Minun elämäni pyörii ruoan ja painon ympärillä. En ole kuitenkaan anorektikko, bulimikko enkä ahmimishäiriöinen. Oma häiriöni on korvien välissä vaikka ei näy ulospäin. Olen normaalipainoinen mutta haluaisin olla laihempi. Jokainen suupala on minulla kaloreita, jo aamusta asti kun olen käynyt punnitsemassa itseni, alan miettimään mitä aion syödä ja kuinka paljon energiaa syömässäni ruoassa on. Ruoan syömisestä tulee aina syyllinen olo, ja morkkis vaikka kyse olisi vain palasesta vaaleaa leipää. Välillä syön herkkuja hulluna ja olo on surkea ja tunnen olevani säälittävä ja itsekuriton ja selkärangaton. Sen jälkeen syön taas todella vähän tai terveellisiä ruokia mutta taas retkahdan ja syön. Ja kierre jatkuu.
Välillä tulee aikoja jolloin pystyn syömään aika tasapainoisesti ja normaalisti ja ylipäätään syön aika terveellisesti, lukuunottamatta herkkuhetkiä. Mutta siltikin; kaikki ruoka, jopa terveellinen, edustaa mielessäni vihollista. Ja silti rakastan ruokaa, rakastan makuja ja sitä hyvää oloa mutta samaan aikaan vihaan sitä koska se lihottaa. Ja koen tosiaan että kaikki lihottaa, ruisleipä ja vihanneksetkin.
Elämä on jatkuvaa syömisen suunnittelua ja taistelua mielitekoja vastaan ja repsahtamista ja itsesyytöstä ja itseinhoa ja jälleen taistelua vastaan, jne jne jne.
Mä en ymmärrä miten mä ikinä tulen pääsemään tästä pois. en usko että edes tulen pääsemään. Tätä on jatkunut varmaan viimeiset 5 vuotta (siitä lähtien kun laihdutin 8 kiloa) ja siitä on tullut niin osa mun elämää että olis vaikea kuvitella mun elämässä olevan mitään sisältöä jos en ajattelisi ruokaa.
Alkaa vaan ärsyttää tämä pinnallisuus ja se että en tosiaan kykene muuhun kuin oman navan tuijottamiseen. Vaikka on toki mun elämässä paljon paljon muutakin mutta tämä syömisjuttu on niin kahlitseva.
Välillä tulee aikoja jolloin pystyn syömään aika tasapainoisesti ja normaalisti ja ylipäätään syön aika terveellisesti, lukuunottamatta herkkuhetkiä. Mutta siltikin; kaikki ruoka, jopa terveellinen, edustaa mielessäni vihollista. Ja silti rakastan ruokaa, rakastan makuja ja sitä hyvää oloa mutta samaan aikaan vihaan sitä koska se lihottaa. Ja koen tosiaan että kaikki lihottaa, ruisleipä ja vihanneksetkin.
Elämä on jatkuvaa syömisen suunnittelua ja taistelua mielitekoja vastaan ja repsahtamista ja itsesyytöstä ja itseinhoa ja jälleen taistelua vastaan, jne jne jne.
Mä en ymmärrä miten mä ikinä tulen pääsemään tästä pois. en usko että edes tulen pääsemään. Tätä on jatkunut varmaan viimeiset 5 vuotta (siitä lähtien kun laihdutin 8 kiloa) ja siitä on tullut niin osa mun elämää että olis vaikea kuvitella mun elämässä olevan mitään sisältöä jos en ajattelisi ruokaa.
Alkaa vaan ärsyttää tämä pinnallisuus ja se että en tosiaan kykene muuhun kuin oman navan tuijottamiseen. Vaikka on toki mun elämässä paljon paljon muutakin mutta tämä syömisjuttu on niin kahlitseva.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En osaa sinua neuvoa, jos osaisin, en varmaan itsekään olisi täsmälleen samassa tilanteessa. Halusin vaan siis sanoa, että meitä on useempiakin...
Ylipainoa ei ole minullakaan, eikä myöskään vakavaa syömishäiriötä (silloin tällöin toistuvia ahmimiskohtauksia lukuunottamatta), mutta ruoka tosiaankin on koko ajan mielessä. Ja se vaikuttaa nykyään jopa muihin menoihinkin... Eikä se johdu siitäkään etten söisi tarpeeksi, syön kyllä, mutta jokainen ateria harkitaan, punnitaan ja lasketaan. Todella rasittavaa!
