Sain vakituisen työpaikan neljännen lapsen äitiysloman loputtua. Ihan huvikseni laitoin netin kautta hakemuksen ja yhtäkkiä, kolmen haastattelukierroksen jälkeen, sainkin paikan! Olin tietysti onnellinen ja innolla menin töihin. Työ sinäänsä on ok, mutta konsernin voitontavoittelu ja jatkuva seuranta vei hermoni.
Päätimme, että alamme yrittää nyt sitä uutta vauvaa, koska sen halusimme ja työni oli mitä oli. Raskaus alkoi kuin ajatuksesta ja noloa oli jäädä äityslomalle vuoden työssäolon jälkeen.. Sitä ennen oli vielä pitkä sairaslomakin.. No, nyt olin sitten hoitovapaalla ja päätin, että ollaan nyt kotosalla ja palataan sitten sinne "h*lv**in pesään" sitten hoitovapaan jälkeen. Toisin kävi...
Kotipaikkakunnalla aukesi harvinaista herkkua oleva vakituinen työpaikka ja ajattelin, että laitetaan nyt paperit sinne vetämään, kun oman alan töitä ovat ja vielä omalla paikkakunnalla. Kahden haastattelukierroksen jälkeen tuli soitto: "Onnea ja tervetuloa töihin!" No, sinnehän sitä sitten taas mentiin..
Miten voi olla mahdollista, etten minä näiden vuosien jälkeen usko jo, ettei tämä ole minun alani? Ahdistun töissä ihan mielettömästi. Tänään jo suren sitä, että huomenna tulee maanantai :( Työtoverit ovat ihania, hienoja voimavaroja, mutta itse työ sotii useita omia mielipiteitäni vastaan. Olen työpäivän jälkeen aina kuin jyrän alle jäänyt, eikä aika ja voimat tunnu riittävän mihinkään muuhun kuin työhön. Iltaisin kaatuu sänkyyn ja aamulla taas ylös. Työpaikan pukukopissa tuntuu joka aamu ja ilta siltä, että miten h*lv**issä mä olen taas täällä?
Mies ei ymmärrä minua ollenkaan. Hänestä minun tulisi olla onnellinen, että olen saanut arvostetun työn ja ansaitsen mukavan summan rahaa joka kuu. Voi pyhä jysäys! Hän kehoittaa vain ottamaan rennosti ja tekemään sen mihin pystyy. Aika helppo sanoa, sopisi tulla koittamaan :)
Olen ollut töissä vasta hikisen kuukauden. Eli ihan helppoa ulospääsyä ei näy.. Tekisi mieli vaihtaa alaa ihan tykkänään, opiskellakin. Tosin se taitaa taloudellisesti olla vain haaveilua, mies ei varmaan kuuna päivänä suostuisi siihen, etten tuo lanttiakaan tähän puljuun.. Miten sitä aikuisopiskelijat pärjääkään?
Toivomme vielä yhtä lasta, mutta eihän tässä nyt millään kehtaa taas tehdä samaa temppua, kuin edellisessä paikassa. Tosin mukava olisi tässä paikassa vauva saada, edut ja äitiyspäiväraha olisivat ainakin kohdallaan!
Tekisi mieli olla kotona pistämässä paikkoja kuntoon ja hoitaa lapset. Minulle olisi niin kovasti töitä täällä kotonakin! Sen mies kyllä myöntää, mutta vetoaa aina isoon lainaan ja siihen, että kun olen töissä, niin saadaan sitä sitten maksettua pikemmin pois. Monesti olen miehelle sanonut, että tässä ei ole mitään järkeä!
