Olen juuri hankkimassa lapsia ja haluaisin tietoa siitä, kuinka lapsi oppii empatian, jos hän on esimerkiksi pitkäaikaissairas ja joutuu viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Nämä sairaalaympäristön ihmiset kun eivät tunne aitoja tunteita häntä kohtaan, vaan ovat töissä hänen kanssaan siellä saavat näin hänestä hyödykkeen itselleen.
Kysymys kasvattajille
Empatiasta
11302
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
En tiedä sinun lapsesi tapauksesta, mutta itselläni myös ollut lapsi pitkähkön jakson sairaalasta silloisen sairautensa vuoksi ja lapseni oli siellä todella tykätty. Joistakin hoitajista vaistosin, että välittävät ihan oikeasti. Toki oli hoitajia jotka eivät tulleet niin "läheisiksi." Mutta kokemuksena ihan hyvin meni lastenosastolla olo. Kyllä jotkut hoitajat olivat ihan oikeassa paikassa töissä.Ja itsekin yritin olla positiivinen kaikesta huolimatta koko ajan. Aika paljon on myös itsestä kiinni ja lapsen kanssa olla niin paljon ku mahdollista. Kyllä se empatia siinä tulee.
Entä kateuden yms. tunteet? Kuinka lapsi osaa käsitellä ne yksin? Miksi lapsi haluaisi huolestuttaa vanhempansa negatiivisilla tunteilla, kun he jo kumminkin kärsivät lapsen sairaudesta, joka ei ole heidän syytänsä?
Täytyykö hänen vain hyväksyä jaettu huomio ja mahdollinen yksinäisyys ja kiellettyjen tekemisten olemassaolo yms? Kyllä, sairaalassa täytyy ,mutta kotona näistä ja näiden rikkomisesta voi tulla hyvinkin hyvä mieli. Tällainen ympäristö saattaa johtaa siihen, että lapsi alkaa rangaista ja palkita itse itseään. Mikä ei lapsen kannalta välttämättä ole ollenkaan huono asia.
Miten lapsi voi muistaa kuinka hänet esimerkiksi kotiutetaan? Ja onko sen kotiinpaluun syytä palkita jostain, jos väärästä tunteesta rangaistaan esimerkiksi yksinäisyydellä.
Tietysti kateus ym muut negatiiviset tunteet tulee myös, mutta mielestäni nimenomaan sairaalassa/laitoksessa tai muussa hoitolassa, jossa on myös muita sairaita lapsia, lapsi huomaa ettei ole yksin sairautensa kanssa. Jollakin toisella voi olla asiat vielä huonommin. Omasta kokemuksestani sen verran että lapseni oli suht pieni vielä sairaalassa olonsa aikana,ettei kateus ym muut olleet ajankohtaisia.
Kotiutuksesta sen verran, että jos lapsi jo ymmärtää, on hyvä selittää, että lapsella on olemassa koti, jossa on äiti ja isä ja ehkä sisaruksia.Mutta monille lapsille sairaala on ns.koti myös, koska siellä joutuu viettämään niin paljon aikaa. Jos lapsella on sairaalassa oma huone, sen voi tehdä mahdollisimman kivaksi ja tuoda sinne lapsen omia tavaroita.
Kyllä koti voittaa loppujen lopuksi laitoselämän, vaikkei se heti kotiuduttua niin hauskaa olisikaan!
Mielestäni lasta ei saa miellyttää sairaalassa. Sairaala ei kuitenkaan tule olemaan koti lapselle koko hänen elämäänsä. Lapsen omat tavarat tai muu aineellinen omaisuus ei koskaan voi korvata omiin vanhempiin ja sisaruksiin muodostuvia suhteita. Ajattelehan esimerkiksi mitä lapsi menettää, kun ei näe sisarustensa kasvavan, oppivan kävelemään.
Haluaako lapsi leikkiä sairaalassa vain yhdellä ainoalla tavaralla, kun niitä on kotona vaikka kuinka paljon, toivottavasti....
Ei ole myöskään hyväksi,jos lapsi viihtyy kotona liiaksi, kun hän voi sieltä joutua lähtemään taas milloin tahansa. Hän ei voi siis ehkä koskaan kiintyä kotiin.
Pitkäaikais-sairaat lapset ovatkin eri juttu. itselläni ei kokemusta. Mutta kotona pitää olla hyvä olla ja vaikka sieltä lähtö tekisi kipeää, laitoksessa on taas omat (vaihtuvat)kaverit ja tutut hoitajat odottamassa.Mutta kyllä lapsen elämän voi tehdä mahdollisimman hyväksi sekä sairaalassa että kotona. Ja sitä enemmän, jos lapsi "asuu" sairaalassa.
sairaiden lasten elämä pitää tehdä hyväksi oli koti tai ei.Tahtoako oman lapsen kärsivän muutoinkin kuin fyysisesti..
Mulla on itsellä ollut sairaalassa aina sama tylsä puhumaton kaveri.Mikään ei ollut tylsempää kuin olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Hän ilmeisesti poti jonkinlaista käyttäytymiseuforiaa, joka oli mielestäni siinä tilanteessa idiotismiin viittaava asia.
Olen pahoillani, jos loukkasin. Tällaisten asioiden kanssa kun on tekemisissä niin menee vain hermot. Aivan sama kuinka monta henkilöä niitä käsittelee ja missä käsittelee.
Joskus on ihmisiä joiden tila huononee hälyttävästi sairaalassa, kysymys ei ole huonosta stressin sietokyvystä. Lapset ovat monesti niin huomionhakuisia, ettei heidän pitäisi joutua hakemaan huomiota vierailta.
Kateuden tunne kuuluu jokaisen ihmisen elämään. niin kuin muutkin tunteet; viha, rakkaus, ilo, suru, masennnus, ahdistus, jännitys. minä olen kokenut noi kaikki moneen kertaan. Ja sehän kertoo siit, että sisimmässä on edes yksi pieni kohta ehjänä. Jos ihminen ei enää tunne mitään. Peli on menetetty.