Olen monta kertaa päättänyt etten enää laske kaikkia arvoja syömistäni ruuista, mutta tuntuu etten enää laskematta tiedä kuinka paljon pitäisi syödä, eli siis kuinka paljon kulutan. Olen kadottanut kokonaan nälän ja kylläisyyden hahmottamisen! Ja toisaalta ne ruoka-laskurit on niin juurtuneet tuonne pääkoppaan, että ne vaan automaattisesti napsahtaa päälle kun alan syömään... Koskahan tämä mahtaa loppua, loppuukohan koskaan...!?!
Tuntuu kun lukisi omaa tekstiä. Tätä juttua on jatkunu viime syksystä saakka ja mä ahmin pahasti aika ajoin minkä jälkeen on hirvee morkkis!
Mitä pitäis tehdä? Haluisin tehdä asialle jotain enne kun koko nuoruus menee hukkaan! En oo viime syksyn jälkeen eläny kunnolla, koska ruoka rajottaa mun elämää tosi paljon. Mietin vaan että koska sitä saa ja mitä se on. Kaikesta ruoasta tulee huono omatunto.
Auttakaaa..Haluun eroon tästä, ja nauttia nuoruudestani ennenku pilaan sen kokonaan!
Itse ajattelen, että kyseessä on syömishäiriö, jos ruuan/painon ajattelu häiritsee normaalia elämää. Helpottaisiko, jos sanoisin, että teillä on määrittelemätön syömishäiriö?
Elämässä on paljon asioita, joita minäkin haluaisin tehdä. Käydä ystävien kanssa syömässä hyvällä omatunnolla. Nauttia. Nauraa. Tehdä ruokaa ajattelematta sen seurauksia. Ostaa kaupasta karkkia. Olla normaali. Nuori. Nauttia.
Nuoruus menee niin nopeaan ohi. Eihän sitä pitäisi pilata tällaisella? eihän.
Miltä tuntuisi ajatus siitä, että menisitte puhumaan jollekin aikuiselle? Koulun terveydenhoitaja, sairaanhoitaja, vanhemmat? ihan kuka tahansa vain, johon voitte luottaa - täältä ette kuitenkaan löydä apua. Täällä on vain toinen toistaan sairaampia ihmisiä. Yksin ei monikaan pysty paranemaan :( siihen tarvitaan toisten ihmisten tukea ja kannustusta, terveiden ihmisten.
voimaa :D
:) Kirjoituksestani sai ehkä nuoremman kuvan, mutta olen kyllä aivan aikuinen ihminen. Joten kouluterveydenhoitaka ei minua voi auttaa, ja vanhempanikin ovat kuolleet. Ja avomieheni taas on niin tottunut tähän jatkuvaan ruokataisteluun ettei hän osaa asiaan tuoda uutta näkökulmaa.
Minä tiedän varmasti jokaisen ruoan kalorimäärät ulkoa, ja se on merkki siitä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Mutta en tiedä miten pystyisin hiljentämään sen syyttävän äänen päässäni joka sanoo että ollakseni kaunis minun ei tulisi ottaa lisää tuota ruokaa vaikka se oli hyvää ja minun on nälkä.
Täällä nämä nuoret usein tänne kirjoittavat enimmäkseen, tulee suoraan ajateltua, että terveydenhoitajat jne... anteeksi :O
ehkä kuitenkin aikuisen järjellä osaat toimittaa itsesi hoitoon? aluesairaalasta lähetetettä terapeutille, ravintoterapeutille jne? miltä kuulostaisi? Ei ole elämistä tarkoitettu kidutettavaksi laskemalla jokaista suupalaa...
tsemii :D
Tuntuu vain typerältä mennä valittamaan jollekin tästä asiasta kun kuitenkaan minulla ei ole mitään ns. oikeita oireita, en oksenna, en ahmi (ainakaan normaalia mässyttelyä enemmän) enkä ole nälkäkuurilla. joku voisi sanoa että mitään ongelmaa ei ole olemassakaan. ja minnekään psykiatrille en haluaisi mennä; en oikein osaa puhua itsestäni, kasvotusten kenenkään kanssa...
