niin, ne mun viestini ja kysymykseni, että jos nähtäisiin, ei tarkottanut ihan sitä, mitä luulit. JOS olisi tavattu, mä olisin vain yrittänyt selittää mun käytöstä. Mitä tapahtui. Mä olen aiemminkin sählännyt kaiken, ja vasta tää sähläys sai mut tajuamaan sen..tai ne.
Vuosia mä kuvittelin, että "joku varattu halus nähdä mut" tai "mä ihastuin varattuun", mutta tosiasiassa ne eivät olleet varattuja koko aikaa. Ei ainakaan ihan aluksi, mutta sillon mua ei vielä kiinnostanut. Jos joku halusi nähdä mut, mä säikähdin, ja aloin miettiä, miksi ihmeessä. Sitten kun mua viimein alkoi kiinnostaa, (eli kun tunnen paremmin enkä arkaile ehkä niin paljon), ...mutta kun olin jo monta kertaa kieltäytynyt tapaamisesta... niin ei ole ihme, ettei mitään sitten ikinä tapahtunut. Sillon eräs kyllä oli jo sitten varattu. Aikaakin oli kulunut, enkä mä odottanutkaan, että hän vaan odottaisi, kiinnostaako mua joskus vai ei.
Silti, kun se sitten kerran kertoi mulle olevansa varattu, mä kauhistuin. "Se olikin varattu", mä mietin, että mitä mä olen oikein tehnyt. Että voi minä ja se olikin varattu. Jos mä itse olisin joskus aiemmin tehnyt jotain, ehkä jotain olisi tapahtunut. Mä vaan mietin, miksi se haluaa tavata.
Siis, mä itse pelästyn ja arkailen niin paljon, ettei mitään tapahdu. Sitä ei aina päältäpäin uskoisi, kun ei vaikuta ujolta. Muihin tutustuu helposti, ja juttelu käy tuosta noin, mutta jos joku yritti kunnolla, henkilökohtasesti tutustua, mua alkoi pelottaa. Apua, sit se kuitenkin lähtee kohta. Apua, jos se jotenkin tutustuu muhun enemmän ja mä olen sen mielestä tosi omituinen ja puhun liikaa ja se tylsistyy kuitenkin eikä kestä mua ja...
Se, että ei edes tavattu toista kertaa ja nyt kun nähdään, kaikki on omituista, enkä mä pysty heti edes katsomaan sua päin... on kaikki mun vikaa. Silloin ajat sitten, niin mua kiinnosti kyllä nähdä sut. Mä en pelaa, mä pelkään ennemminkin. En ajatellut, että sua kiinnostaisi, vaan ehkä taas mietin, miksi sä haluisit edes tavata mut. Sä olisit kai varattu, ku mulla tuli sellanen mukava tunne susta, enkä pelästynyt sua. Mukavahan sä oletkin.
Sitten mä edelleen vaan pitkin syksyä mietin ja mietin, että mitä, jos mä loukkasinkin sua, että jos et sä nähnytkään mua ihan vain huvikseen. Että kyllä mä harmittelin, että SÄ olitkin varattu, mutta en osannut ajatella heti, että sä olisit loukkaantunut. Pitkän aikaa mietin, että nyt kun sä näytät tolta ja tolta, niin mitä sä mietit, oletko sä ärsyyntynyt muhun, ..hitsi, ei kai olisi pitänyt lähettää mitään viestiä..sitten taas lisää anteeksipyyntöjä, kun häiritsin sua.
Kun mä en sen vertaa pystynyt itteäni rohkasemaan, että olisin tullut sanomaan sulle, miksi karkasin pois, niin ...eipä ole ihme, kun tilanne on nyt aika omituinen. En tule ainakaan häiritsemään sua enää millään jutuilla. Ei sillä, ettenkö pitäisi susta, kyllä sä olet yhä yksi turvallisimpia ja jotenkin luotettavantuntusia ihmisiä, keitä tiedän, mutta en mä halua tehdä mitään yhdenkään varatun suhteen.
