Olipa kerran nuori tyttö. Tyttö oli jo pikkulapsesta lähtien hyvin temperamenttinen ja äkkipikainen. Vanhemmat ja kaikki muutkin pitivät tytön vihaisuutta normaalina asiana. Mutta tyttö kasvoi, ja teini-iässä tytön äiti huomasi, että tyttö ei taidakaan olla ihan kunnossa. Tytöstä tuli vain entistä vihaisempi, välillä tämän käsivarsissa näkyi rumia viiltojälkiä. Usein tyttö vain makasi lattiallaan lopen uupuneena kaikesta.
Tyttö oli lahjakas ja älykäs. Hän oli musikaalisesti erittäin lahjakas ja häneltä odotettiin sen suhteen paljon. Kilpailuihinkin häntä valmennettiin. Tyttö oli kuitenkin sen verran onnekas, ettei hänen vanhempansa odottaneet häneltä erinomaista suoritusta kaikesta.
Tyttö siirtyi lukioon ja tuli yhä stressaantuneemmaksi. Hänellä oli inhottavat ystävät, ystävät, jotka kiusasivat ja pilkkasivat. Tyttö kyllästyi kavereihinsa ja muutti ystäväpiiriä. Samoihin aikoihin hän sai myös ensimmäisen kunnon poikaystävänsä, jonka tyttö luuli olevan elämänsä rakkaus. Seurustelu sujui hyvin, mutta sitten hän sairastui, ei kuitenkaan kovin vakavasti. Hän sairasti kurkkuaan, angiinaa angiinan perään, rauhaskuumetta toisensa perään. Hän oli koko ajan kuumeessa ja huonossa kunnossa, tuskin jaksoi edes kävellä.
Koulu kävi yhä vaativammaksi ja vaativammaksi, ja sairaalle tytölle se oli liikaa: hän rupesi masentumaan. Poikaystävä oli hämillään, kun tyttö vain itki ja itki, tiuski ja raivosi. Lopulta heidän seurustelunsa katkesi. Tyttö vajosi pohjaan.
Toukokuun 5. päivänä tytön uudet ystävät tajusivat tytön olevan vakavasti masentunut. Hän viilteli itseään, hakkasi itseään, sekakäytti lääkkeitä ja joi aivan liikaa. Tyttö vihasi elämää, vihasi itseään. Hän erakoitui, ei enää ollut ystäviensä kanssa. Hän sai paniikkikohtauksia, joiden aikana luuli kuolevansa ja tukehtuvansa. Hän kärsi unettomuudesta, päänsäryistä. Hän itki jokaisena aamuna, jokaisena päivänä, hän itki jokaisena iltana.
Lopulta, kesäkuun 2. päivänä tytön ollessa 18-vuotias, hän tajusi tarvitsevansa apua. Vuotta nuoremman ystävänsä kanssa hän meni kouluterveydenhoitajalle ja sai kakistettua suustaan sanat: "Mä luulen, että olen varmaan hieman masentunut.." ja purskahti katkeraan itkuun. Vaivoin hän sai selitettyä viimeiaikaiset tapahtumat, ja terkkari soitti saman tien psykiatrille. Tunnin kuluttua tyttö lähtikin psykiatrille, joka määräsi lääkkeet ja terapiaa.
Tyttö vihasi psykiatria alusta alkaen. Psykiatri lueskeli nuorten masennus -lehdestä masennuksen oireita, mumisi itsekseen ja teki diagnoosinsa kysymättä tytöltä juuri mitään. Tulokseksi tulikin (yllätys yllätys) lievä masennustila jossa fyysisiä oireita. Psykiatri ei meinannut antaa edes hoitoa, hieman keskustelua jonkun kanssa. Mutta tyttö sanoi, että hän tahtoisi myös lääkkeet, jotta voisi parantua kunnolla.
Lääkkeet pahensivat aluksi tytön oloa. Hän yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Häntä oltiin lähettämässä mielisairaalaan, mutta tyttö karkasi vastaanotolta.
Nyt, tyttö sairastaa bulimiaa ja vaikeaa masennusta. Lääkkeet on tytölle vaihdettu, mutta ovat entistä huonommat. Terapia-aikoja tyttö ei saa mistään, kiitos pienen kunnan erinomaiset palvelut. Tyttö hautoo koko ajan itsemurhaa. Hän vihaa ystäviään, vihaa elämää, vihaa itseään. Hän haluaisi vain käpertyä peiton alle ja kuihduttaa itsensä hengiltä.