Mitähän tässä tekisi? Mitä Sinä tekisit, jos olisit minun saappaissa? Olisi iso laina, paljon lapsia, hyväpalkkainen vakituinen työpaikka (jossa hermot menee kuukaudessa), hirveä vauvakuume, halu vaihtaa alaa...Olen pohtinut perhepäivähoitajankin ammattia, saisin hoidettua omat pienet lapset kotona ja lähettää ja vastaanottaa koululaiset. Palkkahan tippuisi reilusti alle puoleen siitä mitä tienaan nyt, mutta elämänlaatu saattaisi parantua huomattavasti!
Kannattaisikohan vain loppukesästä ottaa kierukka pois ja katsoa miten käy ;) Jos tulisi uusi vauva, niin olisipa siinä Erittäin Hyvä Syy jäädä kotiin hoitamaan tätä katrasta! Miehellä ei ole mitään uutta vauvaa vastaan, haluaakin oikein sellaista, mutta haluaa minun myös pysyvän viitisen vuotta tässä työssä. Sitten lainapääomaa on lyhennetty niin paljon, että pärjäämme pelkästään miehen palkalla. Olemme tästä kyllä puhuneet, että nyt on ne vuodet, jolloin minua eniten kotona tarvittaisiin. Miehestä varmaan tuntuu vain niin pahalta, että jättäisin arvostetun, hyväpalkkaisen työn, jota moni haki.
Voi itkujen itku, että elämä osaa olla hankalaa.. Mikä ihme siinä onkin, että vaikka tiedän, ettei tämä ole minun alani, niin aina sille hakeudun ja saan vielä jokaisen paikan jota keksi hakea :( Iloinen kai siitä pitäisi olla, mutta ei nyt ihan siltä tunnu! Oppiikohan tästäkin ajasta jotain, kun isona näitä muistelee...
Päätimme, että alamme yrittää nyt sitä uutta vauvaa, koska sen halusimme ja työni oli mitä oli. Raskaus alkoi kuin ajatuksesta ja noloa oli jäädä äityslomalle vuoden työssäolon jälkeen.. Sitä ennen oli vielä pitkä sairaslomakin.. No, nyt olin sitten hoitovapaalla ja päätin, että ollaan nyt kotosalla ja palataan sitten sinne "h*lv**in pesään" sitten hoitovapaan jälkeen. Toisin kävi...
Kotipaikkakunnalla aukesi harvinaista herkkua oleva vakituinen työpaikka ja ajattelin, että laitetaan nyt paperit sinne vetämään, kun oman alan töitä ovat ja vielä omalla paikkakunnalla. Kahden haastattelukierroksen jälkeen tuli soitto: "Onnea ja tervetuloa töihin!" No, sinnehän sitä sitten taas mentiin..
Miten voi olla mahdollista, etten minä näiden vuosien jälkeen usko jo, ettei tämä ole minun alani? Ahdistun töissä ihan mielettömästi. Tänään jo suren sitä, että huomenna tulee maanantai :( Työtoverit ovat ihania, hienoja voimavaroja, mutta itse työ sotii useita omia mielipiteitäni vastaan. Olen työpäivän jälkeen aina kuin jyrän alle jäänyt, eikä aika ja voimat tunnu riittävän mihinkään muuhun kuin työhön. Iltaisin kaatuu sänkyyn ja aamulla taas ylös. Työpaikan pukukopissa tuntuu joka aamu ja ilta siltä, että miten h*lv**issä mä olen taas täällä?
Mies ei ymmärrä minua ollenkaan. Hänestä minun tulisi olla onnellinen, että olen saanut arvostetun työn ja ansaitsen mukavan summan rahaa joka kuu. Voi pyhä jysäys! Hän kehoittaa vain ottamaan rennosti ja tekemään sen mihin pystyy. Aika helppo sanoa, sopisi tulla koittamaan :)
Olen ollut töissä vasta hikisen kuukauden. Eli ihan helppoa ulospääsyä ei näy.. Tekisi mieli vaihtaa alaa ihan tykkänään, opiskellakin. Tosin se taitaa taloudellisesti olla vain haaveilua, mies ei varmaan kuuna päivänä suostuisi siihen, etten tuo lanttiakaan tähän puljuun.. Miten sitä aikuisopiskelijat pärjääkään?