Mutta tää arkuusjuttu, jonka sä saatoit todeta sillon, kun karkasin, ...et muuten ehkä muullon, kun en mä muuten aina joka paikassa ole niin arka, on mun ongelmani... Enkä mä ihmettele, ettei "tästä tullut mitään", ... kun en mä voinut vaan uskoa. Toivottavasti, ja kyllä varmaan, tyttöystäväsi tajuaa, mitä hänellä on :)
Kyllä tässä varmaan nähdään kuitenkin jossain vaiheessa, mut en mä katso sua silti mitenkään ärtyneesti, kun ainoa, kehen mä yleensä ärsyynnyn, olen mä itse. Itseasiassa, mä meinaan tosiaan pitää silmäni irti susta. Eikä se vaikeaa enää varmaan olekaan. Jos muuten ikinä satuit miettimään, miksi mä olen aina hilpeä, enkä menetä malttiani, niin se johtuu kai siitä, että on niin vähän asioita, joista mä oikeasti ärsyynnyn. Tuskin sä luet tätä, mä päättelen, tai ajattelisit, että olisi multa, joten voin hyvin laittaa ne tähän. Mua ärsyttää se, jos joku on epäreilu. Se myös, jos joku väittää vastaan, kun mä olen Varma, että olen oikeassa. Mutta kaikkein eniten, ikinä, se, jos joku syyttäisi mua valehtelusta. (Jos mietit, olenko se minä, niin kokeile joskus.) Mä en aina kerro kaikkea, mutta se, mitä mä kerron, ei ole valehtelua. Vaikka, mä taidan aina puhua ties mistä, kaikkialla, (hölmöjä juttuja, jotka on joskus tapahtuneet mulle, niitä kai yleensä) jotta tunnelma ei olisi vakava. Koska jos tunnelma on vakava, ja mä en osaa olla (aina), niin se voi olla vähän epämukavaa.
Jos mä ikinä sanon jostakusta näin, niin Sinä olet jotain. ...sä olet ystävällinen, ja auttavainen, et pelottava, rauhallinen... ja mä sanon sen taas, kyllä sua luulisi vanhemmaksi kun mitä olet. Helposti mua ajattelisi sun ikäseksi ja sua mun ikäseksi. En tarkota tällä yhtään mitään, mutta sä tunnut enemmän kotoisalta kun moni muu. Pidän susta, en kiellä sitä, mutta lopetan nyt mietiskelyt. Enkä kysele, oletko sä kunnossa vai et, kun kuitenkin varmaan joskus nään sut.
Jos mä tarpeeksi hassuttelen, ja pälisen kaikkea ihmeellistä joskus vahingossa, niin ehkä ei tarvitse olla vaan tympääntyneenä hiljaa, ja voisin korjata jotain. Ei olisi epämukava tunnelma. Mut jos mä vaan edes nään sut, ja että sä olet kunnossa, niin mulla on mukavampi mennä harjotuksista kotiin kun jos en nää sua ja mietin, ...että kai sä olet kunnossa. Olet sä, mä yritän aistia sen telepaattisesti.
Vuosia mä kuvittelin, että "joku varattu halus nähdä mut" tai "mä ihastuin varattuun", mutta tosiasiassa ne eivät olleet varattuja koko aikaa. Ei ainakaan ihan aluksi, mutta sillon mua ei vielä kiinnostanut. Jos joku halusi nähdä mut, mä säikähdin, ja aloin miettiä, miksi ihmeessä. Sitten kun mua viimein alkoi kiinnostaa, (eli kun tunnen paremmin enkä arkaile ehkä niin paljon), ...mutta kun olin jo monta kertaa kieltäytynyt tapaamisesta... niin ei ole ihme, ettei mitään sitten ikinä tapahtunut. Sillon eräs kyllä oli jo sitten varattu. Aikaakin oli kulunut, enkä mä odottanutkaan, että hän vaan odottaisi, kiinnostaako mua joskus vai ei.
Silti, kun se sitten kerran kertoi mulle olevansa varattu, mä kauhistuin. "Se olikin varattu", mä mietin, että mitä mä olen oikein tehnyt. Että voi minä ja se olikin varattu. Jos mä itse olisin joskus aiemmin tehnyt jotain, ehkä jotain olisi tapahtunut. Mä vaan mietin, miksi se haluaa tavata.
Siis, mä itse pelästyn ja arkailen niin paljon, ettei mitään tapahdu. Sitä ei aina päältäpäin uskoisi, kun ei vaikuta ujolta. Muihin tutustuu helposti, ja juttelu käy tuosta noin, mutta jos joku yritti kunnolla, henkilökohtasesti tutustua, mua alkoi pelottaa. Apua, sit se kuitenkin lähtee kohta. Apua, jos se jotenkin tutustuu muhun enemmän ja mä olen sen mielestä tosi omituinen ja puhun liikaa ja se tylsistyy kuitenkin eikä kestä mua ja...
Se, että ei edes tavattu toista kertaa ja nyt kun nähdään, kaikki on omituista, enkä mä pysty heti edes katsomaan sua päin... on kaikki mun vikaa. Silloin ajat sitten, niin mua kiinnosti kyllä nähdä sut. Mä en pelaa, mä pelkään ennemminkin. En ajatellut, että sua kiinnostaisi, vaan ehkä taas mietin, miksi sä haluisit edes tavata mut. Sä olisit kai varattu, ku mulla tuli sellanen mukava tunne susta, enkä pelästynyt sua. Mukavahan sä oletkin.
