaan istuin koulussa ja odotin että pääsen pian kotiin itkeen. Sitten vielä varmaan se, kun on aina itseään pitänyt sosiaalisena, ja on kai sitä ollutkin, niin on tosi vaikeaa ja hämmentävää kohdata se "toinen minä", joka vaan itkee ja ahdistuu kaikesta, on vaan sellainen ihmisraunio... Mulla se on ainakin laskenut itsetuntoa; joka taas edesauttaa pelkoja&ahdistusta... Mulla on kyllä varmaan aina ollutkin normaalia alempi itsetunto, en kyllä tiedä miksi? Olen kuitenkin elänyt suhteellisen "normaalia" elämää, ainakin ulkoisesti, vaikka sisällä myllertääkin...
Oli kiva kuulla susta taas, ja kiitos "vertaistuesta"!:) t: pelkuri myös
juttusi oli suoraan kuin minun suustani. Minunkin oireeni alkoivat ihan ilman mitään todellista syytä. Välttelen paikkoja ja ihmisiä parhaani mukaan. Oireet alkoivat laivalla 2003 syksyllä. Tänään kävin lääkärillä ja olen päättänyt parantua maksoi se mitä vain! Periksi en anna. Olis kiva mailailla sun kans. Olen 22vuotias nainen.
minä en pysty työelämään. Olen käynyt psykiatrilla mutta hän ei tunnu ottavan minua vakavasti. Olen jo 25vuotias ja siitä huolimatta hän jaksaa väittää että tämä menee ohi kun persoonallisuuteni kehittyy. En ole kyennyt töihin ja hän tietää sen. Miksi mun pitäisi kärsiä näitä sosiaalisten tilanteiden "pelkoja" ja jännittämistä vuosikausia jos sittenkään koskaan käy kuten hän ennusti että ne menevät ohitse iän myötä. Olenko siihen asti sitten erakkona ja syrjäytyneenä. Kahta lääkettä kokeillut ja ne ei sopineet haittojen vuoksi. Hän määräsi bentsoja 1-2 tablettia päivässä. Minusta on merkillistä että lääkäri määrää sellaisia käytettäväksi joka päivä. Entä jos jään riippuvaiseksi vaikka käyttäisin vain yhden tabletin päivässä jotta pystyn käymään töissä ja elämään normaalia elämää? Onko tämä nyt ihan järkevää?
Siihen voi löytyä hyvä apu, vaikka jostain masennuslääkkeestä, älä luovuta. Vähennä kofeiinin (kahvin)käyttöä, siirry teehen. Aspiriinipilleri 100 mg entero auttaa myös, jännitykseen ja psykosomaattisiin oireisiin, sekä psyykelääkkeen lisänä, jos oireet ovat erityisen vaikeita. Muista rentoutua, ja älä stressaa itseäsi liikaa, ei liian pitkiä ruokailuvälejä, sillä se lisää stressiä ja pahentaa oireita. Älä käytä bentsoja kuin tarv. mahd. harvoin, ettet jää koukkuun.
Masennuslääkkeisiin ei jää koukkuun ja ne ovat monelle auttaneet tuollaiseen oireiluun.
Selviät kyllä hyvin työelämään!
Tsemppiä!
Käytän propralia. Vuosia ollut jo. Ehkä siihen tottuu eikä se auta enää kuten alussa jännittämiseen. Kyllähän se vapinaa yms pois vie. Mielialalääkkeitä kokeillut ja niistä tullut pahoja haittoja, siksi lääkäri oli mieltä että parempi ottaa pelkästään rauhottavaa joka on sosiaaliseen pelokkuuteen tarkoitettu. Hän vakuutti ettei siihen riippuvaiseksi jää kun pysyy aina samoissa mitoissa. Emmä ainakaan näitä oireita jaksa enää yhtään kärsiä. Elämä on rajoittunutta eikä pysty olemaan töissä. Parempi ottaa sitten näitä kun ei mitään. Kahvia en juo. Olen myös huomannut että säännölliset ruokailutavat auttavat hieman muttei kokonaan.
