Minkä hiton takia

hei! vitsi jotenki tuntuu että olisin ite voinu kirjottaa ton kaiken. mut kai se on jotenki niin että me kaikki muututaan niin paljon.. asiat muuttuu.. mutta se ei tunnu ollenkaan kivalta.. itekki olisin halunnu pitää kaikki ne ystävät joita nuorempana oli.. ja monesti oon miettiny että mikä net oikein vei.. mitä tapahtu että niin kävi.. mut kai toi on niitä asioita joihin ei vain ole vastausta.. mutta älä sie erakoidu.. mie en ainakaan haluais että sie olisit yksin.. :)

**Voi niitä taianomaisia kesiä mökillä ja talvia ilotulituksia katsellen.**

Toi sai mut itkemään. Samat muistot mullakin...

Sitä sanotaan että aikuistuminen kuuluu elämään eikä sille vaan mitään mahda. Kuitenkin suututtaa koska itse olen se joka jää jalkoihin. Murrosiässä ihminen löytää itsestään sen ihmisen, joka hän aikoo koko loppuelämänsä olla. Kaikki ystäväni löysivät itsensä aivan muualta kuin minä. Sen takia erkanemme kokoajan. En tiedä miten olla heidän kanssaan koska ajatuksemme eivät enään ole sillä neutraalilla tasolla millä ne vielä lapsena oli. Ei jaksa.....

Hienoja huomioita! Itsellenikin on ollut erittäin vaikea sopeutua "aikuisten maailmaan" ja saada sieltä ystäviä. Kuten toinenkin kirjoittaja sanoi, juuri murrosiän kohdalla huomasi että ei enää hallitse kuviota. Mutta kai se tästä vielä.

lapsena oli kavereita, mutta ne kasvoivat aikuisiksi. lapsuuden kaverit murrosikäisinä alkoivat pitää hauskaa, löysivät poikaystäviä. aloittivat lukion, kokivat vanhojen tanssit, penkkarit, abiristeilyt. seurustelivat, kävivät baareissa, kirjoittivat ylioppilaaksi, muuttivat pois kotoa, poikaystäviensä kanssa yhteen. minä en elänyt sitä vaihetta, koska vetäydyin kaikesta syrjään. harmittaa. ei ole kavereita, eikä poikaystävää. seurasin vain vierestä muiden elämää. tilanne sama kuin 11-vuotiaana, 10 vuotta sitten. ei mitään elettyä varhaisnuoruutta.

Sama juttu on käynyt minulle. Eipä mulla ole enää ketään lapsuuden ystävää, johon pitäisin siis viikottain yhteyttä ellei kuukausiin. Kaikki ovat lähteneet. Se on totta mitä sanoit, että ihmiset muuttuvat huonompaan suuntaan aikuisuuden kynnyksellä. Osa menee itsekkäämmäksi ja osa pyhittää kaiken aikansa omalle rakastetulle ja unohtaa kaikki muut ystävänsä. Tai voi tulla sellaisiakin vastaan, että yksinkertaisesti ystävä alkaa kyllästymään ja sen huomaa siten, että hän välttää sovittuja tapaamisia ja ei enää kuuntele sekä juoruaa salaiset asiat eteenpäin muille.
Kun 18 täyttää, niin kuvioihin tulevat alkoholi sun muut intressit, opiskelut ja sellaiset. Saman paikkakunnan lapsuuden ystävä muuttaa opiskelupaikkakunnalleensa ja yleensä samoin itsekkin. Tosi aidot ystävät pitävät yhteyttä toisiinsa usein, mutta ystävyys alkaa rakoilemaan varmasti kun asuu eri paikkakunnalla ja tapaa uusia hyviä ja huonoja ihmisiä. Ystävyyttä pitää hoitaa jos haluaa sen säilyvän. Juuri nuo huonot ihmiset lähettävät ja antavat ystävällesi negatiivistä energiaa ja antavat tapoja jotka eivät sua miellytä. Mutta sille ei voi mitään että jotkut ihmiset kyllästyvät... sille taas ei voi mitään.
Oman kokemuksen jälkeen voin sanoa että ystävyys ei ole ikuista. Harvoin on ja niitä "timantti-ihmisiä" tulee vain alle 3 henkilöä vastaan elämäs. Tai ei yhtään...

