Yritimme vuosikausia lasta tuloksetta. Masennuin ja hätäännyin, koin olevani huono ja kykenemätön, jotenkin epä-nainen kun en kykene tulemaan raskaaksi ilman hormonihoitoja. Lopulta kuitenkin onnistuimme. Raskauteni on alussa. Ihmeellistä ja ihanaa. Kaksi viivaa testissä ja olin paniikkini keskellä onnesta sekaisin. Vihdoinkin!!
Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän aloin ihmetellä olemattomia raskausoireitani. Olin vihainen ja peloissani kun pelkästään kuukautisten poisjäänti ja positiivinen testitulos kertoivat raskaudestani. Olikohan kaikki sittenkään hyvin?!
Mieheni kyllästyi hätäilyyni, pelkooni ja jatkuvaan valitukseeni. En suostunut uskomaan, että kaikki on kunnossa, vaikka lääkärit vakuuttivat mitä. Mieheni lähti.
Nyt olen yksin. Ystäväni ovat kaikonneet johonkin ei-raskaana-olevien-maailmaan, baareihin ja yhdenillansuhteisiin. Mieheni muutti toiselle paikkakunnalle, sai uuden työn ja on lähempänä lapsiaan entisestä liitosta. Vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla... On vain minä ja kasvava vatsa. Puhun päivisin itsekseni etten tulisi hulluksi. Yliopistolla tutut kohteliaasti moikkaavat, mutta kukaan ei kysy mitä kuuluu. Eihän minulle mitään voisi kuuluakaan, olen yksinäinen, en käy missään ja olen raskaana.
Kaiken tämän keskellä aloin etsiä syyllistä. Aloin syyttää lasta kohdussani. Ilman häntä kaikki olisi hyvin, ilman häntä minulla olisi ihmisiä ympärilläni. Ei ehkä ystäviä silti, mutta tekemistä. Ja silti samalla tämä kasvava vatsa on ainoa, millä on merkitystä minulle.
Tiedän, että tarvitsisin sisältöä elämääni ja tuleva lapsikin tasapainoisen äidin. Mistä saan voimia jaksaa? Mistä saan ihmisiä ympärilleni? Tuntuu, että kuihdun kasaan.
Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän aloin ihmetellä olemattomia raskausoireitani. Olin vihainen ja peloissani kun pelkästään kuukautisten poisjäänti ja positiivinen testitulos kertoivat raskaudestani. Olikohan kaikki sittenkään hyvin?!
Mieheni kyllästyi hätäilyyni, pelkooni ja jatkuvaan valitukseeni. En suostunut uskomaan, että kaikki on kunnossa, vaikka lääkärit vakuuttivat mitä. Mieheni lähti.
Nyt olen yksin. Ystäväni ovat kaikonneet johonkin ei-raskaana-olevien-maailmaan, baareihin ja yhdenillansuhteisiin. Mieheni muutti toiselle paikkakunnalle, sai uuden työn ja on lähempänä lapsiaan entisestä liitosta. Vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla... On vain minä ja kasvava vatsa. Puhun päivisin itsekseni etten tulisi hulluksi. Yliopistolla tutut kohteliaasti moikkaavat, mutta kukaan ei kysy mitä kuuluu. Eihän minulle mitään voisi kuuluakaan, olen yksinäinen, en käy missään ja olen raskaana.
Kaiken tämän keskellä aloin etsiä syyllistä. Aloin syyttää lasta kohdussani. Ilman häntä kaikki olisi hyvin, ilman häntä minulla olisi ihmisiä ympärilläni. Ei ehkä ystäviä silti, mutta tekemistä. Ja silti samalla tämä kasvava vatsa on ainoa, millä on merkitystä minulle.
Tiedän, että tarvitsisin sisältöä elämääni ja tuleva lapsikin tasapainoisen äidin. Mistä saan voimia jaksaa? Mistä saan ihmisiä ympärilleni? Tuntuu, että kuihdun kasaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kärsit ilmeisesti jonkinlaisesta masennuksesta, ei ole mikään häpeä mennä mielenterveystoimistoon hakemaan apua. Meneväthän esimerkiksi selkävaivaisetkin lääkäriin.
Itse olen masennuksen takia ollut 2v poissa työelämästä.
Perhettä kukaan ei halua perustaa kanssani vaikka olen hyväsydämminen, toisen huomioon ottava, lapsista ja eläimistä pitävä mies. Vika on ulkonäössä ja ennenkaikkea pituudessa 166cm. Koeta pärjäillä
Kyllä vielä joku tutustuu siihen sinun sisäiseen kauniiseen puoleen ja ihastuu. Minä olen aina tykännyt lyhyistä miehistä. Lapsistakin pidän ja eläimistä. Mutta olen jo naimisissa.
