Odotin Suomi vs Ruotsi jääkiekko-ottelua innoissani. Istuin sohvalla cokis ja sipsipussi sylissäni. Pian alkulöpinät loppui ja peli Ruotsia vastaan alkoi. Katsoin jännittyneenä miten suomalaiset taistelivat ruotsia vastaan.
Huomasin heti miten Ruotsi yritti päästä niskan päälle ja saada kullan millä keinolla tahansa. "Suomalaiset ottakaa se kiekko!" Huusin eläytyneenä peliin. Aina kun ruotslainen tuli suomen maalin luo katsoin peliä henkeäni pidättäen. Huokaisin helpotuksesta kun suomalaiset ohjasivat kiekon pois. Niittymäki toimi maalivahtina loistavasti. Pian Suomi sai ensimmäisen maalin ja hypin riemusta. Huusin ja kannustin Suomea ja olin aivan varma voitosta.
"Ei niitä rangaistuksia!" Minä huusin. "Menkää päälle!" Suomi pelasi mielestäni hieman varovaisesti, he eivät taklanneet tarpeeksi ja hävisivät aloitukset. Pian Ruotsi saikin ensimmäisen maalin ja buuasin heille. Eipä aikaakaan kun Ruotsi tekikin toisen maalin, mutta en luopunut toivosta. Saku yritti ihailtavasti saada maaleja ja hän kuljetti kiekkoa tosi taitavasti. Pian Suomi tasoittikin tilanteen ja olin varsinainen cheerleader kun kannustin ja huusin ilosta. Sitten olikin erätauko. Join vähän cokista ja lastasin sipsejä suuhuni ja höpötin veljelleni että kyllä Suomi voittaa. Veljeni ei ollut asiasta kovin varma. Pian peli jatkui enkä ollut ehtinyt edes eläytyä peliin kun Ruotsi teki jo maalin. Silloin minua alkoi pelottaa todella.
Kannustin kuitenkin mukana ja monta kertaa oli tulla maali. "TEHKÄÄ SE MAALI!" Huusin ja katsoin kelloa. Aikaa oli 15 minuuttia. "Tehkää se..." Sanoin todella hermostuneena. Aika kului ja pian Suomalaisilta lähti maalivahti. Silloin puolet minusta luovutti. Aikaa oli enää 5 minuuttia. "Te pystytte siihen!" Minä huusin ja katsoin jo huojentuneena miten Jokinen melkein teki maalin. Pian kuitenkin tajusin että kaikki oli menetetty. Aikaa oli minuutti ja minuun teki suuren vaikutuksen se miten Selänne yritti saada maalin keinolla millä hyvänsä. Kun sireeni soi tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Laskin cokiksen ja sipsit pöydälle. Ei tehnyt enää mieli.
Suljin tv:n ja itkin pettymyksestä. Niin itki varmasti moni muukin. Mielestäni Suomi pelasi todella hyvin ja he olisivat ansainneet voiton.
Mutta nyt kun olen miettinyt tarkemmin niin ei hopea ole huono. He yrittivät parhaansa. Ruotsia on turha syyttää, he tekivät kyllä väärin kun hävisivät tahallaan Slovakialle ja tuomarikin oli epäreilu. Täytyy kyllä tunnustaa että itkun jälkeen ilkeät ajatukset Ruotsia kohtaan tulivat mieleen. Illalla katsoin tv:stä miten Suomalaiset saapuivat väsyneenä Suomeen ja silloin tajusin että he olivat sankareita vaikka eivät saaneetkaan kultaa. He ovat silti kullan arvoisia vaikka oikea kulta jäikin saamatta. Ja se kulta minkä he ovat ansainneet löytyy jokaisen sydämestä.
Hyvä leijonat!!!
Huomasin heti miten Ruotsi yritti päästä niskan päälle ja saada kullan millä keinolla tahansa. "Suomalaiset ottakaa se kiekko!" Huusin eläytyneenä peliin. Aina kun ruotslainen tuli suomen maalin luo katsoin peliä henkeäni pidättäen. Huokaisin helpotuksesta kun suomalaiset ohjasivat kiekon pois. Niittymäki toimi maalivahtina loistavasti. Pian Suomi sai ensimmäisen maalin ja hypin riemusta. Huusin ja kannustin Suomea ja olin aivan varma voitosta.
"Ei niitä rangaistuksia!" Minä huusin. "Menkää päälle!" Suomi pelasi mielestäni hieman varovaisesti, he eivät taklanneet tarpeeksi ja hävisivät aloitukset. Pian Ruotsi saikin ensimmäisen maalin ja buuasin heille. Eipä aikaakaan kun Ruotsi tekikin toisen maalin, mutta en luopunut toivosta. Saku yritti ihailtavasti saada maaleja ja hän kuljetti kiekkoa tosi taitavasti. Pian Suomi tasoittikin tilanteen ja olin varsinainen cheerleader kun kannustin ja huusin ilosta. Sitten olikin erätauko. Join vähän cokista ja lastasin sipsejä suuhuni ja höpötin veljelleni että kyllä Suomi voittaa. Veljeni ei ollut asiasta kovin varma. Pian peli jatkui enkä ollut ehtinyt edes eläytyä peliin kun Ruotsi teki jo maalin. Silloin minua alkoi pelottaa todella.
Kannustin kuitenkin mukana ja monta kertaa oli tulla maali. "TEHKÄÄ SE MAALI!" Huusin ja katsoin kelloa. Aikaa oli 15 minuuttia. "Tehkää se..." Sanoin todella hermostuneena. Aika kului ja pian Suomalaisilta lähti maalivahti. Silloin puolet minusta luovutti. Aikaa oli enää 5 minuuttia. "Te pystytte siihen!" Minä huusin ja katsoin jo huojentuneena miten Jokinen melkein teki maalin. Pian kuitenkin tajusin että kaikki oli menetetty. Aikaa oli minuutti ja minuun teki suuren vaikutuksen se miten Selänne yritti saada maalin keinolla millä hyvänsä. Kun sireeni soi tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Laskin cokiksen ja sipsit pöydälle. Ei tehnyt enää mieli.
Suljin tv:n ja itkin pettymyksestä. Niin itki varmasti moni muukin. Mielestäni Suomi pelasi todella hyvin ja he olisivat ansainneet voiton.
Mutta nyt kun olen miettinyt tarkemmin niin ei hopea ole huono. He yrittivät parhaansa. Ruotsia on turha syyttää, he tekivät kyllä väärin kun hävisivät tahallaan Slovakialle ja tuomarikin oli epäreilu. Täytyy kyllä tunnustaa että itkun jälkeen ilkeät ajatukset Ruotsia kohtaan tulivat mieleen. Illalla katsoin tv:stä miten Suomalaiset saapuivat väsyneenä Suomeen ja silloin tajusin että he olivat sankareita vaikka eivät saaneetkaan kultaa. He ovat silti kullan arvoisia vaikka oikea kulta jäikin saamatta. Ja se kulta minkä he ovat ansainneet löytyy jokaisen sydämestä.
Hyvä leijonat!!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi hitossa pitäis lukea joku ainekyhäelmä joka alkaa: Istuin sohvalla cokis ja sipsipussi sylissäni...
Aargh! Suuri esseeisti on syntynyt!
Tekstisi oli kaunis ja kannustava, pidin!
Hyvä kun kannustit ja kerroit koko ottelun loppuun asti