Haluaisin herättää keskustelua uskonsa kieltäneiden, heidän läheistensä (entisten ja nykyisten) ja sellaisten kesken jotka suunnittelevat kieltävänsä uskonsa, mutteivät ole jostakin syystä vielä niin tehneet.
-Miksi kielsit uskosi?
-Kelle tästä ilmoitit vai ilmoititko kenellekään?
-Miten läheisesi/perheesi suhtautuivat sinuun sen jälkeen?
-Menetitko vanhat ystäväsi (vaikka et sitä tahtonut)?
-Muuttuivatko elämäntapasi yhtään teon jälkeen?
-Suunnitteletko vasta uskosi kieltämistä?
-Käytkö seuroissa vaikka et usko (vaikkapa ystäviäsi - jotka eivät tiedä sinun olevan epäuskossa - tavataksesi)?
Kysyn näitä siksi koska haluaisin eroon kaikesta siitä mikä minusta tuntuu niin kovin vastenmieliselle. En vain uskalla kieltää uskoani julkisesti tuon yhteisön jäsenille - muille kyllä puolisalaa. Syy siihen miksi en saa sitä kerrottua on se että pelkään perheeni ja ystävieni reaktioita, jotka saattavat olla hyvinkin voimakkaat vl-piireissä. Isä, äiti, sisarukset ja jotkut ystävät saattaisivat ottaa sen kovin raskaasti, ja sitä en halua.
Mitä ihmettä teen? Ei minulta kukaan pitkiin pitkiin aikoihin ole kysellyt olenko uskovainen, en istu seurapenkeissä puheella juurikaan. Laulaminen on sitävastoin joskus kivaa. Ja vl-ystävät (on monenlaisia, ei-kovinkaan-uskovaisen-oloisia [most of], ei-niin-tarkkoja [lot of] ja sitten ihan-oikeita [minimal]) on minulle hyvin tärkeitä. Monet heistä silti tuskin tietävät mitä oikeasti ajattelen uskosta, itse olen ollut hiljaa. Tämähän on omakohtaista. Pyrin silti aina olemaan tahraamatta kunnollisten uskovaisten ulkokuorta. Jos minulle tulee joku epäuskoinen juttelemaan vaikka uskosta, vaihdan puheenaihetta tyyliin: "Puhutaan jostakin muusta, usko ei jaksa minua kiinnostaa tällä hetkellä yhtään". Samoin on aiheetta pilkkaajien laita.
Vastatkaa ensisijassa te, jotka olette uskonne kieltäneet (siis entiset SRK:n vl:t). Mitä minä teen? Miten pääsen tästä menettämättä kasvojani läheisteni silmissä. Ja on minulla sen verran lähimmäisyydenrakkautta itsellä että en tahdo aiheuttaa toimillani tuskaa omille läheisilleni ja ystävilleni. Olenko vain niinkuin tähänkin asti - kieltämättä mutta toisaalta tunnustamatta?
Myös läheisten juttuja lukisin mielelläni. Kuin myös entisten ja nykyisten ystävien.
Enkä halua mitään sellaisia viestejä joissa sanotaan "rukoilen puolestasi", vaan kylmiä tosiseikkoja - tästä elämästä.
-Miksi kielsit uskosi?
-Kelle tästä ilmoitit vai ilmoititko kenellekään?
-Miten läheisesi/perheesi suhtautuivat sinuun sen jälkeen?
-Menetitko vanhat ystäväsi (vaikka et sitä tahtonut)?
-Muuttuivatko elämäntapasi yhtään teon jälkeen?
-Suunnitteletko vasta uskosi kieltämistä?
-Käytkö seuroissa vaikka et usko (vaikkapa ystäviäsi - jotka eivät tiedä sinun olevan epäuskossa - tavataksesi)?
Kysyn näitä siksi koska haluaisin eroon kaikesta siitä mikä minusta tuntuu niin kovin vastenmieliselle. En vain uskalla kieltää uskoani julkisesti tuon yhteisön jäsenille - muille kyllä puolisalaa. Syy siihen miksi en saa sitä kerrottua on se että pelkään perheeni ja ystävieni reaktioita, jotka saattavat olla hyvinkin voimakkaat vl-piireissä. Isä, äiti, sisarukset ja jotkut ystävät saattaisivat ottaa sen kovin raskaasti, ja sitä en halua.
Mitä ihmettä teen? Ei minulta kukaan pitkiin pitkiin aikoihin ole kysellyt olenko uskovainen, en istu seurapenkeissä puheella juurikaan. Laulaminen on sitävastoin joskus kivaa. Ja vl-ystävät (on monenlaisia, ei-kovinkaan-uskovaisen-oloisia [most of], ei-niin-tarkkoja [lot of] ja sitten ihan-oikeita [minimal]) on minulle hyvin tärkeitä. Monet heistä silti tuskin tietävät mitä oikeasti ajattelen uskosta, itse olen ollut hiljaa. Tämähän on omakohtaista. Pyrin silti aina olemaan tahraamatta kunnollisten uskovaisten ulkokuorta. Jos minulle tulee joku epäuskoinen juttelemaan vaikka uskosta, vaihdan puheenaihetta tyyliin: "Puhutaan jostakin muusta, usko ei jaksa minua kiinnostaa tällä hetkellä yhtään". Samoin on aiheetta pilkkaajien laita.
Vastatkaa ensisijassa te, jotka olette uskonne kieltäneet (siis entiset SRK:n vl:t). Mitä minä teen? Miten pääsen tästä menettämättä kasvojani läheisteni silmissä. Ja on minulla sen verran lähimmäisyydenrakkautta itsellä että en tahdo aiheuttaa toimillani tuskaa omille läheisilleni ja ystävilleni. Olenko vain niinkuin tähänkin asti - kieltämättä mutta toisaalta tunnustamatta?
