Tämä "ikuinen kakkonen" -vouhotus on mennyt vähän yli jo. Suomi ei ole ainut maa, joka on hävinnyt monta kertaa finaalissa.
"Voittajiksi" luonnehditut ruotsalaiset olivat kakkosia kymmenen(!) kertaa MM-kisoissa vuosivälillä 1963-1986, ennen kuin Ruotsi jälleen voitti mestaruuden.
Olympialaiskiekossa USA on ollut loppuottelussa 9 kertaa, ja hävinnyt niistä 7 kertaa. Ennen Lake Placidin ensimmäistä olympiakultaa USA hävisi 6 olympiafinaalia putkeen (pelasi finaalissa melkein joka kerta).
Samanlaista meininkiä on myös paljon muualla. Täytyy aina muistaa, että Ruotsilla on voittamisen kulttuuria jääkiekosta jo vuosikymmenten takaa: jääkiekko on ollut siellä ainakin kohtuullisen suosittu sekä menestyvä laji jo puoli vuosisataa. Suomessa lätkä nousi suureksi vasta 1980-luvulla. Ei ole ihmekään, että Suomella ei vielä ole sellaista voittamisen kulttuuria kuin Ruotsilla. Mutta kyllä se vielä tulee.
"Voittajiksi" luonnehditut ruotsalaiset olivat kakkosia kymmenen(!) kertaa MM-kisoissa vuosivälillä 1963-1986, ennen kuin Ruotsi jälleen voitti mestaruuden.
Olympialaiskiekossa USA on ollut loppuottelussa 9 kertaa, ja hävinnyt niistä 7 kertaa. Ennen Lake Placidin ensimmäistä olympiakultaa USA hävisi 6 olympiafinaalia putkeen (pelasi finaalissa melkein joka kerta).
Samanlaista meininkiä on myös paljon muualla. Täytyy aina muistaa, että Ruotsilla on voittamisen kulttuuria jääkiekosta jo vuosikymmenten takaa: jääkiekko on ollut siellä ainakin kohtuullisen suosittu sekä menestyvä laji jo puoli vuosisataa. Suomessa lätkä nousi suureksi vasta 1980-luvulla. Ei ole ihmekään, että Suomella ei vielä ole sellaista voittamisen kulttuuria kuin Ruotsilla. Mutta kyllä se vielä tulee.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Katselin noita vanhoja tilastoja vuosien varrella Suomen ja Ruotsin menestyksestä mm- ja olympiakisoissa ja täytyy todeta että tulemme Ruotsin perässä noin 20 vuotta, jos kisa menestystä katsotaan. Ruotsin menestys alkaa 60-luvulta, Suomen vasta 80-luvun lopulta, li ne Suomen suurimmat voitot ovat jossain edessäpäin...
Puhut aivan asiaa. Toi oli kyllä positiivisen asia jonka tappion jälkeen oon kuullu. Toivottavasti Suomen maalitykit saa jenkeissä uuden tahdon ja teräs kunnon niin kulta voi olla jo 2 kuukauden päässä. Niinkuin Westerlund sanoi niin meidänkin aika vielä koittaa.
Kun pelataan toukokuun MM-kisoissa ilman NHL-pelaajia niin Ruotsi = Owned! Suomen ei tarvitse enää todistella Kanadalla eikä Jenkeille sun muille että taitoa piisaa kovimpienkin tähtijoukkuiden lyömiseen, se todistettiin Torinossa. Kunhan vain Ruotsi pestään mennen tullen niin se riittää mulle.
Tuohan on rohkaisevaa. Se vaan, kun kyllä Suomi olisi kaiken muun - paitsi hyvän tuurin - puolesta ansainnut voittoja jo tuossa aikaisemminkin. Milloin Tsekki vei voiton sikailemalla ja jäähyjä saamatta, milloin Suomi teki työt ja Ruotsi maalit.
Lehdessä oli 1998 MM-peleistä puhuttaessa maininta, että kuka pelaaja teki kaksiosaisen finaalin voittomaalin, ainoan maalin. Sen mukaan se olisi ollut joku ruotslaispelaaja, mutta ei: sen potkaisi suomalaispelaaja luistimellaan omaan maaliin ja sillä Ruotsi sitten lopulta kullan kaappasi. Ei taida sillä suomalaiskiekkoilun huonolla säkällä olla mitään rajaa. Siinä sitten päälle ruotsalaisten kaikkien tuntema Hannu Hanhius, niin koko paketti on valmis. Johan tämä alkaa jo naurattaa :)
Säälittävintä näissä suomen kiekkohistorian karvaissa tappioissa on se, että aikuiset ihmiset kehtaa vielä selitellä niitä jollain Hannu Hanhi -teorioilla!:D
Loistava analyysi. Kiitos tuosta, helpottaa!
Siltikin : 8:sta loppuottelupaikasta yksi voitto...
Psykologin se nähtävästi vaatii joukkueeseen mukaan loppuotteluun tai sitten valmentaja jostain "voittajamaasta", kuten vuonna -95 oli. Suomalaisella "hopea on ihan hyvä" -valmentajalla sitä voittoa tulee tuskin koskaan.
..niin se mikä vähän pisti silmään jo Venäjä-pelin jälkeen oli että siinä vaiheessa sekä media että pelaajat itse alkoivat hehkuttaa siitä kuinka oltiin jo tehty historiaa loppuottelun tuloksesta riippumatta. Olisikohan se paras lataus samalla hävinnyt? Sitten kun yritettiin Ruotsi-matsissa hampaat irvessä ja mailat täristen
tehdä sitä historiaa (ja hankkia Suomen ainoa kultamitali näistä kisoista), niin voiton korjasikin rutiinisuorituksella porukka jolle tuo mestaruus oli vain yksi monien joukossa.
Yleisemminkin näyttäisi siltä että kun suomalainen urheilija pääsee sinne aivan maailman terävimmälle huipulle, niin häntä rupeaa huimaamaan. Sitten hänelle rupeaa sattumaan jotain "yllättäviä" juttuja jotka estävät sen unelman lopullisen täyttymyksen.
Vrt. vaikka Hannu Manninen ydistetyssä, Kalle Palander pujottelussa, tai vaikkapa tapaus Tero Pitkämäki keihäänheitossa viime kesänä Helsingissä.