On näköjään muitakin samanlaisia

nähneenpänä yli nelikymppisenä, että aika harvalla on enää tämän ikäisenä samat ystävät kuin kaksi- tai kolmikymppisenä. Vasta kahdenkympin jälkeen alkaa näkyä, mihin suuntaan kukin kasvaa ja kehittyy. Elämä erottaa mutta se myös yhdistää. Tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Minulla tuskin on enää mitään yhteistä niiden koulukavereiden kanssa, joiden kanssa vietin aikaa esim. lukiossa. Lukiokaverit jäivät taakse, kun muutin paikkakuntaa, aloin tehdä työtä ja opiskelin. Meillä ei yksinkertaisesti ollut enää mitään yhteistä. Miksi ylläpitää keinotekoisesti sellaista ystävyyttä, jolla ei ole edellytyksiä toimia?

Opiskelukaverit jäivät taakse, kun menin lopullisesti työelämään ja muutin taas paikkakuntaa työn takia. Elämäntilanteeni oli erilainen kuin opiskelukaverien. Olin sinkku, kun muut alkoivat perustella perheitä.

Taakse jättämieni ystävien tilalle olen kyllä saanut uusia ystäviä, mutta en tietenkään kotona nyhjäämällä vaan rohkeasti muiden mukaan menemällä, jopa seuraan tuppautumalla. Jos ystäviä haluaa saada, pitää rohkeasti panna itsensä likoon. Välillä voi tulla takkiin, mutta eihän siinä muuta kolhiudu kuin vähäksi aikaa itsetunto. Lisäksi pitää olla aidosti kiinnostunut muista ihmisistä. Narsistiset, oman navan ympärillä pyörivät ihmiset ovat todella tylsää seuraa, ainakin itse kartan heidän seuraansa. Narsistista on myös loputon omien ongelmien kaataminen muiden niskaan.

On totta, että monet unohtavat seurustelun huumassa entiset ystävänsä ja kaikki aika menee kaverin kanssa pyörimiseen. Mutta voin vakuuttaa, että muutaman vuoden päästä osat voivat olla jo vaihtuneet. Itse seurustelet ja entinen ystäväsi on eroamassa ja kaipaisi bailuseuraa. Niin tämä elämänpyörä pyörii...

Joten ihan turha on haikailla vanhojen ystävien perään. Parasta hankkia uusia ystäviä, jotka sopivat omaan sen hetkiseen elämäntilanteeseen ja kiinnostuksen kohteisiin. Ihan turha vaatia keneltäkään koko loppuiän kestävää ystävyyttä. Ei kukaan sellaista lupausta voi antaa. Ihan yhtä naurettavaa on myös alle kolmikymppisenä vetäytyä katkeraksi erakoksi.

Ihminen pystyy lopulta kehittymään vain suhteessa toisiin ihmisiin. Jos ei ole ihmissuhteita, ei ole henkistä kasvuakaan. Kaikki varmaan tuntevat keskuudestaan näitä itsekeskeisiä, joustamattomia yksineläviä, jotka eivät millään voi käsittää esim. perheellisten elämän realiteettejä. Kun ei ole asuttu koskaan kenenkään kanssa, ei ole joutunut elämässään tekemään kompromissejä, ei ole tarvinnut neuvotella mistään, ei ole tarvinnut antaa periksi tai pyytää keneltäkään anteeksi. Näitä taitojahan koko aikuiselämä yhdessä opetellaan. Muistakaa hyvät nuoret, että me kaikki (nuoret, aikuiset, keski-ikäiset, vanhat) ollaan kaikki samassa veneessä. Ei elämässä pidä eristäytyä, jotta suojautuisi (niin mistä? pettymyksiltäkö?) joltakin. Elämä on lahja, ja se pitää kokea yhdessä muiden samaa tietä kulkevien kanssa.