Myös läheisten juttuja lukisin mielelläni. Kuin myös entisten ja nykyisten ystävien.
Enkä halua mitään sellaisia viestejä joissa sanotaan "rukoilen puolestasi", vaan kylmiä tosiseikkoja - tästä elämästä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Usko on henkilökohtainen juttu. Uskonto on oman sielun lepotila, tila jossa tunnet olevasi kotona. Jokaisen lepotila on erilainen. Pakkouskonto on vallankäyttöä, jossa sinusta tehdään pelinappula. Luota itseesi, niin teki Jeesuskin.
Ensinnäkin, lopeta sinä ja muutkin tuo typerä jauhaminen uskonsa kieltämisestä, se kun särähtää niin pahasti korvaan.
Itse tein juuri avauksen tästä samasta asiasta eilen, joten sieltäkin voit katsoa.
Eihän sinullakaan tarinassasi ole mistään uskonsa kieltämisestä kysymys, vaan uskonyhteisöstä luopumisesta, jossa et vaan kertakaikkijaan enää viihdy, eikä se anna sinulle mitään.
Mutta vastaanpa kysymyksiisi.
-Miksi kielsit uskosi?
-en ole mitään sellaista kieltänyt. Olen edelleen uskovainen, olen vaan jättänyt yhteisön, jossa ei jaksanut enää olla.
-Kelle tästä ilmoitit vai ilmoititko kenellekään?
- seurakäynnit vaan harveni loppuen sitten kokonaan. Mitään ei ilmoitettu, eikä läksijäisiä pidetty. Ensin lähti perheen isä, muutamia vuosia myöhmmin äiti ja lapset jäi tuuliajolle.
-Miten läheisesi/perheesi suhtautuivat sinuun sen jälkeen?
- Ei siinä vetistelty puolin eikä toisin. Kaikilla oli jotakin hankaluuksia elää uskon sääntöjen mukaan. Luopumisen jälkeen tiemme löysivät kansankirkon yhteyteen, jossa uskonnonharjoitus oli paljon helpompaa.
-Menetitko vanhat ystäväsi (vaikka et sitä
tahtonut)?
- kyllä menetettiin, mutta uusia saatiin. Entisistä joutikin päästä, oli se niin teeskentelevää se ystävyys
-Muuttuivatko elämäntapasi yhtään teon jälkeen?
- kyllä, harrastukset muuttui vapaampaan suuntaan. Kansanmusiikkitapahtumat kesäisin kuuluvat ohjelmaan, hengelliset kirkkotilaisuudet, konsertit ja televisio ovat tulleet kuvioihin mukaan.
-Suunnitteletko vasta uskosi kieltämistä?
sitä ei tarvinnut, siihen pikku hiljaa kypsyi
-Käytkö seuroissa vaikka et usko (vaikkapa ystäviäsi - jotka eivät tiedä sinun olevan epäuskossa - tavataksesi)?
-aina silloin tällöin, kun sukulaisilla ja lapsilla on siellä juhlia, häitä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, rippijuhlia ja joissa on sitten seurapuheitakin.
Helppoa se ei tule sinulle olemaan, varsinkaan, jos olet yksinäinen, kaiken jättäminen.
Monista eduista jää paitsi ja omat vanhemmatkin alkaa painostamaan. Monista vanhemmista on kuullut, kuinka he moittii uskonnollisen yhteisön jättäneitä lapsiaan. Onpa sanottu, että selkään pitäisi antaa ja lujasti, kun tuommoista tyhmyyttä menevät tekemään.
Koeta nyt vaan sinnitellä niin kauan, kunnes tulet aikuiseksi. Koeta roikkua mukana mahdollisimman pitkään, pääset osallisiksi kaikista yhteisön eduista, jotka kannattaa käyttää hyväkseen.
Vaikka jättäisitkin yhteisön, niin Jeesusta ei ole mitään syytä jättää, vaan pysyä Hänessä kiinni. Jeesus ei ahdista, vaan Häneltä saa sen oikean ja täydellisen rauhan ja levon sisimpäänsä.
Minä en usko Jeesukseen, taivaaseen, helvettiin enkä mihinkään niistä mihin nuorena uskoin.
Minun tapauksessani kai on lähes päinvastoin: en ole kyllästynyt yhteisöön vaan koko uskomisen asiaan.
Ja muuten, en ole enää kovin nuori.
Vastaan viestiin, vaikkakin olen vielä mukana.
-Miksi kielsit uskosi?
Kielsin uskoni, koska se tuntui sadulta. Sain palaamisen armon, koska yksi kaverini hyväksyi minut uskovaiseksi ateistinakin. Nyt siis olen uskovainen lähinnä ulkoisilta tavoiltani.
-Kelle tästä ilmoitit vai ilmoititko kenellekään?
Ilmoitin isälle ja yhdelle kaverille. Ilmoittaminen tuntui varmaan raskaimmalle minulle itselleni. Isä sanoi ymmärtävänsä, mutta minua ahdisti se, kun hän sanoi rukoilevansa puolestani.
-Miten läheisesi/perheesi suhtautuivat sinuun sen jälkeen?
Isä tuntuu olevan vieläkin hiukan huolissaan.
-Menetitko vanhat ystäväsi (vaikka et sitä tahtonut)?
Läheisiä ystäviä minulla ei ole paljon muutenkaan. Tuttuja tosi paljon.
-Muuttuivatko elämäntapasi yhtään teon jälkeen?
En puhuisi teosta vaan ajattelutavan muutoksesta. Minun mielestäni on ihan saman tekevää, sanooko joku uskovansa Jumalaan tai ei. Se vaikuttaa vain ihmisten asennoitumiseen. Suhtautuminen ns. synteihin on nykyään vähemmän mystinen kuin ennen.