Tyttö oli lahjakas ja älykäs. Hän oli musikaalisesti erittäin lahjakas ja häneltä odotettiin sen suhteen paljon. Kilpailuihinkin häntä valmennettiin. Tyttö oli kuitenkin sen verran onnekas, ettei hänen vanhempansa odottaneet häneltä erinomaista suoritusta kaikesta.
Tyttö siirtyi lukioon ja tuli yhä stressaantuneemmaksi. Hänellä oli inhottavat ystävät, ystävät, jotka kiusasivat ja pilkkasivat. Tyttö kyllästyi kavereihinsa ja muutti ystäväpiiriä. Samoihin aikoihin hän sai myös ensimmäisen kunnon poikaystävänsä, jonka tyttö luuli olevan elämänsä rakkaus. Seurustelu sujui hyvin, mutta sitten hän sairastui, ei kuitenkaan kovin vakavasti. Hän sairasti kurkkuaan, angiinaa angiinan perään, rauhaskuumetta toisensa perään. Hän oli koko ajan kuumeessa ja huonossa kunnossa, tuskin jaksoi edes kävellä.
Koulu kävi yhä vaativammaksi ja vaativammaksi, ja sairaalle tytölle se oli liikaa: hän rupesi masentumaan. Poikaystävä oli hämillään, kun tyttö vain itki ja itki, tiuski ja raivosi. Lopulta heidän seurustelunsa katkesi. Tyttö vajosi pohjaan.
Toukokuun 5. päivänä tytön uudet ystävät tajusivat tytön olevan vakavasti masentunut. Hän viilteli itseään, hakkasi itseään, sekakäytti lääkkeitä ja joi aivan liikaa. Tyttö vihasi elämää, vihasi itseään. Hän erakoitui, ei enää ollut ystäviensä kanssa. Hän sai paniikkikohtauksia, joiden aikana luuli kuolevansa ja tukehtuvansa. Hän kärsi unettomuudesta, päänsäryistä. Hän itki jokaisena aamuna, jokaisena päivänä, hän itki jokaisena iltana.
Lopulta, kesäkuun 2. päivänä tytön ollessa 18-vuotias, hän tajusi tarvitsevansa apua. Vuotta nuoremman ystävänsä kanssa hän meni kouluterveydenhoitajalle ja sai kakistettua suustaan sanat: "Mä luulen, että olen varmaan hieman masentunut.." ja purskahti katkeraan itkuun. Vaivoin hän sai selitettyä viimeiaikaiset tapahtumat, ja terkkari soitti saman tien psykiatrille. Tunnin kuluttua tyttö lähtikin psykiatrille, joka määräsi lääkkeet ja terapiaa.
Tyttö vihasi psykiatria alusta alkaen. Psykiatri lueskeli nuorten masennus -lehdestä masennuksen oireita, mumisi itsekseen ja teki diagnoosinsa kysymättä tytöltä juuri mitään. Tulokseksi tulikin (yllätys yllätys) lievä masennustila jossa fyysisiä oireita. Psykiatri ei meinannut antaa edes hoitoa, hieman keskustelua jonkun kanssa. Mutta tyttö sanoi, että hän tahtoisi myös lääkkeet, jotta voisi parantua kunnolla.
Lääkkeet pahensivat aluksi tytön oloa. Hän yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Häntä oltiin lähettämässä mielisairaalaan, mutta tyttö karkasi vastaanotolta.
Nyt, tyttö sairastaa bulimiaa ja vaikeaa masennusta. Lääkkeet on tytölle vaihdettu, mutta ovat entistä huonommat. Terapia-aikoja tyttö ei saa mistään, kiitos pienen kunnan erinomaiset palvelut. Tyttö hautoo koko ajan itsemurhaa. Hän vihaa ystäviään, vihaa elämää, vihaa itseään. Hän haluaisi vain käpertyä peiton alle ja kuihduttaa itsensä hengiltä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tyttö voi parantua vasta, kun hän sitä ITSE haluaa.
ystävän...
tai uskoa jeesuksesta....