Sitten mä edelleen vaan pitkin syksyä mietin ja mietin, että mitä, jos mä loukkasinkin sua, että jos et sä nähnytkään mua ihan vain huvikseen. Että kyllä mä harmittelin, että SÄ olitkin varattu, mutta en osannut ajatella heti, että sä olisit loukkaantunut. Pitkän aikaa mietin, että nyt kun sä näytät tolta ja tolta, niin mitä sä mietit, oletko sä ärsyyntynyt muhun, ..hitsi, ei kai olisi pitänyt lähettää mitään viestiä..sitten taas lisää anteeksipyyntöjä, kun häiritsin sua.
Kun mä en sen vertaa pystynyt itteäni rohkasemaan, että olisin tullut sanomaan sulle, miksi karkasin pois, niin ...eipä ole ihme, kun tilanne on nyt aika omituinen. En tule ainakaan häiritsemään sua enää millään jutuilla. Ei sillä, ettenkö pitäisi susta, kyllä sä olet yhä yksi turvallisimpia ja jotenkin luotettavantuntusia ihmisiä, keitä tiedän, mutta en mä halua tehdä mitään yhdenkään varatun suhteen.
Mutta tää arkuusjuttu, jonka sä saatoit todeta sillon, kun karkasin, ...et muuten ehkä muullon, kun en mä muuten aina joka paikassa ole niin arka, on mun ongelmani... Enkä mä ihmettele, ettei "tästä tullut mitään", ... kun en mä voinut vaan uskoa. Toivottavasti, ja kyllä varmaan, tyttöystäväsi tajuaa, mitä hänellä on :)
Kyllä tässä varmaan nähdään kuitenkin jossain vaiheessa, mut en mä katso sua silti mitenkään ärtyneesti, kun ainoa, kehen mä yleensä ärsyynnyn, olen mä itse. Itseasiassa, mä meinaan tosiaan pitää silmäni irti susta. Eikä se vaikeaa enää varmaan olekaan. Jos muuten ikinä satuit miettimään, miksi mä olen aina hilpeä, enkä menetä malttiani, niin se johtuu kai siitä, että on niin vähän asioita, joista mä oikeasti ärsyynnyn. Tuskin sä luet tätä, mä päättelen, tai ajattelisit, että olisi multa, joten voin hyvin laittaa ne tähän. Mua ärsyttää se, jos joku on epäreilu. Se myös, jos joku väittää vastaan, kun mä olen Varma, että olen oikeassa. Mutta kaikkein eniten, ikinä, se, jos joku syyttäisi mua valehtelusta. (Jos mietit, olenko se minä, niin kokeile joskus.) Mä en aina kerro kaikkea, mutta se, mitä mä kerron, ei ole valehtelua. Vaikka, mä taidan aina puhua ties mistä, kaikkialla, (hölmöjä juttuja, jotka on joskus tapahtuneet mulle, niitä kai yleensä) jotta tunnelma ei olisi vakava. Koska jos tunnelma on vakava, ja mä en osaa olla (aina), niin se voi olla vähän epämukavaa.
Jos mä ikinä sanon jostakusta näin, niin Sinä olet jotain. ...sä olet ystävällinen, ja auttavainen, et pelottava, rauhallinen... ja mä sanon sen taas, kyllä sua luulisi vanhemmaksi kun mitä olet. Helposti mua ajattelisi sun ikäseksi ja sua mun ikäseksi. En tarkota tällä yhtään mitään, mutta sä tunnut enemmän kotoisalta kun moni muu. Pidän susta, en kiellä sitä, mutta lopetan nyt mietiskelyt. Enkä kysele, oletko sä kunnossa vai et, kun kuitenkin varmaan joskus nään sut.
Jos mä tarpeeksi hassuttelen, ja pälisen kaikkea ihmeellistä joskus vahingossa, niin ehkä ei tarvitse olla vaan tympääntyneenä hiljaa, ja voisin korjata jotain. Ei olisi epämukava tunnelma. Mut jos mä vaan edes nään sut, ja että sä olet kunnossa, niin mulla on mukavampi mennä harjotuksista kotiin kun jos en nää sua ja mietin, ...että kai sä olet kunnossa. Olet sä, mä yritän aistia sen telepaattisesti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
...
Jåå, eikä ollu nyt mun kirjoittamaa :D
Minä en sitten kirjoittanut yhtään mitään, enkä ole ap, vaikka joku keksikin käyttää samaa iso kirjain nimessä -juttua.
Sattumaa, JOS sellaista on, vai pilaileeko kenties joku?
kirjoittanut esimerkiksi "från S"-nimimerkillä.
En meinannut kyllä sotkea mitään, ..en ajatellut, että kovin moni käsittäisi väärin tuota viestiä, Luulen, että jos hän, kelle sen tarkoitin, lukisi sen, tietäisi kyllä sen olevan hänelle.
Taidan pysyä tuossa "omassa" nimessäni sitten, jos vielä kirjoitan jotain palstalle.
från S
luulin, että joku pelleilee... niitä kun liikkuu täällä liikaakin... hyvää jatkoa sulle, ei tarvi vaihtaa turhaan, kun sulla oli ihan oikeaa asiaakin. :)