-Suunnitteletko vasta uskosi kieltämistä?
Suunnittelen elämääni. Keskustelen asioista ystävieni kanssa.
-Käytkö seuroissa vaikka et usko (vaikkapa ystäviäsi - jotka eivät tiedä sinun olevan epäuskossa - tavataksesi)?
Minun mielestäni ihminen on uskovainen, jos joku häntä sellaisena pitää. Se on imago. Kellään ei kuitenkaan ole edes sinapin siemenen vertaa uskoa Raamatunkaan mukaan. Käyn seuroissa ja olen niinkuin muutkin.
Minulla on nyt sellainen tilanne, että kaikki läheisimmät ystäväni ja tuttavani ovat uskomassa. Maailma viettelyksineen tuntuu minulle enimmäkseen vieraalta. Siksi jatkan edelleen ukomassa vaikka uskoa ei olekaan.
oikein tuntuneet jaksavan uskoa, mutta pyysivät: Herra lisää meille uskoa.
Peruasia silti on, vaikkei usko tunnu riittävän, se halu, että haluaa pyytää "Herra lisää meille uskoa." Pietarilla oli vähän uskoa, kun lähti järven poikki kävelemään kohti Jeesusta, mutta usko loppui ja hän alkoi vajota. Ainoastaan Jeesus kykeni pelastamaan vajomistilassa olevan.
Kun aika oli kypsä, kerroin vanhemmilleni suoraan, miten asiat on. Siitä seurasi "isot itkut" ja takaisin houkuttelu, mutta pysyin päätöksessäni. Koko homman oikeastaan ainoa negatiivinen puoli oli se, että perheeni otti sen niin raskaasti.
Muutaman vuoden ajan eroamiseni jälkeen välit olivat viileän asialliset vanhempiini ja joihinkin sisaruksiini. Nyt kun aikaa on kulunut, välit ovat kunnossa.
Harvoja vl-kavereitani kiellettiin olemasta liikaa yhteydessä "uskonsa kieltäneisiin", joten välit heihin hävisivät.
Nyt pitää lähtee.. palataan astialle
Tee niin kui itse tunnet tarvetta,eli valitset sen tien missä jo olet.Eihän se sinun sieluasi auta jos sydämesi on jo maailmassa.Kenenkään ei ole pakko uskoa ja olla lauman mukana,eihän se mitään hyödytä.Kyllähän sinä varmaan tunnet ystäviä jotka ovat uskonsa kieltäneet ,että miten he ovat muuttuneet.Kotiväellesi asia on tuskallinen ja se tuo heille suurta murhetta ,sillä jokainen uskovainen vanhempi toivoo lapsensa säilyvän uskomassa ja miksi:Sinä kyllä sen tiedät.
-Miksi kielsit uskosi?
Miksi olla jotain mitä ei ole? Monia pieniä juttuja tietty varsinaisen "uskottomuuden" lisäksi.
-Kelle tästä ilmoitit vai ilmoititko kenellekään?
Vanhemmille ensiksi, sitten myöhemmin kaikille muillekkin.
-Miten läheisesi/perheesi suhtautuivat sinuun sen jälkeen?
Aluksi se oli läheisille rankkaa, myöhemmin kaikki normalisoitui.
-Menetitko vanhat ystäväsi (vaikka et sitä tahtonut)?
Enpä oikeastaan. Porukat vaihtuivat pikkuhiljaa itsestään muuton yms. seurauksena.
-Muuttuivatko elämäntapasi yhtään teon jälkeen?
Eivät mielestäni ihan hirveästi. Aika lailla samalla tavalla olisi mennyt varmaan uskovaisenakin, nyt vian ehkä monipuolisempi ystäväpiiri ja enemmän harrasteita.
-Suunnitteletko vasta uskosi kieltämistä?
Erosin reilut 3 vuotta sitten.
-Käytkö seuroissa vaikka et usko (vaikkapa ystäviäsi - jotka eivät tiedä sinun olevan epäuskossa - tavataksesi)?
Alussa kun lähes kaikki tutut olivat uskovaisia kävin seuroissa tod useasti mutta nykyään käyntitahti hiljenee kokoajan. Viimeksi kävin ehkä kuukausi sitten, sitä ennen ehkä kolme kuukautta sitten.
Olin jo nuori aikuinen ja itsenäisessä elämässä, kun vl:suudesta luovuin. Minulle elämä vl:ssa oli onnellista sekä hengellisesti että sosiaalisesti. Mutta eräänä hetkenä minulle kävi mahdottomaksi uskoa siihen, että vl olisi ainoa oikea usko. Kun lopulta kipeiden pohdiskelujen, keskustelujen ja rukousten jälkeen sain rauhan siitä, että elävää kristillisyyttä on muuallakin, erosin vl:suudesta. Olisinhan voinut olla eroamattakin ja olla vain puhumatta omista ajatuksistani. Olin sellaiseen kuitenkin liian omantunnonherkkä. En olisi pystynyt epärehellisenä vl:sena elämään.
Tietenkin oli mahdottoman vaikeaa ilmoittaa omaisille ja ystäville eroamispäätöksestäni, sillä heillä ei ollut aavistustakaan moisesta mahdollisuudesta kohdallani. Tein sen kirjeitse sydämellisesti mutta selvästi. Vanhempani ja ystäväni olivat kriisissä eroamiseni jälkeen. Vaikeinta olivat ensimmäiset tapaamiset uudessa tilanteessa, itkua ja ahdistusta. Sen jälkeen suhteet vähitellen (muutamassa kuukaudessa) normalisoituivat. Olin päättänyt, että omalta puoleltani teen voitavani, että ystävyyssuhteet eivät katkea. Eivätkä ne katkenneetkaan.