Olen myös melkein koko elämäni kärsinyt ihmispeloista ja sisäisestä kyvyttömyydestä selvitä elämässä. Koin myös v.72 hengellisen heräämisen ja se oli hieno kokemus. Mutta ei sekään tuntunut poistavan niitä pahanolon tunteita, joita minulla jatkuvasti vaan oli. Minä itsekin olen eron kokenut mies, 16 avioliittovuoden jälkeen. Se kokemus oli minulle kuin piste iin päälle ja ajattelin, että ei minulle mikään koskaan onnistu. Olen sen jälkeen kärsinyt myös paniikkihäiriöstä. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, että sisäinen rikkinäisyys oli syynä siihen, miksi elämäni epäonnistui usein. Käytin myös joskus alkoholia paetakseni todellisuutta. Menin sitten uusiin naimisiin ja ajattelin että nyt asiat muuttuvat, mutta silti elämäni oli silti vaan ahdistavaa, kunnes viimein n.5 vuotta sitten kuulin eräiltä ystäviltä, että ruotsissa on parantumiskeskus, jossa ihmiset saa hengellistä apua, ja siellä uskotaan,, että Jumala voi parantaa ihmisen sisäiset haavat. Ajattelin, että olen valmis tekemään mitä vain, jotta tämä elämä, jossa suurimpana haaveena oli, että kuolisi pois kärsimästä, siihen tulisi muutos. Ja niin menimme ruotsiin Arken seurakuntaan ja raamattukouluun nimellä Jeesus parantaa ja eheyttää . Halusin saada tämän sisäisen parantumisen hinnalla millä hyvänsä. Aloin oikein tosi töihin remonttikohteena oma elämä. Kävin siellä kaksi vuotta ns. eheytymislinjaa . Ja otin vaan vastaan Jumalan parantavaa rakkautta. Tänä aikana tuli elämääni kaipaamani muutos. Jumala sai parantaa ja vapauttaa minut vuosia kestäneestä epäonnistumisen noidankehästä, masennuksesta, itsevihasta ja vanhoista, vääränlaisista ajatusmalleista. Koen tänään, että olen saanut takaisin itseluottamuksen, uuden omanarvon tunteen . Tärkeintä on, että koen olevani rakastettu ja hyväksytty Jumalalta, sovitettu syyllisyydestä Jeesuksen kautta, voin rakastaa itseäni ja muita. Lisäksi suhtaudun elämään tänään toivorikkaasti ja uudella luottamuksella myös Jumalaan. Ihmettelen vaan koko ajan mitä minulle on tapahtunut. Opin myös ymmärtämään, mitkä olivat ne elämääni haitanneet sisäiset haavat, jotka olivat tehneet minusta kyvyttömän elämään. Löytyi hylätyksi tulemista ja kaikenlaisia pelkoja, jotka olivat rampauttaneet minun itseluottamukseni ja omanarvontunteeni . Raamattukoulussa oli esirukous keskusteluja, sain paljon henkilökohtaista sielunhoitoa ja paljon mahdollisuuksia puhua ulos niitä asioita jotka toivat syyllisyyttä.
Haluaisin lohduttaa sinua, että toivoa on. Ei tarvitse jäädä omaan kämppään kuolemaan ja odottelemaan ihmettä. Minäkin löysin avun ja muutoksen. Olen 51 vuotias mies. Nämä 4 viimeisintä vuotta ovat olleet elämäni upeimpia. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani niin ehyt ja onnellinen kuin tänään olen. Vaatii aina nöyryyttä lähteä etsimään apua jostakin sellaisesta suunnasta, josta ei ole koskaan ajatellut avun tulevan. Jumalalta tulee apu kaikkiin elämän kipuihin, siihen työstämiseen on itse suostuttava ja haluta todellista muutosta elämäänsä. Häpeä estää usein avun hakemisen, mutta Jumala ei syytä , eikä Hänen edessään tarvitse hävetä mitään. Toivo on olemassa, tartu siihen. Voimia, Toivoa ja valtavasti rakkautta elämäääsi. T.Harrat
http://www.arken.org/artiklar/read.asp?artikelID=771&lang=2
Olen itsekin saanut parannuksen "sisimpääni" ja sairauksiini. "Sairastin" epilepsiaa, paniikkihäiriötä ja masennusta. Yhdessä rukousillassa käynnin jälkeen elämäni muuttui täysin. KIITOS tuonne ylöspäin!!!
Kaikki eivät tietysti "usko" tähän asiaan, mutta kannattaa "kokeilla".