Tulinpas tänne palstalle kysymään asiasta, joka mietityttää pientä mieltäni. Toivon saavani asiallisia vastauksia teiltä, jotka asiasta jotakin tiedätte.
Eli tilanne oli tämänkaltainen: 6-vuotias lapsi (vl) puhui omista asioistaan ja mainitsi sanan "suviseurat", jonka jälkeen välittömästi toinen samanikäinen lapsi (myös vl) kääntyi tämän puhujan puoleen ja "sipisi", että "ei sitä saa sanoa ääneen, etkö muista!". Tämän jälkeen sanaa suviseurat ei enää mainittu.
Mietin jälkeenpäin, että mikä suviseuroissa (tai seuroissa yleensäkin) on niin salaista, että siitä ei voi puhua ääneen "toisten", ei vl, läsnäollessa? Kuitenkin suurin osa ihmisistä tietää sanomattakin mistä on kyse ja kuka on vl ja kuka ei. Jotenkin hämmentää, että noinkin tärkeää osaa omasta elämästä pitää salailla, jo lapsesta asti, varoa puheita. Eikö uskon pitäisi olla iloinen asia, josta voi kertoa normaalissa puheessa kaikille? Tämä salailu kun tuntuu olevan aika yleistä.
Poikkeuksiakin toki on, sen myönnän tässä itsekin, yksi nuoruuteni läheisimmistä ystävistä oli vl, ja ei todellakaan peitellyt asiaa, vaan puhui kaikista suoraan (minulle ainakin). Puhuimmekin pitkät pätkät hänen uskostaan ja siitä mitä se merkitsee hänelle. Ne keskustelut ovat jääneet mieleeni erittäin positiivisina, vaikka itse en vl olekaan.
Jokaisella on toki oikeus puhua tai olla puhumatta, mutta itseäni hämmensi suuresti se salailu, joka tuli ilmi tuolla tavalla. Muita uskovia (mm. helluntailaiset) kun miettii, niin he puhuvat uskostaan, kokouksistaan ja konferenssistaan ihan toisella tavalla, peittelemättä mitään.
Eli jos joku osaisi vastata, niin olisin kiitollinen! :) Mukavaa talvenjatkoa joka tapauksessa kaikille.
Eli tilanne oli tämänkaltainen: 6-vuotias lapsi (vl) puhui omista asioistaan ja mainitsi sanan "suviseurat", jonka jälkeen välittömästi toinen samanikäinen lapsi (myös vl) kääntyi tämän puhujan puoleen ja "sipisi", että "ei sitä saa sanoa ääneen, etkö muista!". Tämän jälkeen sanaa suviseurat ei enää mainittu.
Mietin jälkeenpäin, että mikä suviseuroissa (tai seuroissa yleensäkin) on niin salaista, että siitä ei voi puhua ääneen "toisten", ei vl, läsnäollessa? Kuitenkin suurin osa ihmisistä tietää sanomattakin mistä on kyse ja kuka on vl ja kuka ei. Jotenkin hämmentää, että noinkin tärkeää osaa omasta elämästä pitää salailla, jo lapsesta asti, varoa puheita. Eikö uskon pitäisi olla iloinen asia, josta voi kertoa normaalissa puheessa kaikille? Tämä salailu kun tuntuu olevan aika yleistä.
Poikkeuksiakin toki on, sen myönnän tässä itsekin, yksi nuoruuteni läheisimmistä ystävistä oli vl, ja ei todellakaan peitellyt asiaa, vaan puhui kaikista suoraan (minulle ainakin). Puhuimmekin pitkät pätkät hänen uskostaan ja siitä mitä se merkitsee hänelle. Ne keskustelut ovat jääneet mieleeni erittäin positiivisina, vaikka itse en vl olekaan.
Jokaisella on toki oikeus puhua tai olla puhumatta, mutta itseäni hämmensi suuresti se salailu, joka tuli ilmi tuolla tavalla. Muita uskovia (mm. helluntailaiset) kun miettii, niin he puhuvat uskostaan, kokouksistaan ja konferenssistaan ihan toisella tavalla, peittelemättä mitään.
Eli jos joku osaisi vastata, niin olisin kiitollinen! :) Mukavaa talvenjatkoa joka tapauksessa kaikille.
Vastaukset 20
Vanhimmat
että pelätään sen jälkeistä reaktiota. Hyvä olisi olla vapaa eikä pelätä, mitä toinen sen jälkeen ajattelee. Täälläkin voi huomata, mitä ihmiset meistä ja meidän uskostamme ajattelevat. On todella monia, jotka ihmettelevät ja arvostelevat... miksei oo tv:tä jne... ja jos selittää, ei kelpaa. Ei varmasti korkeintaan pidetään epäloogisena ja järjettömänä, se ei käy muille miten elämme, miten uskomme, vaan he haluavat muuttaa meitä muuksi mitä olemme. Vl-naisten pitäis mennä muiden mielestä puhujaksi, jättää synnyttämättä lapset, eikä sais olla kotona lasten kans.. jotain tän suuntaista. Me ei haluta, että meitä pilkataa ja meitä ikään kuin aletaan arvostella ja määrätä mitä meijän tulis tehdä.