Vl-ystävieni ja omaisteni kanssa emme puhu uskomisenasioista, niistä puhumisellä ei päästä yhteisymmärrykseen ja aiheutuisi vain kipeitä tunteita puolin ja toisin. Onneksi minulla oli myös uskovia ei-vl-ystäviä, jotka olivat tukena uudessa tilanteessa, muuten en varmaan olisi ilman ammattiauttajien apua selvinnyt.
Olen käynyt eroamisenikin jälkeen ry:llä seuroissa, minulla on siellä ollut ihan hyvä olla ja olen mielelläni laulanut siioninlaulujakin.
Muuten elämäntapani ei ole paljonkaan muuttuneet. Seurojen tilalle ovat tulleet muut kristilliset tilaisuudet. Käyn myös erilaisissa kulttuuritapahtumissa, kuten teatterissa ja konserteissa. Ja vaikka ennen vl:sena en kokenutkaan ehkäisykieltoa ongelmallisena ja haaveilen kohtalaisen suuresta perheestä, olen ehkäisyä käyttänyt ymmärtäen, että se ei ole syntiä.
Jos muuta et voi, eroa vl:sta, mutta älä luovu uskostasi. Etsi itsellesi hengellistä tukea muualta, älä jää yksin. Jumala sinua johdattakoon!
Siunausta!
ko dokkari kertoo lestadiolaisuudesta eronneesta tyypistä, esitettiin viimeksi joulukuussa 2004, sitä ennen helmikuussa 2004.
ois hyvä saada dokumentti lainaan tai vastaavaa, yle tuskin enää sitä uusii kun se on esitetty jo neljä kertaa.
-> [email protected]
-En jaksanut sääntöjä, säännöille ei löytynyt parusteita
-Ilmoitin miehelleni, vanhemmilleni ja anopille sekä sisaruksilleni
-Aika lailla normaalisti muuten, mutta säälintunnetta oli ilmassa, myös olivat etäisempiä ja vaivautuneita, yrittivät käännyttää
-En suorastaan menettänyt ystäviä, mutta moni vl vähensi yhteydenpitoa huomattavasti, vaikka minä en heihin
-Muuttuivat elämäntavat:meikkaan ja juon kohtuudella, kuuntelen poppia, hankin korvikset ja telkkarin. Sama ihminen olen silti, en kylmempi ja ynseämpi
-Käyn suvareissa, en kehtaa mennä pienen paikkakunnan ry:lle, juorut... ja samoin isommissakin, katsottaisiin nenän vartta pitkin (olen kokeillut)
Minun neuvoni on, että kerro suoraan, jos haluat uskostasi luopua, ketään ei voi pakottaa uskomaan. Älä tuhlaa elämästäsi aikaa siihen, mistä et nauti täydellä sydämellä, missä ei ole hyvä olla. Kyllä läheisesi siihen tottuvat, ensin saattavat olla järkyttyneitä alkuun.
Tiedän yhden tapauksen, missä erään miehen sisko lopetti yhteydenpidon miehen kiellettyä usko. Se on tämän sisaren omaa leväperäisyyttä ja ei- suvaitsevaista toimintaa.
Olen lähtenyt vl-kristillisyydestä muutamia vuosia sitten. Tällä hetkellä koen ettei minulla ole mitään erityistä hengellistä kotia. Pieni ja heikko on uskoni, mutta Jumalalle lähetän hiljaisia huokauksia, että Hän pitäisi minusta huolta. Luottamukseni Hänen johdatukseensa on edelleen suuri. Uskon ettei hän ole minua jättänyt.
En kieltänyt uskoani. Kerroin kuinka oli olemassa asioita, joita en voinut ymmärtää niinkuin siionissa ymmärrettiin. Lähtemiseni kesti vuosia, se ei ollut helppoa, mutta kasvoin siihen pikku hiljaa. Lopulta en enää voinut elää 'tapauskovaisena'. Minulle rehellisyys ja avoimuus ovat hyvin tärkeitä arvoja elämässä. Tunsin itseni varsinaiseksi 'luuseriksi' kulkiessani joukossa jonka ymmärrystä en ymmärtänyt. Itselleni tuo aika oli hyvin raastavaa ja kuluttavaa. Halusin olla rehellinen ennenkaikkea itselleni mutta myös seurakunnalle. Toisaalta olin ollut hyvin yksinäinen pienehkössä siionissamme, en osannut enää surra olemattomien ystävyyssuhteiden loppumista.
Pitkien pohdiskelujen ja keskustelujen jälkeen kerroin lähimmälle ystävälleni ja minua puhuttelemaan tulleelle uskon veljelle etten enää uskonut kuten he uskovat. Olen epäonnistunut ja syntinen, kuten kaikki muutkin, mutta uskon Jumalan rakkauteen ja armoon.
En itse siitä sen suurempaa 'ilmoitusta' minnekkään tehnyt, mutta kuten tiedätte tälläisissä tapauksissa sana kyllä leviää nopeasti rauhanyhdistyksellä. Muutamia kuukausia minulle kerrottiin kuinka ikävä entisillä uskon ystävilläni oli ja kuinka he rukoilevat puolestani, kiitos heille siitä. Tuntui tietysti pahalta kun olin niin monen mielen kuulemani mukaan pahoittanut, mutta koska minulla ei ollut ollut 'aitoja' ystäviä, siis sellaisia jotka olisivat ottaneet yhteyttä käyneet kylässä en jaksanut kovin pitkään asiaa surra.
Kotini ei ole ollut lestadiolainen, toinen vanhemmistani kuollut jo kauan sitten, toinen ei ymmärrä enää tästä maailmasta, joten sen suhteen ei minun tarvinnut valintaani vanhemmilleni kertoa. Sisaruksistani kukaan ei ole kuulunut vl-yhteisöön. Aluksi he hiukan arastellen kyselivät mitä oli tapahtunut, kerrottuani heille he ovat hyväksyneet valintani sitä pelkäämättä tai kummastelematta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että välimme ovat nykyisin huomattavasti läheisemmät kuin aikaisemmin. Osasyynä siihen voi tietysti olla tuo alkava keski-ikäkin =)...
