Mä olen surullinen mun avomiehen "yksinäisyyden" takia. Hän on muuttanut tänne opiskelupaikkakunnalle kaukaa ja kotipaikkakunnalle jäi perhe ja kaverit. Itse olen kovin sosiaalinen ja minulla on paljon hyviä ystäviä, mutta mieheni on huono tutustumaan koska on aluksi aina ujo. Kun tutustuu niin on ihan puheliaskin.
Kuitenkin täällä opiskellessa hän sai muutamia hyviä ystäviä, mutta nyt kun opiskelut ovat loppumass kaikki hänen ystävänsä muuttavat työn perässä muualle. Me olemme päättäneet jäädä tänne.
Minua harmittaa se, kun hänen ystävänsä ovat niin kaukana ja hänellä ei ole mahdollisuutta tavata niin usein kuin haluaisi. Ollaan kovia tekemään kaikkea ystävien kanssa, joten hän tuntee itsensä kovin yksinäiseksi kun täällä ei enää ole omia kavereita, vaikka tuleekin toimeen myös minun ystävieni kanssa.
Onko kellään muulla ollut vastaavaa tilannetta. Jotenkin inhottavaa kun aikuistutaan niin moni asia muuttuu. Tuntuu pahalta kun toinen on niin surullinen siitä että ne muutamat hyvät ystävät joiden kanssa on tottunut touhuamaan, ovatkin yhtäkkiä niin kaukana.
Miten mielestänne minun pitäisi asiaan suhtautua? En voi pakottaa häntä tutustumaan ihmisiin, eikä se nyt lähes 25-vuotiaalta niin käy kuin päiväkodissa.
Onko muille käynyt samalla tavalla, että opiskelujen jälkeen ystäväpiiri on hajonnut pitkin suomea?
Kuitenkin täällä opiskellessa hän sai muutamia hyviä ystäviä, mutta nyt kun opiskelut ovat loppumass kaikki hänen ystävänsä muuttavat työn perässä muualle. Me olemme päättäneet jäädä tänne.
Minua harmittaa se, kun hänen ystävänsä ovat niin kaukana ja hänellä ei ole mahdollisuutta tavata niin usein kuin haluaisi. Ollaan kovia tekemään kaikkea ystävien kanssa, joten hän tuntee itsensä kovin yksinäiseksi kun täällä ei enää ole omia kavereita, vaikka tuleekin toimeen myös minun ystävieni kanssa.
Onko kellään muulla ollut vastaavaa tilannetta. Jotenkin inhottavaa kun aikuistutaan niin moni asia muuttuu. Tuntuu pahalta kun toinen on niin surullinen siitä että ne muutamat hyvät ystävät joiden kanssa on tottunut touhuamaan, ovatkin yhtäkkiä niin kaukana.
Miten mielestänne minun pitäisi asiaan suhtautua? En voi pakottaa häntä tutustumaan ihmisiin, eikä se nyt lähes 25-vuotiaalta niin käy kuin päiväkodissa.
Onko muille käynyt samalla tavalla, että opiskelujen jälkeen ystäväpiiri on hajonnut pitkin suomea?
Vastaukset 7
Vanhimmat
kehiin vaan, kyllä se vanhakin koira oppii.
Jos ketään ystäviä tai kavereita ei millään löydy, niin ei kai siinä mikään muukaan auta.
Itselläni vähän samankaltainen tilanne, paitsi että en ole kyhnyttävä onnellinen seurustelija, enkä tajua mistä kaikki muut aina löytävät kumppaneita viimeistään muutamassa vuodessa.
Heh..äläs ny dramatisoi. :)
Mulla on ihan sama tilanne itselläni. Miehen työn perässä muutimme uudelle paikkakunnalle ja kaikki vanhat kaverit jäivät pitkien matkojen taakse. Olen ollut välillä täällä töissäkin, mutta ei sieltäkään ole yhtään kestävämpää ystävyyssuhdetta löytynyt. Nyt ajan mittaan on välit niihin kaukana asuviinkin ystäviin alkaneet heiketä, tietysti kun sähköpostilla vaan ollaan yhteyksissä tai soitellaan joskus harvoin. Harrastuksiakin on, mutta siellä yleensä jutellaan vaan asiaan liittyviä juttuja. On jotenkin todella vaikeaa saada näin kolmekymppisenä uusia hyviä ystäviä. Eniten harmittaa vappu, juhannus ja muut tuollaiset yleensä kavereiden kanssa vietettävät juhlat kun ei ole ketään kenen kanssa mennä ja sitten vaan ollaan aina kotona. Lähtisin kyllä jonnekin kauemmaksikin jos joku vanha kaveri kutsuisi, mutta ei sitä itse itseään kehtaa kutsua juhannusta viettämään. Tuntuu että kaikilla muilla on jo ne parhaat kaverit ja porukka täynnä. Tai sit minussa on jotain vikana mitä en itse ymmärrä enkä siksi kelpaa :(
Kaikkiaan meitä yksinäisiä on suomessa yli 500.000 meitä nimitetään työttömiksi.
On niin yksinäistä kun kaikki on kadonnut, ilo, kaverit, raha, tekeminen, elämänmaku, haaveet, tulevaisuus jne...
Odotamme valtiovallan ja yrittäjien toimia.
Koska omat toimemme (työnhaku ja aktiivisuus)
eivät ole minkään arvoisia.
sama juttu täällä, paitsi itse olen muuttanut Treelle miehen perässä. hieman orpo olo kun ei tunne montaakaan ihmistä täältä. ihanaa kun vois mennä joskus leffaan, shoppaa, baariin tms. tyttökavereiden kanssa. mistä niitä kavereita oikein saa!? tuntuu, että se on niin vaikeaa jo "tällä iällä" 25 v..:(
Muutin itse samaan kaupunkiin,jossa poikaytäväni asuu.Perhe,ystävät..kaikki jäi monen sadan kilometrin päähän..En näe heitä juurikaan..ehkä noin kerran puoleen vuoteen,enkä silloinkaan edes kunnolla.No tällä hetkellä mulla ei ole yhtään ystävää tai edes kaveria täällä.Noh,mikä mua hieman liikutti tuossa kirjoituksessa,niin oli että tämä nainen oli surullinen miehensä yksinäisyydestä..Itse katso luulen ettei Poikaystävääni pahemmin kiinnosta yksinäisyyteni..se on tätä " oisko aika ettiä niitä kavereita"...Ehkä joo,mut ei se oo niin helppoa..olen älyttömän ujo ja hiljainen ja muutenki jotenkin epäsosiaalinen..Ei niitä suhteita noin vain hetkessä luoda..mielestäni vaatii monia vuosia,että syntyy oikeesti hyvä ystävyyssuhde..