Yleensä näyttelijät maneroituvat vasta kymmenen vuoden laitosteatterikomennuksen jälkeen, mutta ohjaajat voivat tehdä hallaa jo paljon aiemmin.
Nyt olen harmikseni pannut merkille, että esimerkiksi Pamela Tola on saanut leffoissa vain tietyn muotin mukaisia rooleja, rikkaan perheen kivojen mutta vähän sillai sympaattisesti rohkeiden tyttöjen rooleja. Miettikääpä vaikka: Paha maa (jossa Pamelan rooli oli kyllä kaikkein moniulotteisin), Saippuaprinssi, Tyttö sinä olet tähti, teatterissa Westend.
Reino Nordinia taas ei ole kai koskaan nähty muussa kuin rikkaan perheen pojan roolissa. Yleensä hänen hahmonsa on myös oikea vittupää: Rakkaudella Mairessa ujo westendiläisäidin luona asuva teinipoika, Game Over, Hymypoika, Kotikatsomon Uudisraivaaja ja jouluna samalla ohjelmapaikalla tullut Varpuset. Aina vaan ökyperheen pilallehemmoteltuna penskana.
Mikko Leppilampi on tietysti aina komea sankari; Saippuaprinssi, Helmiä ja sikoja, Kaksipäisen kotkan varjossa, Keisarikunta... Toisaalta hänen rooleissaan on ollut enemmän syvällisyyttä, vaikkei valkokangaskokemuksia varsinaisiksi läpimurtorooleiksi pääse sanomaan.
Missä vika? Eivät kai ohjaajat halua nuorten, lupaavien näyttelijöiden lokeroituvan tiettyyn muottiin jo ennen kuin heidän uransa on kunnolla alkanutkaan?
Nyt olen harmikseni pannut merkille, että esimerkiksi Pamela Tola on saanut leffoissa vain tietyn muotin mukaisia rooleja, rikkaan perheen kivojen mutta vähän sillai sympaattisesti rohkeiden tyttöjen rooleja. Miettikääpä vaikka: Paha maa (jossa Pamelan rooli oli kyllä kaikkein moniulotteisin), Saippuaprinssi, Tyttö sinä olet tähti, teatterissa Westend.
Reino Nordinia taas ei ole kai koskaan nähty muussa kuin rikkaan perheen pojan roolissa. Yleensä hänen hahmonsa on myös oikea vittupää: Rakkaudella Mairessa ujo westendiläisäidin luona asuva teinipoika, Game Over, Hymypoika, Kotikatsomon Uudisraivaaja ja jouluna samalla ohjelmapaikalla tullut Varpuset. Aina vaan ökyperheen pilallehemmoteltuna penskana.
Mikko Leppilampi on tietysti aina komea sankari; Saippuaprinssi, Helmiä ja sikoja, Kaksipäisen kotkan varjossa, Keisarikunta... Toisaalta hänen rooleissaan on ollut enemmän syvällisyyttä, vaikkei valkokangaskokemuksia varsinaisiksi läpimurtorooleiksi pääse sanomaan.
Missä vika? Eivät kai ohjaajat halua nuorten, lupaavien näyttelijöiden lokeroituvan tiettyyn muottiin jo ennen kuin heidän uransa on kunnolla alkanutkaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suomen näyttelijänkoulutuksessa on puutteita ja on selvää että näyttelijöille usein annetaan ja kelpaa "rooli kuin rooli". Maneeri on kaksipiippuinen juttu, koska jokaisella näyttelijällä yleensä on ohjaajalta ja/taikka tuottajalta tulleitte roolimaneeriensa lisäksi omat näyttelijänmaneerinsa, jonka kautta he omia rooliansa vetävät. Esim. Amerikkalaisille taikka jenkkinäyttelijöille on arvonkohotus kun he alkavat saadaa pääasiassa vain ja ainoastaan tietynlinjan rooleja.