Ystäviä en menettänyt, koska minulla ei niitä oikeasti ollut ollutkaan. Toki oli 'hyvän päivän' tuttuja ja on edelleen. Vieraita (vl) ei käy , mutta ei käynyt sitä ennenkään enää vuosiin. Paitsi yksi kummilapsi. Itse en enää jaksa käydä vl-vanhuksien luona. Kun omat vanhukset on saanut hoidettua, tuntuu että juuri nyt ei enää jaksa työhön ohessa tälläistä harrastaa. Ja totta on myös, että nykyisin haluaa jo aikaa itselleen, omille harrastuksille ja ihan vain olemiselle töiden jälkeen. Jonkin verran vierailen kummilasteni luona, mutta se jokin siinä tuntuu olevan. Arkuutta puolin ja toisin, pelkoa toisen vakaumuksen epäilemisestä?
Elämäntapani ei ole merkittävästi muuttunut. Pyrin edelleen tekemään työni niin hyvin kuin vain osaan ja pystyn, en niinkuin ihmiselle vaan niinkuin Jumalalle. Jumala antakoon minulle siihen taitoa ja voimaa. Ihmissuhde työssäni uskon ymmärtäväni paremmin monenlaisissa elämän tilanteissa eläviä asiakkaitani. Selvemmin kuin aikaisemmin ymmärrän nöyryyteni heidän edessään. Minun asiani ei ole edes ajatuksissani moralisoida ja 'tuomita', vaan sydämestäni tukea heitä.
En ole koskaan erityisesti meikannut (edes ei-vl-nuorena), joten sitäkään taitoa en enää aio opetella enkä korviinikaan reikiä ottaa. Tällä ei oloe mitään tekemistä ns. vakaumuksen kanssa, minua ne asiat eivät vain ole koskaan kiinnostaneet. Tv:tä en ole kotiini hankkinut, koska tulen edelleen toimeen ilman sitä. Elokuvissa, teattereissa ja konserteissa käyn ja kiitän siitä kuinka kaunista ja koskettavaa voi hyvän taiteen kohtaaminen olla. Viiniä ruuan kanssa otan ja joskus saunan päälle janojuomaksi oluen tai siiderin. Humalaa en halua koska inhoan seuraavan päivän päänsärkyä:(
Kapakat ja 'salarakkaat' eivät kiinnosta. Hyvässä seurassa harrastan liikuntaa ja nautin kun voin sunnuntaisin tehdä mitä huvittaa, olla päivän laskettelemassa tai pelaamassa. Eí tarvitse kellon mukaan olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan (ry). Riittää kun viikot jo työn puolesta teen sitä.
Seuroissa ei ole tullut käytyä eikä muutenkaan ry:llä. Joskus netistä kuuntelin saarnaa ja saatan laulaa siionin lauluja ulkomuistista. Tosin kaikki srk:n julkaisut olen tainnut laittaa 'kierrätykseen'.
Ei tämän ihmeempää kuulu minulle, kaksikymmentä vuotta ry:llä kulkeneelle keski-iän kynnyksellä oman tiensä löytäneelle. Jokainen tekee omat ratkaisut elämässään, mutta Jumala johdattaa. Tärkeintä mielestäni, olipa se ratkaisu kumpi tahansa, on että sen jälkeen voi katsoa itseään peilistä ja todeta että minun on hyvä olla. Voiko kukaan tulla sanomaan että se on väärin
?
mies vai nainen, minkä ikäinen? On aika eri asia jos eroaa teini-iässä tai keski-iässä. Ei sitä uskoa voi niin tarkasti määritellä, vaikka puhujat niin väittävät. Mielestäni tapakulttuuri-vl:ät hyväksytään useimmiten, tai ainakin sitä pidetään parempana kuin että kieltäis kokonaan.
Itse erosin jo melkeen "teininä".
Kerro epäilyksistäsi läheisillesi. Niin saat tunnollesi rauhan.. Pyydä evankeliumia.
uskoni 5 vuotta sitten. Ei uskon kieltämistä voi suunnitella. Mielestäni
on niin, että tällaisia suunnitelmia elättelevä on jo periaatteessa kieltänyt
uskonsa.
Itse sain kuitenkin ihan Jumalan armosta palaamisen armon. Siksipä
suosittelenkin, että kerro ajatuksistasi jollekin ystävälle tai läheiselle.
Et todellakaan jää mistään paitsi, vaikka et kokeilekaan tuota laveaa
polkua!
Kiitos vastauksistanne. Keskustelun otsikon olisin voinut myös muotoilla muotoon "uskosta luopuminen". On vaan jäänyt jotenkin tuonne takaraivoon että vanhoillislestadiolaisena olisi ainut oikea uskovainen, kaikki muut ovat epäuskoa tai väärää uskoa (näinhän sitä opetettiin jo lapsesta saakka). No, anteeksi tuo harhaanjohtava otsake.
Vastauksista päättelin että noita vl-suuntauksia taitaa olla enemmänkin. Itse kuulun/kuuluin siihen SRK:n hommaan, siihen joilla on paikkakuntakohtaisia rauhanyhdistyksiä ja kerran vuodessa Suviseurat ja maakunnallisia opistoseuroja. Miten näistä tietää kun ei ole koskaan kerrottu... tai en ole kuunnellut :D
Onko minulla oikea käsitys että jos samasta porukasta kuin minä lähtöisin oleva kieltää uskonsa, niin hän on sen jälkeen melkein ateisti? Ja näitä muihin herätysliikkeisiin lähteviä on promille? Loput ei-uskonnollisia?