..epäilinkin hieman. Toisaalta ehkä se peittely taas osaltaan aiheuttaa niitä puheita? Salakähmäisyys aiheuttaa ehkä kuitenkin enemmän puheita kuin avoimesti asioista puhuminen?
Olen joskus lueskellut tätä palstaa (näyttää kyllä kovasti siistiytyneen keskustelu täällä nykyään!), ja kyllähän joidenkin puheista välittyy todella negatiivinen asenne. Eikä se takuulla jää tämän palstan kohdalle, vaan elävässä elämässäkin sitä asennetta esiintyy, valitettavasti.
Silti jaksan ihmetellä, että miksi peitellä, koska kuitenkin jokainen sen asian tietää? Tarkoitan tällä esimerkiksi pieniä kyliä, joissa nyt muutenkin tiedetään toisten asiat enemmän kuin tarkasti.
Täytyy myöntää, että itsekään en ymmärrä sitä miksi teillä ei ole televisiota, tai miksi ette saa värjätä hiuksia (tai tässä luulossa ainakin olen tällä hetkellä). Mutta se, että en ymmärrä, ei tarkoita sitä etten hyväksyisi. Jokainen saa mielestäni uskoa ja elää kuten haluaa (kunhan ei satuta toisia), ja tietyllä tavalla kadehdinkin sitä selvää suuntaa mikä teidän elämässänne on. Ja toisaalta; ei kenenkään usko ole kiinni siitä hyväksynkö minä vai en (tai kenenkään toisenkaan hyväksynnästä). Ja mielestäni teidänkin pitäisi nostaa lippu vielä korkeammalle salkoon ja olla avoimen ylpeitä siitä mitä olette! :)
Eli omalla kohdallani kokisin pelkästään positiivisena sen, että asia tulisi ilmi avoimesti ja reilusti. En arvostelisi tai määräilisi, ja uskon, että suurin osa kanssaihmisistä käyttäytyisi samalla tavalla itseni kanssa. Näin ainakin pienemmissä yhteisöissä. Vai olenko aivan hakoteillä?
Televisiota ei oo, koska siitä tulee niin paljon pahaa,(tulee siitä hyvääkin, jota vois katsoo) ja "houkutus" katsoa vääriä juttuja voi olla liian suuri. Sitten ku katsoo paljon niitä pahoja juttuja, ni siitä voi tulla arkipäivää, puhtaan "synnin luvallisuudesta", omatunto on paatunut tälle synnille, eikä enää varoita siitä. Toisaalta on lestadiolais perheitä, joissaon telkkari. Telkkarin katselussa pitää kuitenkin muistaa rajat, ja raja hyvien ja huonojen ohjelmien välillä voi tuntua "häilyvältä.(eli aattelee, et eihäntäs oo ku tuo yks ainoo huono juttu, maailmallinen musa siis. mä katon tän ohjelman mut yritän olla kuunelematta tuoyta musiikkia...)siis on parempi ettei tv:tä oo, ni ei tuu sellasia vaikeita houkutuksia.
Värjäystä ei tarvi, koska se lähentää maailmaa. jos kauneudesta tulee tärkeää, muukin maailma lähenee siinä samalla. ja Jumalan Valtakunta menettää tärkeyttään.
Täs joitain vastauksia :)
"Täytyy myöntää, että itsekään en ymmärrä sitä miksi teillä ei ole televisiota, tai miksi ette saa värjätä hiuksia (tai tässä luulossa ainakin olen tällä hetkellä). Mutta se, että en ymmärrä, ei tarkoita sitä etten hyväksyisi. Jokainen saa mielestäni uskoa ja elää kuten haluaa (kunhan ei satuta toisia), ja tietyllä tavalla kadehdinkin sitä selvää suuntaa mikä teidän elämässänne on."
Kiitos näistä sanoista. Tuollaista asennetta toivoisi useammaltakin tämän palstan keskustelijalta.
"Ja toisaalta; ei kenenkään usko ole kiinni siitä hyväksynkö minä vai en (tai kenenkään toisenkaan hyväksynnästä)."
Totta. Tämä olisi hyvä kaikkien muistaa :)
Hyvää päivänjatkoa ja Jumalan siunausta elämääsi, Miranella!
Vastauksestasi siis, vaikka sinänsä tuon televisio-asian jo tiesinkin. Hiusten värjäyksestä en ole ennen kuullut mitään selitystä, mutta enpä ole koskaan asiaa ottanut puheeksikaan (ennen siis tuota mainintaani tekstissäni). :) Se täytyy sanoa, että pienoinen ristiriita on mielestäni värjäyksen ja esimerkiksi permanentin välillä; toinen sallittua ja toinen ei. Mutta saahan minulla ollakin ristiriita asian kanssa. ;)
Mitä tulee television suoltamaan sisältöön, niin näin ei lestadiolaisenakin täytyy sanoa, että kyllähän se aikamoista puppua puskee ulos. Mutta joukossa on tosiaan ne hyvät ohjelmat, dokumentit, uutiset ja muut. Onneksi siinä on se nappi, josta sen saa kiinni. :) Mutta tietysti teidän kohdalla asia on erilainen, koska teillä on kyse uskosta ja maailman mukana tuomista houkutuksista. Ja omalla kohdallani pelkästään siitä mitä viitsin katsoa ja mitä en, periaatteessa kuitenkin itselläni kaikki ohjelmat sallittuja.