Toivomme vielä yhtä lasta, mutta eihän tässä nyt millään kehtaa taas tehdä samaa temppua, kuin edellisessä paikassa. Tosin mukava olisi tässä paikassa vauva saada, edut ja äitiyspäiväraha olisivat ainakin kohdallaan!
Tekisi mieli olla kotona pistämässä paikkoja kuntoon ja hoitaa lapset. Minulle olisi niin kovasti töitä täällä kotonakin! Sen mies kyllä myöntää, mutta vetoaa aina isoon lainaan ja siihen, että kun olen töissä, niin saadaan sitä sitten maksettua pikemmin pois. Monesti olen miehelle sanonut, että tässä ei ole mitään järkeä!
Mitähän tässä tekisi? Mitä Sinä tekisit, jos olisit minun saappaissa? Olisi iso laina, paljon lapsia, hyväpalkkainen vakituinen työpaikka (jossa hermot menee kuukaudessa), hirveä vauvakuume, halu vaihtaa alaa...Olen pohtinut perhepäivähoitajankin ammattia, saisin hoidettua omat pienet lapset kotona ja lähettää ja vastaanottaa koululaiset. Palkkahan tippuisi reilusti alle puoleen siitä mitä tienaan nyt, mutta elämänlaatu saattaisi parantua huomattavasti!
Kannattaisikohan vain loppukesästä ottaa kierukka pois ja katsoa miten käy ;) Jos tulisi uusi vauva, niin olisipa siinä Erittäin Hyvä Syy jäädä kotiin hoitamaan tätä katrasta! Miehellä ei ole mitään uutta vauvaa vastaan, haluaakin oikein sellaista, mutta haluaa minun myös pysyvän viitisen vuotta tässä työssä. Sitten lainapääomaa on lyhennetty niin paljon, että pärjäämme pelkästään miehen palkalla. Olemme tästä kyllä puhuneet, että nyt on ne vuodet, jolloin minua eniten kotona tarvittaisiin. Miehestä varmaan tuntuu vain niin pahalta, että jättäisin arvostetun, hyväpalkkaisen työn, jota moni haki.
Voi itkujen itku, että elämä osaa olla hankalaa.. Mikä ihme siinä onkin, että vaikka tiedän, ettei tämä ole minun alani, niin aina sille hakeudun ja saan vielä jokaisen paikan jota keksi hakea :( Iloinen kai siitä pitäisi olla, mutta ei nyt ihan siltä tunnu! Oppiikohan tästäkin ajasta jotain, kun isona näitä muistelee...
Vastaukset 19
Vanhimmat
paikka?:(
et muuten valittaisi ja haluu puuttuu töihin.
kaupan kassa tai siivoja :D!! Siis jos ymmärsin oikein, että arvuuttelit, mikä se ammattini on :) Ammatti on siistiä sisätyötä, konttorissa, kovan paineen alla :(
ja mieti siinä ohessa.
kouluikäisiä, niin ethän sä saa yhtään lasta hoitoon. Ei voi olla.
Ota selvää. Jos osa niistä koulu-ikäisiä, vaikkapa kolme, niin sitten saa olla 1 3 ja jos saat taas vauvan, niin 2 2.
"Perhepäivähoitajalla voi olla omassa kodissaan hoidossa enintään neljä (4) alle kouluikäistä lasta omat lapset mukaan lukien. Viidentenä ryhmässä voi olla esikoululainen."
Juu tiedän kyllä montako lasta saa olla omien lisäksi :)
...kun niitä on sellaisiakin, jotka "dollarinkuvat" silmissä kiiluen haaveilevat hoitavansa kaunista rusettipäistä sievää tyttöä, joka istuu kiltisti nukke sylissään koko päivän, siks aattelin vähän herätellä, sori. =)
pullat uunissa.