Minähän en oikeastaan ole edes tapauskovainen, koska minua ällöttää esim. tervehtiä "sillä virallisella" tai olla jollakin tapaa osallisena uskonasioista puhuttaessa, vaikkapa vain kuuntelijana. Minä en jeesustele, vastaan kyllä tervehdyksiin kun se on kohteliasta. Muuten elän kyllä niinkuin tahdon "säännöistä" piittaamatta. Toki teen joitakin asioitani salassa, koska uskovaisessa yhteisössä esim. satunnainenkin juopottelu voi saada aikaan hirveän kohun. Viis yhteisöstä mutta ne jotkut yksilöt, ne helmet joista pidän. Vaikka he uskovatkin toisin kuin minä... Heitä en halua sen asian takia menettää, "syntinen elämä" ei muuta minua ihmisenä ja tämä heidän on kovin vaikea käsittää.
Minusta uskon menettämisestä kertominen olisi toisaalta hirveän helpottavaa mutta taas toisaalta itsekästä.
Mitä jos vanha syvästi uskovainen äiti suree asian takia itsensä hengiltä? Ei se mikään mahdottomuus ole, onhan noita ennenaikojaan huonoon kuntoon menneitä jo... Olen osasyyllinen. Minä sanon vielä että en tahdo läheisilleni mitään ylimääräistä tuskaa, itsestäni en niin huolehdi, minä pärjään kyllä.
Taidan jatkaa nykyistä polkua. Vaikka tuntuu siltä ettei suhteet parane jos ei kyllä viilenekään tällä menolla. Olen toisaalla rakastettu, toisaalla vihattu ja sen asian kanssa aion oppia elämään jatkossakin.
Oletko ajatellut, että nykyisellä menolla kiellät lähinnä itsesi? Kumpi on parempi oma mielenrauhasi vai muiden (vaikkakin tämän asian suhteen valheellinen)?
Tilanteesi muistuttaa paljon omaani, muutaman vuoden takaa: vl-uskovaisuus ällötti enkä tuntenut mitään vetoa uskontoa kohtaan muutenkaan. Nykyisin olen uskonnoton (tai ateisti), erosin myös ev.lut kirkosta. Paras päätös, minkä olen elämässäni tehnyt!
Uskovaisten mielestä ateismi on yleensä kaikkein pahinta mitä olla voi. Ateisteja pidetään mistään piittaamattomina ja moraalittomina ihmisinä, mikä on täyttä puppua. Ateismi on vain uskon puutetta, ihan neutraalisti. Ihmisenä ateisti voi olla jopa moraalisempi kuin uskovainen, sillä ateistin moraali lähtee itsestä, ei uskonyhteisön säännöksistä.
Mieti asiaa rauhassa ja tutustu vaikka ateismista kirjoitettuun kirjallisuuteen, jos olet todella sitä mieltä, että "jeesustelu" ei ole sinun juttusi. Kaikkea hyvää sinulle!
"Taidan jatkaa nykyistä polkua. Vaikka tuntuu siltä ettei suhteet parane jos ei kyllä viilenekään tällä menolla. Olen toisaalla rakastettu, toisaalla vihattu ja sen asian kanssa aion oppia elämään jatkossakin. "
Vaikka mitä tapahtuis tällä palstalla ja missä muualla hyvänsä. Ihminen ei voi Jumalaa siitä syttää, jos kadotukseen joutuu.
Ihmisellä on oma vastuu. Ja usko on omakohtainen asia.
Elämä on siitä ihmeellinen asia että jotenkin sen jo varhaisessa vaiheessa tietää millaiseen henkiseen asenteeseen tai kokemuksiin mahdollisesti tulee päätymään. Ihminen ei aina joudu lähtökohtaisesti katsoen omaan ”uskonnolliseen karsinaan”, vaikka niin itsekin toivoisi. Monet asiat menevät hyvin kummallisella tavalla, jota itsekään ei voi ymmärtää.
Aikanaan olin identiteetiltäni fatalistisen unelias lestadiolainen ja eräänkin kerran kun puhuin ”uskoni ideologiasta” eräälle ihmiselle, silloin tuli kumma tunne että kerron sellaisista josta en pohjimmiltaan tiennyt yhtään mitään, vain pinnallisesti. Siispä jätin vanhoillisuuden sisaruksilleni. Pohjimmiltaan samaa ”epävarmaa” onttoutta olen havainnut vakaassa ja jämerässä veljessäni, suuren perheen isässä, puhe on traditionaalisen vahvaa mutta sangen haurasta, pelottavan haurasta.
Kohdallani usko suurempaan jäi voimaan ja samoin kaipuu ymmärtää paremmin tätä elämän mysteeriä. Suuret kysymykset ovat tuoneet harvakseltaan mukanaan suuria ja hämmästyttäviä vastauksia ja samalla entistäkin suurempia kysymyksiä.
Kertomuksellani yritän mainita sitä että ihmiselle on suuri onni jos hän elämässään oppii kunnioittamaan elämän suurimpia arvoja ja oppii tekemään oikeita kysymyksiä sekä valintoja. Suuret kysymykset, uskollisuus ja vilpittömyys johtava ihmisen sinne mihin hän on tähtäämässäkin. Totuus on aina kykyjemme mukaisesti läsnä.
Aito rehellinen usko on ehdottoman hyvä ja kaikinpuolisesti tuettava asia. On kuitenkin pahaa itsepetosta olla tavanmukaisesti mukana kuvioissa jotka tuntuvat kokonaan vierailta, silloin se vaatisi kanssaihmisten keskeistä keskustelua siitä mistä kiikastaa.