Tsemppiä :)
Noin minulle sanottiin jo 10v sitten, uskoin silloin mutta en usko enää. Ainoa mitä toivon on kuolema, jokainen aamu jona herään olen masentunut ja pettynyt että heräsin
Hei!
Tiedän kärsiväni masennuksesta. Tai ehkä en tiedäkään. Ehkä olen vain onneton ja yksinäinen. Jonkin aikaa vannoin, että kyllä tästä selvitään, ihan kaksistaan, minä ja masuasukki. Että eihän yksinolo ole sama kuin yksinäisyys, mutta valitettavasti se sitten muuttui sellaiseksi.
Olen kaunis ja hyvin koulutettu, olen herttainen luonne, otan toiset huomioon, olen kiltti, hellä ja hyvä ihminen, jolla on valitettava tapa haalia ympärilleen ihmisiä, jotka loukkaavat, ilkeilevät ja tuhoavat itsetuntoani. Vahvakin ihminen murenee. Kun tarpeeksi kauan joku väittää, että olet ruma ja typerä ja et osaa tehdä mitään oikein, alat näkemään peilissä sellaisen. Ehkäpä oli hyväkin, että pääsin miehestä eroon, masuasukkini itsetuntoa en anna isänsä murentaa. Olen tehnyt vaikeita päätöksiä elämässäni.
Sinä, joka epäilit, että ulkonäkösi ja pituutesi takia ihmiset eivät halua olla lähelläsi, olisi mielenkiintoista kuulla sinusta lisää. En aio analysoida sinua, en ole lääkäri, en edes kotipsykologi, tahtoisin vaan titää miksi uskot noin, ehkä sillä tavoin, toisten ajatusten kautta, pystyisin ymmärtämään itseänikin paremmin. Ja toiseksi, minä pidän kyllä myöskin lyhyistä miehistä...
Ehkä tämä on kriisi, joku aikuistumisen viimeinen vaihe, tulla äidiksi. Tai ehkä samalla käyn läpi eroprosessia, siitäkin huolimatta, että olen päivä päivältä varmempi, että miehen oli hyväkin lähteä, meidän molempien kannalta.
Ei tämä ollut se kuva, minkä itselleni ajattelin. Olla tuleva yksinhuoltaja, gradua vaille valmis maisteri. Ei miestä, ei sormuksia, ei sitoumuksia, ei ystäviä. Ei mitään muuta pysyvää, johon turvautua, paitsi lapsi. Ja minun tulisi olla turva lapselle, en minä häneen voi turvautua.
Ehkä sähköpostiystävä helpottaisi elämää. Jotenkin vaan tuntuu omituiselta tässä iässä alkaa etsimään kirjekaveria. Tai ehkä ei, olisihan se mukavaa. Olen vähän sekaisin ajatusteni kanssa.
Kuulehan, raskaana ollessasi ja juuri eron kokeneena tuntosi lienevät tilanteeseesi nähden odotettavissa olevia. Hyvä ajatus on hankkia jotakin kautta uusia ystäviä, ehkä samassa elämäntilanteessa olevia.
Raskaana ollessa kaikki tuntemukset voivat heilahdella laidasta laitaan. Minulla ainakin oli sellaista, ihmettelin itseäni ja olin kovin epävarma kaikesta. Välillä oli pelottavaakin. Nyt vanhempana niille asioille voi jo hymyillä.
On mukava lukea omaa kuvausta itsestäsi, on hyvä että olet juuri sellainen kuin olet ja että pidät itseäsi arvossa. Olet hyvää äitiainesta.
Toivotan kaikkea hyvää sinulle ja masuasukillesi. Sopiva mies sinua tulee vastaan ilman muuta jonakin päivänä. Älä hoppuile asian suhteen kuitenkaan, sormuksia ehtii myöhemminkin hankkimaan. Ehkä uusi ystävä olisi sinulle tässä vaiheessa tarpeen, sellaisten hankkimiseen ei missään iässä olla liian vanhoja.
Aina kun ilmoitan pituuteni yhteyden otossa, yhteydenotto katkeaa ja sen jälkeen kuin julkaisin kuvani yhdesä ilmoituksessa ei ole tullut yhtään vastausta. Minua haukuttiin koulussa Frankensteiniksi