Mutta ihan kiva että voi vaikka tänne vähän purkaa näitä ajatuksiaan eikä tarvitse hävetä että joku pitää ihan idioottina tai turhan valittajana tai elintasopullamössösukupolven lapsena jolla ei ole mitään oikeita ongelmia.
paikkaa ole, niin tämähän käy sitten kai terapiasta :P
Enkä usko, että sinua pidettäisiin typeränä/ongelmiasi vähäteltäisiin. tai no, itsestänikin tuntuu, että en ole riittävän "sairas" hoitoon ja hävettää kamalasti tuhlata jonkun aikaa :O
tärkeintähän kuitenkin on, että jos itse koet, että sinulle riittää, että voit purkaa itseäsi esim. tänne, niin siinähän se menee :D kunhan pidät vain huolen, että et anna itsesi sairastua mihinkään pahempaan (mitenkään sinun ongelmaasi vähättelemättä) mutta eipä olisi tuokaan ensimmäinen kerta.. jostain se alkaa kuitenkin
:(
nääh. kauheaa tilitystä :D anteeksi. en tarkoita.
Anteeksi, että tuppaudun mukaan, mutta itseänikin on mietityttänyt, että onko käytöseni ihan normaalia. Yritän syödä mahdollisimman vähän ja kun repsahdan, niin tunnen itseni epäonnistujaksi. Välillä en syö, vaikka olisi nälkäkin.. Piiloudun omaan huoneeseeni, etteivät muut kuule, jos maha murisee. Tätä kestää yleensä kuukauden, jonka jälkeen alkaa ahmimisaika jolloin tuntuu, ettei millään ole mitään väliä ja pian taas alkaa tuo itsesäälissä rypeminen ja laihduttaminen. Painoindeksi nyt on jotain hieman alle 20 ja tällähetkellä vihaan itseäni, sillä repsahdin viikonloppuna syömään herkkuja. "Pelottaa" aika, kun lupauduin ystäväni luo kyläilemään 3 päiväksi, että syödään vaan jotain epäterveellistä ja lihottavaa.. Viimeisen parin viikon aikana on tippunut suunnilleen 5 kiloa..
Tosi asia on että jos haluaa näyttää lehtien mallelta tai television tähdiltä, ei voi syödä normaalisti. Mallien on kokajan kärsittävä nälästä ja monet mallit käyttävätkin sitten korvikkeita, huumeita tai lääkkeitä nälän tunteen poistamiseen. Laihuus ei ole edes tervettä mutta ainahan naiset yritetään tunkea epätodellisiin muotteihin. Nälässä ja kuntoillessa naiset eivät jaksa penätä oikeuksiaan. Saavat sitten miehet nauttia elämästä naistenkin edestä.
Hei!
Onpa mukava kuulla että on kohtalotovereita. Mä kans rupeen oleen henkisesti loppu tähän mun ruuan ympärillä elämiseen. Mullakaan ei ole anoreksiaa eikä bulimiaa.. Mutta syön terveellisesti, lasken kaloreita, urheilen paljon.. Siiten tulee esim. joku stressaava ongelma, yksinäisyys tms. niin millään ei ole mitään väliä. Syön kaikkee mistä yleensä kieltäydyn. Järkyttävät syyllisyyden tunteet, masennusta ja itsesyytöksiä. Nyt on ollut tosi vaikee kausi kun akillesjänteeni tulehtu eikä yksinkertaisesti voinut liikkua. Liikunta on ainut asia millä pidän homman kasassa ja mieleni virkeenä ja painon hallinnassa. Nyt on tullut muutama kilo lisää ja on tosi kurja olo.
Tiedän mistä tämä on alkunsa saanut.. Mulla on vaikea ero takana.. Laihduin vajaa kymmenen kiloa sen jälkeen ja aloin purkamaan stressiä liikunnan avulla. Erosta on jo vuosi aikaa ja luulis että rupeais helpottamaan mutta olen tunnetasolla edelleen niin solmussa että en pysty edes ajattelemaan uutta suhdetta eikä tähän elämään mitään mahdukkaan kun elämä pyörii ruuan ympärillä. Tiedän että ihastuminen tekisi hyvää..laittais vähän arkee sekasin mut minkäs teet kun on jäässä kun lumiukko....:)