Olen 20vuotias tyttö. Minulla on uskovaiset vanhemmat ja sisarukset. Sisaruksia minulla on 10. Olen perheemme toisiksi vanhin lapsi, vanhin tyttö. Lapsuuteni elin lapsuudenuskossa. Silloin se oli niin automaattista ja helppoa. Sitten ala-asteen keskimmäisillä luokilla rupesi kiinnostamaan minulta vakaumukseni takia "kielletyt" asiat. Rock ja pop musiikki, meikit, tv-ohjelmat... Minulla kuitenkin oli paljon uskovaisia kavereita, joilla ei ollut minunlaisiani aatteita, ja jotka pitivät minut uskossa. Viimeinen sysäys oli kaiketi yläasteen alkaminen. Siteet entiseen parhaaseen kaveriini hälvenivät ja ystävystyin yläasteella toisiin kavereihin. Heistä tuli sydänystäviäni ja sitä he ovat edelleen. Seiskaluokan elin vielä "virallisesti uskovaisena". Sydämmessäni olin kuitenkin jo luopunut vanhoillislestadiolaisesta vakaumuksestani. Se oli vain niin vaikea tunnustaa uskovaisille läheisilleni. "Mitä hekin ajattelisivat", mietiskelin silloin. Kävin seuroissa ja suviseuroissa hammasta purren. Vanhempani aavistelivat jo tällöin jotain, ja olivat hyvin huolissaan. Uskovaisina vanhempina heille yksi elämän tärkeimmistä asioista on saada pidettyä lapsensa ja itsensä uskovaisina. "Jäin kiinni" seiskaluokan aikana meikkaamisesta ja "maallisen musiikin" kuuntelemisesta.
Kahdeksannen luokan aikana, uutenavuotena, kun vanhempani tahtoivat minua seuroihin mukaan, kieltäydyin. En yksinkertaisesti jaksanut lähteä. Sitten äiti kysyi olenko enää uskomassa. En jaksanut pitää totuutta sisälläni ja vastasin etten ole. Vanhemmat oli tosi surullisia, ja niin myös sisaruksistani ne jotka ymmärsivät mitä uskosta luopuminen tarkoitti. Tietenkin kävi niin mitä olin pelännyt koko sydämestäni mutta jonka tiesin kuitenkin aikanaan tapahtuvan: Sukulaiset, tuttavat, ystävät saivat tietää että olin kieltänyt uskoni. Häpesin aluksi mennä kouluun, sukulaisille, mummolaan... Hävetti kohdata kaikki ne ihmiset. He olivat niin surullisia. Rippikoulukin meni epäuskon siivittämänä. Sinne oli vaikeaa mennä, pelotti miten minut otetaan vastaan siellä uskovaisten joukossa. No, epäuskoni ei kuitenkaan 15 vuotiaille nuorille ollut mikään vieras juttu. Moni heistä itsekin oli "epäuskon tiellä salaa", eli he tekivät epäuskoisia juttuja salassa vanhemmiltaan. Kun kielsin uskoni, alku oli vaikeaa. Vaikeinta oli kohdata uskovaiset henkilöt ja sanoa heille "terve" sanan "jumalanterve" sijasta. Mutta kun aika kului, tilanne normalisoitui. Alussa kaikki oli surullisia mutta nyt monen vuoden jälkeen minuun suhtaudutaan samalla tavalla kuin ennen. Toki jotkut vanhemmat eivät antaneet uskovaisten lastensa enää olla kanssani. Alussa pahoitin mieleni, mutta lohdutti, että oli kuitenkin parempiakin ystäviä ja etenkin, että perhe ja sukulaiset rakastivat edelleen.
Elämäntapani eivät ole hirveästi uskoni kieltämisen jälkeen muuttuneet. Tietenkin kaikki on vapaampaa ja on HELPOTTAVAA kun voi tehdä haluamiaan asioita VAPAASTI, eikä niitä tarvi salata muilta tai pelätä että "jää kiinni" niistä. Muutosta uskovaisiin elämäntapoihin on tietenkin jokun verran tullut. Meikkaan, käytän silloin tällöin alkoholia, käyn baareissa... Tosin ihan vain hienotunteisuuttani en kotona ollessani (tai uskovaisten seurassa muutenkaan) meikkaa niin paljon. Minulla on uskovaisia kavereita. Ei toki mitään sydänystäviä, mutta samat ihmiset kuitenkin, joiden kaveri olin jo ennen ala-astetta. He haluavat viettää silloin tällöin aikaa kanssani ja minäkin heidän. Ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, vaikka toki haluaisivat minun olevan uskovainen. Seuroissa en käy, enkä suviseuroissakaan ole käynyt, paisti silloin kun ne olivat lähellä asuinpaikkaani.
Nykyään olen onnellinen nuori, lukionsa loppuun suorittanut nuori nainen, joka elää onnellisessa parisuhteessa ihanan miehen kanssa, joka ei koskaan ole ollutkaan uskovainen. Vanhempani eivät aluksi hyväksyneet poikaystävääni, varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää että olen harrastanut (esiaviollista) seksiä hänen kanssaan ja käyttänyt suhteemme alussa jopa jälkiehkäisyä. Nykyään vanhempani hyväksyvät täysin suhteemme ja pitävät poikaystävästäni. En tiedä tietävätkö he minun harrastavan säännöllisesti seksiä ja käyttävän e-pillereitä, mutta koska olen täysi-ikäinen, eivät he asiaan puuttuisikaan.
VAikka olen tottunut kuulemaan (ja aikoinaan käyttämäänkin) sanaa epäuskoinen, en silti käyttäisi sitä itsestäni... Minä uskon jumalaan ja olen kristinuskoinen, mutten jaksa niin vakaumuksellista elämää,millaista vanhoillislestadiolaisilla on. Rukoilen säännöllisesti ja uskon että rukoukseni kuullaan, vaikken olekkaan vanhoillislestadiolainen.