Nykyään on niin vaikea saada työpaikkaa ja sinulle niitä on tyrkyllä, niin olisit hyvä ihminen tyytyväinen? Mikä sinua vaivaa?
Ei olisi yhtään pahitteeksi tälle koulutetulle yksinhuoltajalle työpaikka, mutta kun ei ole tärpännyt niin ei.
Kade olen sinulle! Mielumin olisin työpaikassa missä en edes viihdy kovin hyvin, kuin kituutella kotosalla hyvin tiukalla budjetilla.
Raivostuttaa, ei pitäisi, mutta silti raivostuttaa. Ehkä sinun sitten kannattattaisi todellakin vaihtaa alaa! Kokeile sitä opiskelua ja elätte sitten vähillä tuloilla, jospa sitten opit arvostamaan vakituista työpaikkaa , jota monella ei ole.
Ihan kun meillä kotona ja muutamalla kaverilla kans. Kun ollaan kotona niin vaimot valitettaa kotihommien raskautta ja kaipuuta takaisin työelämään. Sitten kun ollaan päästy takaisin työelämään niin todetaan ettei täällä niin hauskaa ollutkaan ja lapsetkin ovat jotenkin "omituisesti" alkaneet kärsiä äidin työskentelystä.
mies ei ymmärrä, työkaverit ei tajuu jne jne. Vali, vali ja vali. Aina kaikki muut kuin minä (lue:nainen) itse ovat hänen ja onnellisen elämän esteenä.
Turha peiliä on syyttää jos naama on vino.
Ette kai te puhu minusta? Olen äitiyslomalla oleva useamman lapsen äiti. Kotona en jaksaisi kovin pitkään olla äitiysloman päätyttyä, mutta töihin paluukin ahdistaa.
Kuulostaa hankalalta!
Tiedän tuon tunteen. Kotona olis hyvä olla. Töihin olis kiva päästä ja sitten kun on töissä...
Se riippuu siitä mitä kukin arvostaa. Aikaa lasten kanssa et saa takaisin. Töitä kerkeää kyllä tehdä. Mutta se laina...
Oletko harkinnut tekeväsi osa-aikaista esim. 3 - 4 pv töissä ja loput vapaalla. Palkka pienenisi, mutta saisi olla kotona... Tosin nuo hoitomaksut taitaisivat viedä palkasta suurimman osan.
Itse jäisin kotiin, varsinkin jos ei viihdy töissä. Alan vaihtoakin voisin tilanteessasi harkita, mutta onko sitten töitä?
sinä aikan ehdit meittiä jatkatko entisessä työssäsi vai vaihdatko alaa!!!
Olipa taas outo neuvo!
Alkuperäisellä kirjoittajalla on niitä jo 4,
joten eiköhän tuo ole jo ihan tarpeeksi jollekin.
Lapsi ei ole mikään aikalisän otto keino tai aikuisen
ihmisen tapa etsiä itseään ja sitä mitä haluaa elämältään.
Jotkut käyttävät lapsen hankintaa myös parisuhteen hoitokeinona, tyyliin: erotaanko vai hankitaanko vielä yksi? Käsittämätöntä... No, siitä ei onneksi tässä kirjoituksessa ole kyse.
tai siis tähän mennesssä tulleet viestit läpi ja päällimmäiseksi ihmetyksen aiheeksi jäi; miksi te äidit, ette arvosta ainutlaatuista aikaanne omien lastenne kanssa?
Olen itse hoito-ja kasvatusalan ammattilainen ja työskennellyt vuosia päiväkodissa. Lasten päivät päiväkodissa ovat pitkiä ja kun heitä sitten tullaan kotiin hakemaan, on vanhemmilla jo kiire seuraaviin askareisiin; kauppaan, harrastuksiin, kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan...