Olen myyntimies, tapailen asiakkaita päivittäin. Aloitin työt puolisen vuotta sitten, vakavat paniikkihäiriöt ja sosiaalisten tilanteiden pelko päällä. Sain kahta lääkettä; xanoria ja cipralexia. Xanor rauhoittaa ja cipralex ylläpitää serotoniinin määrää yläkerrassa. Alku oli vaikeaa, mutta lääkkeiden ja yrittämisen avulla tilanteet tulleet helpommiksi.Kahvitunneilla käyn hyvin valikoiden, syömässä en koskaan duunin ruokalassa.Aikaa "parantumiseen" meni puolisen vuotta, mutta niin syvällä omassa persoonallisuudessa ujous/pelko on,että en siitä varmaan koskaan pääse pois.Pitää oppia elämään sen kanssa.Mun tilannetta helpottaa se, että oon kertonut asiasta duunissa ja jengi on ymmärtäväistä.Xanoria en enää syö, cipraa 15mg päivässä. Jos myyntialallakin tuloksekkaasti pärjää, niin uskosin et kaikilla on siihen mahdollisuus.Rohkeutta, tsemppiä ja ennen kaikkea ammattiauttajaan yhteyttä.Keskustelupalstojen kilipäitä, jotka vähättelee sairautta, ei kannata noteerata.
kiitos kertomuksestasi, on mukava kuulla että olet oppinut elämään ongelmiesi kanssa ja minusta olet todella rohkea ja vahva!tsemppiä myöskin tulevaisuuteen!
Moi
Olen pidemmän aikaa jo kärsinyt sosiaalisesta pelkotilasta.. kaverini tai vanhempani vain ihmettelevät miksi en hae töitä tai miksi en saa mitään aikaiseksi ja näin olen pitävät mua ihan nollana, on vaan jotenkin helpompi olla yksin ja antaa kaikki olla. Mietin usein, että huomenna minä otan niskasta kiinni, mutta miettimiseksi se vain jää. Suhteeni kärsivät .. minua pyydetään esim jatkuvasti treffeille ja todella mukavia ihmisiä. Haluaisin miellläni tavata uusia ihmisiä mutta se pelko ja jännitys en saa mitään aikaiseksi ja keksin aina muille tekosyitä, jotta ei tarvitsisi tavata näitä ihmisiä. Olen jopa välillä miettinyt että en osaa elää tätä elämää, tarvitsee vetää kamalat perseet ennen kuin uskaltaa avautua vieraiden ihmisyen edessä ja olla oma itsensä. En tiedä mitä teen.. kun tuntuu että ketään ei ymmärrä eikä nää että tarvitsen apua. Olen kärsinyt aikaisemmin masennuksesta, lopetin lääkkeiden käytön haittavaikutusten vuoksi ja miettisin että pääsen kyllä liikkumalla tai jollakin luonnollisella tavalla tästä yli. Olin väärässä ! Kaikki asioiden hoitaminen jossa joutuu tapaamaan uusia ihmisiä ahdistaa jo pelkkä ajatuskin.. En todellakaan tiedä miten täältä nousen. Tiedän, jos kerron tästä vanhemmilleni tai kavereilleni he eivät osaa ottaa vakavasti tätä asiaa ja ottavat sen vain vitsinä kun eivät nää todellisuutta.. mikä ajaa minua kokoajan enemmän pimentoon. Mitä pitäisi tehdä ? mistä saan voimaa jatkaa tätä olematonta elämää.. vai tarvitseeko edes
No, mua on auttanut ala jossa ei tarvitse koko ajan istua paikallaan... jännity s lievenee kun liikkuu ja tekee konkrettisia juttuja.
vaika toki harmittaa kun musta ois ollu älyllisempäänkin työhön.
Siis mua kyllä edelleen jännittää työpaikan riidanhaastajat ja muut ns. kovikset.
Arvelen et kiltin täytyy vaan oppii puolustautumaan, tarvittaessa ärhäkästikin.
Toimin kemistinä ja pärjaan ihan kohtalaisesti. Ruokailut ja paljon muutakin hoituu omalla toimipisteellä ihan omissa oloilla. Työryhmäläiset on jo käynyt niin tutuksi, ettten heitä jännitä. Ongelmina edelleen koen esitelmien pidon, opettamisen, ulkopuolisien tyyppien kohtaamisen ja heille asioiden selittelyn,validoimisen yms. mitä pelkään ihan sairaalloisesti. Vapisen ja ääni värisee ynnä muuta kivaa. Kaikki osaa jo odottaakin tätä ja vaivautuneita tuijottavat lattiaa :D Yritän ajatella positiivisesti ja keskittyä muihin eli tärkeämpiin asioihin. Tiedän olevani ihan fiksu ja normaali ihminen ja tiedän työkavereideni tietävän tämän myös.
Minusta pahinta olisi jättäytyä pois työelämästä. Silloin itsetunto varmasti laskee ja ihmisten kohtaaminen aljaa pelottaa vielä enemmän.