Onnellinen ihminen olen, tyytyväinen elämääni. Mitään en kadu.
Rohkeutta vain sinulle!!!
Et missään nimessä kasvojasi menetä, vaikka nyt VARMASTI tuntuukin siltä (niin tuntui minustakin). Kun saat sen kerran tehtyä, alkukankeuden jälkeen tulee olemaan varmasti helpompaa!! Lupaan sen sinulle! Kyllä minunkin sydäntä silloin särki katsoa miten perheeni suri (olen TODELLA empaattinen ihminen, enkä halua aiheuttaa surua läheisilleni). Mutta joitain asioita on vain tehtävä... Raukeaa moni asia!
Rohkeutta ja voimia sinulle! Ymmärrän tilanteesi TÄYDELLISESTI!
uskon kieltämistä.
-Miksi kielsit uskosi?
Kieltämisestä on vajaa vuosi. Ei vaan kyseinen vl-toiminta tuntunut oikeelta. Mielestäni sen täytyy olla joko/tai, vaikka sanotaankin että jokainen meistä on syntinen. Olet joko uskomassa (vl tyyliin) tai et ole. Johonkinhan se raja on vedettävä siitä mikä on syntiä ja mikä ns. synnin sallimista. Tuntui pahalta elää harmaalla aluella, niin että seuroissa särmätään ja sitten autossa kuunnellaan poppia ja kämpällä kattellaan telkkaria, käydään välillä elokuvissa ja mennään taas seuroihin saamaan "synnit" anteeksi. Silmät avautu ku joskus "eksyin" baariin parin "vl" kaverin kanssa, niinku joku silloin totesi että "täällähän on ihan oma seurakunta koolla". Miten sitten seuroissa suhtaudut sellaisiin ihmisiin joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kun vaan se että oot nähny ne baarissa edellisenä iltana, tervehditkö heitä vai et, vai ootko niinku et ois koskaa nähnytkään heitä.
-Kelle tästä ilmoitit vai ilmoititko kenellekään?
Monen vuoden mietiskelyn ja taistelun jälkeen ilmoitin äidille, veljen vaimolle ja muutamalle hyvälle ystävälle.
-Miten läheisesi/perheesi suhtautuivat sinuun sen jälkeen?
Olin juuri työmatkalla ulkomailla ja ilmoitin tekstiviestillä edellä mainituille henkilöille, ja pyysin veljen vaimoa ottamaan yhteyttä äitiini, koska tiesin että hän ottaa sen todella raskaasti, vaikka epäuskoisuuden merkit on ollu näkyvillä jo monta vuotta. Tottakai kaikki toivo että olisin tehnyt toisenlaisen ratkaisun, mutta hyväksyivät valintani. Muutamat parhaat ystävät joita on jäljellä sanoivat että usko on henkilökohtainen asia, ja että se ei saa vaikuttaa ystävyyteen.
Musta ainakin välillä tuntuu että äiti kuvittelee että seuraan edesmenneen isäni jalanjälkiä, ja vietän kovaa alkoholin huuruista epäuskoisen elämää. Vaikka oikeesti en juuri käy baareissa. Mutta ehkä se entinen luottamus tekemisiini palautuu pikkuhiljaa. Ja äitikin heti sanoi että olen edelleenkin aina tervetullut kotiin.
-Menetitko vanhat ystäväsi (vaikka et sitä tahtonut)?
Menetin ne ns. "kaverit/ystävät" (tai oikeemmin sanottuna, minä lopetin yhteydenpidon niihin henkilöihin joiden elämään en tuntunut mahtuvan) jo ennen ku kielsin uskoni. Ne minulle läheisimmät ystävät ja läheiset ovat jäljellä.
-Muuttuivatko elämäntapasi yhtään teon jälkeen?
Eivät oikeestaan. Edelleenkää en juurikaan käy baareissa(ehkä muutamia kertoja vuodessa). Musikki ja telkkari olivat kuvioissa jo kauan ennen uskon kieltämistä. Mielestäni valintani on helpottanut omaa pääkoppaa vaivannutta ahdistusta ja tuskaa, kun piti miettiä mitä muut ajattelee minusta, ja kun yrittää pitää yllä illuusiota uskovaisena olemisesta. Enkä ole värjänny hiuksia tai ottanut korviksia tai ym... Sama mies olen edelleenkin ku ennen kieltämistä.
-Käytkö seuroissa vaikka et usko (vaikkapa ystäviäsi - jotka eivät tiedä sinun olevan epäuskossa - tavataksesi)?
Varsinaisesti seuroissa en ole käynyt enää pitkään aikaan. Kävin kylläkin viime kesänä suviseuroissa vaikka matka oli aika pitkä. Mutta siellä oloa olisi helpottanut jos olisi ollut jotain ulkoisia tunnusmerkkejä kertomassa muille että en ole enää uskomassa. Täytyy sanoa että oli aika ahdistavaa, kun mun kieltäminen ei tietenkään ollut vielä kaikkien sukulaisten tiedossa. Mutta varmasti tulen vielä suviksissakin käymään lähinnä sukulaisia katsomassa, ja jatkossa olo varmasti helpottuu ku sana kulkee eteenpäin.
Lopuksi:
Tällä hetkellä en juuri jaksa miettiä uskon asioita, tai liittymistä johonkin toiseen uskonyhteisöön. En tiedä onko musta tullu tai tulossa jonkin sortin ateisti mutta tällä hetkellä tuntuu hyvältä ku pystyy elämään ajattelemaatta uskon asioita. Kuulun vielä kirkkoon, enkä ole suunnitellu siitä eroamista, ei se niin paljon kumminkaan maksa ja ne tekee varmasti paljon hyviä ja tärkeitä asioita. Eli mielestäni elän ihan normaalia nuoren miehen elämää, vailla huolen häivää :)