Pamela Tolan näyttelemiseen en ole pahammin perehtynyt eli se Saippuaprinssi on näkemättä toistaiseksi. ENkä sen pahemmin tiedä P.Tolan taustaoista että millaisesta perheestä hän itse tulee, mutta sillähän ei ole juurikaan väliä, koska tämä näyttelijöita tyypittävä maneerikysymys voidaan ajatelle hyvinkin monilla eri tavoilla. Mutta esim. brittiläisesstä "metodinäyttelemiseksi" kutsutussa perinteessä koulutetaan näyttelijät tuomaan omaan menneisyyttää rooleissa tunnetasoilla esiin.
Sikälikin näyttelijöitten manerisoiminen on hyvä homma sekä tuottajille, ohjaajille että myöskin näyttelijöille itselleen, että he ikään kuin saavat itsestään esille tiettyjä vahvuuksia. Koska mikäli näyttelijä joutuisi vastentahtoisesti toistamaan jotakin taikka joitakin roolisuorituksia, niin se näkyisi varmasti sanoinkuvaamattomana jäykkyytenä yleisön silmille. Ja vaikka näyttelijä jopa useinkin riitelevät tuottaja&ohjaajaportaan kanssa eri asioista, toimii spontaanius jokaisen näyttelijän maneerinkin elinehtona. Rooleissa on niin Pamela Tolalla kuin kaikilla muillakin oltava tiettyä luontevuutta roolien suorittamisen suhteen.
Huomasin käyttäneeni otsikossa väärää käsitettä eli en loppujen lopuksi tarkoittanut maneeria vaan enemmänkin tietyn tyyppisiä rooleja. Maneerillahan tosiaankin tarkoitetaan tietynlaista, vakiintunutta tapaa näytellä, ei tietyn tyyppisiä rooleja, joita saa näyteltäväksi.
Kun lukee keskusteluita, niin huomaa, että moni ohjaaja arvostaa esim. mainitsemaani Pamela Tolaa eikä syyttä, sillä lavallakin olen huomannut, että hän on hyvin lahjakas.
Jos ei kuitenkaan tartuta tiettyihin ihmisiin, niin tämä ohjaajien helmasynti eli samoille näyttelijöille annetaan samanlaisia rooleja, näkyy kaikissa maakuntateattereissa. Varsinkin tämä on yleistä pienissä teattereissa, joihin ei ole varaa palkata edes vierailijoiksi kansallisia huippunimiä, eli "jos sä Pena vaikka taas esittäisit sitä pohjalaista jurrikkaa ja sä Lissu olisit taas se vamppisyöjätär, niin päästäis helpommalla?" Näinhän se usein menee.
Eiköhän ohjaaja ja tuottaja halua minimoida riskit, pitkän leffan tekeminen sen verran iso juttu. Jos joku on ollu esim. hyvä bitch jossain niin otetaan sama samankaltaiseen rooliin.
Ja onhan näyttelijöillä vahvuutensa, heikkoutensa ja maneerinsakin. Täällä Suomessa ei varmasti ole kovin hieno asia, että saa saman tyylisiä rooleja. Sen verran vähän ensi-iltoja, etteihän sitä viitsisi mennä katsomaan kun sama pieni näyttelijöiden piiri "tekee samoja rooleja". Itse olen lopen kyllästynyt suomalaisissa leffoissa pyöriviin samoihin naamoihin. Se alkaa varmasti näkymään katsojaluvuissakin, jos tuottajat (ja ohjaajat) eivät lopeta varman päälle pelaamista. Itse en mennyt katsomaan yhtä suomal. leffaa juuri tämän takia. Ärsyttää jo valmiiksi niin paljon, että leffanautinto olisi ollut jo pilalla ennen teatteriin astumista. Enkä viitsi lipun hintaa ärsytyksestä maksaa, vaikka tunnehan se on sekin :D Sen saan selaamalla äidin ostamia lehtiä, missä on juttuja samoista naamoista uudelleen ja uudelleen........