Kertokaapa, koetteko työssä käyvät äidit, että teillä jää tarpeeksi aikaa ja voimavaroja lapsillenne? Ainakin äidit, joita minä tapasin päiväkodissa, olivat aivan puhki ja potivat huonoa omatuntoa siitä, että lapset jäävät niin vähälle huomiolle. Siksipä hoidankin nyt omiani kotona...
Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole taloudellisesti mahdollista jäädä kotiin, mutta jos syy töihin lähtemiseen on, että "kotonakaan ei jaksa olla"...
Lapsianne ette enää pieniksi saa, kun ovat kerran isoiksi kasvaneet, mutta töitä ehtii tehdä sittenkin!
Siinä äiti (tv-julkk) otti työstä pari vuotta hoitovapaata, antoi sen ajan lapsilleen, siinä todella hyvä juttu yhden äidin tekemisistä ja ratkaisuista. Jutusta tulee kyllä selvästi esille, että kun on järkevä töissään, osaa sitä järkeään käyttää myös kasvatuksessa.
Jutussa kiinnitti huomiota lasten tekeminen kotona, siivoaminen jne. Jotenkin jäi kyllä kaivelemaan, eikö lapsi tarvitse harrastuksia (ratsastusta, mikroautoilua, balettia, jääkiekkoa tms), jos hän touhuaa imurin tai tiskirätin kanssa ? Vai riittääkö lapselle tuollainen wanhanajan kasvatus.
Huomasin ettei AP ole saanut haluamiaan vastauksia, koska on hankalaa tuollaisessa tilanteessa olevaa oikein neuvoakaan.
Omalla kohdallani työpaikkani on todella ihana ja olen tällä hetkellä sieltä äitiyslomalla ja aion jatkaa hoitovapaallekin, vaikka tulot tippuvat roimasti ja talovelkaakin on paljon jäljellä. Säästän tällä hetkellä pienestä äitiyspäivärahastani siivun syrjään hoitovapaa-aikaa ajatellen, joten pitäisi pärjätä sitten edes joten kuten!
Mutta minulle ainakin on tärkeää, että nään oman pienokaiseni kehittymisen varsinkin tässä vaiheessa, kun niin paljon tapahtuu jo pienessä ajassa. Töitä kerkeän vielä tehdä, kun eläkeikäkin vaan nousee...
AP:lle sanoisin, että jos töihin meno tuntuu joka päivä noin vaikealta, niin punnitsisin kyllä tarkkaan vaakakupissa, että mikä se sittenkin on tärkeintä. Palkkapussi vai oma/lapsien hyvinvointi?
Aurinkoista kevättä!
Olen nyt ollut lapsen kanssa yli 4 vuotta kotona, en yhtään miettinyt kumpi tärkeämpi, työ vai lapsi. Oma lapsi tietenkin asetettava ensimmäiselle sijalle mietittäessä arvojärjestystä. Täytyy myöntää ettei tämä aina ole helppoa ollut, mutta aina piristää lapsen hymy ja se sama iloisuus tarttuu näinkin vanhaan vielä. Tuo hymy ja iloisuus korvaa kyllä sen tilipussin.
itsellesi!
Arvomaailmat on ne ainoat jotka voi "ohjata" oikeisiin valintoihin. Käsittäkseni nykyään se on kamalan vaikeaa tehdä muutos elämässä ja siten että ns: "elintaso" laskee!
Kenen elämää "aina eletään? aivan jonkun muun kuin omaa? Lapsien huollon jälkeen kantsi ehkä miettiä mitä haluaa ja mikä tekee olon viihtyisäksi??
Mitä tuollainen hautomakone työpaikalla tekisikään? Olet ilmeisesti keskittynyt lisäämään Suomen väkilukua.
hyvät geenit, kun ovat päättäneet täyttää tämän maan ;-)))
Oliko kukaan kuullut maapalloa uhkaavasta väestöräjähdyksestä?