Luin tuolta yhden nuoren naisen kirjoitusta omista kokemuksistaan siitä, millaista on olla lapsena lihava. Itse en ole ollut fyysisesti lihava lapsena, mutta olen myöhemmin tajunnut, että olin sitä henkisesti. Äitini piti ylimääräistä hösinää painostani, eivätkä sisaruksenikaan olleet asiassa osattomia. Kuvittelin siis itse, että olen jotenkin iso, vaikka mittaa oli noin 160 senttiä ja painoa normaalisti - sekä kouluikään asti olin jopa niin sanotusti alipainoinen. Kouluiässä päähäni iskostui moninaisista syistä, että olen iso ja kömpelö. Niin kuvittelin koko nuoruusikänä ja myös pari vuosikymmentä aikuisena.
Nyt olen oikeasti lihava, mutta henkisesti olen ollut sitä vuosikymmeniä. Kun nyt katson vanhoja valokuviani, tajuan, että niissä näkyy normaalivartaloinen, kurvikas nainen. Sanokaapa kuinka on mahdollista muodostaa niin väärä kuva itsestään? Tuntuuko kenestäkään tutulta?
Nyt olen oikeasti lihava, mutta henkisesti olen ollut sitä vuosikymmeniä. Kun nyt katson vanhoja valokuviani, tajuan, että niissä näkyy normaalivartaloinen, kurvikas nainen. Sanokaapa kuinka on mahdollista muodostaa niin väärä kuva itsestään? Tuntuuko kenestäkään tutulta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla ihan sama juttu. Ala-asteikäisenä olin ehkä hiukan pyöreäposkinen, mutta aina normaalipainon rajoissa. En sitten varmaan jotenkin ymmärtänyt lihovani kun olin aina pitänyt itseäni lihavana.
Kuvittelen, että en näytä isolle ja että en oikeasti olekaan niin läski. Tunnen mielihyvää, kun joku vielä isompi kävelee kadulla vastaan. Ja ihmeiden ihme...kun laihdutin jokin aika sitten ja painoin 90 niin eikös ihmiset sanoneet, että -nyt lopeta jo laihduttaminen, sähän oot ihan normaalin mitoissa! Vaikka oikeesti 20 kiloo ylipainoo....ohhoh.