Mutta kiitos kun vastasit! :)
Nyt pistit vanhan (melkein 30 jo!) Miranellan liikutuksesta kyynelehtimään, sillä sanasi koskettivat syvältä.
Kiitos siis Sinulle!
tuo permanentti-värjäys aihe on tosi vaikee silleen... oon ite aika nuori enkä vielä läheskään kaikkea ymmärrä, mutta meidän pitäs vaan kuunnella aina sydäntämme. jos jokin asia pikkusenkaa epäilyttää,niin sitä ei pidä tehdä. periaatteessa värjäyksessäkään ei tee syntiä, jos se ei lähennä maailmaa ja yms.. mut ihminen joka värjää hiukset, miksi haluat värjätä hiukasesi? Siksi, että olisi kauniimpi.mutta kun kauneus ei ole tärkeää kuten jo totesin, ja ainoa tärkeä asia on Taivaaseen pääseminen... mutta. ehkä se permanentti, ehkä se on niin lievä juttu tai jotenki...tosiasiassa mäentiiä :( pitäis kysyä joltai puhujalta :)
Kiva, että vastasit, vaikka et suoranaista vastausta tiennytkään. :)
Jos voin yhtään lohduttaa, niin kukaan ei tule koskaan ymmärtämään kaikkea! Aika vajavaisia me ihmiset tuppaamme olemaan, ihan kaikki. :)
kiitos itsellesi kun et alkanu mäkättämään siitä kun "vl-nuoret ei itsekään tiedä miksi ei tee sitä ja tätä"... monet ku on tällasia... :/ harrrvinaista että on joku ei vl joka ymmärtää, kiitos :)
alkanut mäkättämään sellaisesta! :)
Itse olen sillä kannalla, että ihan tasan yhtä paljon tai vähän nuori tietää elämästä ja sen eri asioista, oli sitten vl tai ei, ja asia mikä hyvänsä.
En itsekään aina tiedä, ja ehkei enää nuoreksi kuitenkaan voi minuakaan laskea. :)
tullut vl:ksi. Mutta olisin lapsena jo vaihtanut osani jonku vl:n kanssa ilomielin.
Värikö vain kaunistaa?
Mites ruskettuminen, onko sallittua, sekin on "värjäämistä"?
pienten lasten puheita, tai puhumattomuutta.
Mitetippä tätä esim täällä. Jos joku vl puhuu siitä kuinka onnellinen ja iloinen hän on siitä että saa olla uskomassa. Kohta tulee vasten kasvoja, harhaa harhaa, ehkä sen on lapsi saanut kokea, niin kyllä mielummin on hiljaa, kuin ottaa ivailuja ja pilkkaa osakseen!
siitä pienten lasten puheista tullutkaan kysymykseni, vaan olen jo aikaisemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Eli siitä ei puhuta.
En usko, että noiden lasten kohdalla oli todellakaan kysymys mistään ivan pelosta tai vastaavasta. Ellei sitten se ole lähtöisin esimerkiksi vanhempien omista kokemuksista tms. Mutta siinä tapauksessa; onko jokin ohje jo kotoa annettu, että asiasta ei saa puhua ääneen muiden läsnäollessa?
Minusta oli niin ihanaa, kun se pieni lapsi sanoi niin luontevasti sen suviseura-sanan siellä puheessaan. Niin sen pitäisi ollakin! :)
Olin alaluokilla vielä vapaa kristitty lapsi, mutta jossain vaiheessa, ehkä 2. tai 3. luokan tienoilla huomasin, että uskonnosta alettiin puhua pahasti. "Mikä Jeesus?", "mä mikään uskovainen ainakaan oo", "Mä en ainakaan noita uskontojuttuja usko", "Voi Jeesus", puhuivat koulukaverit. Joko tietäen, että minä olen kristityn kodin lapsi, tai sitten tietämättään.
Kun huomasin tämän, aloin tietysti varoa asiaa, ja koetinpa hieman pitää asiaa salassakin. Sehän ei lapselle ole herkkua, kun joutuu kiusatuksi, varsinkaan asiasta, jota ei oikein edes ymmärrä.
En siis usko, että mainitsemassasi vl-kodissa on tieten tahtoen kielletty lapsia puhumasta suviseuroista, voi olla peräti päinvastoinkin. Lapset ovat saattaneet yhdessä sopia, ettei naapurien kuulleen suviseuroista tai muista uskonasioista puhuta, "ettei meitä aleta kiusaamaan."
Totta kai asia on kiusallinen, ja hieman nurinkurinen. Uskon saaneen ihmisen tulee kertoa evankeliumia Raamatun mukaan muillekin, ja jotkut ovat siinä rohkeampia kuin toiset. Uskovaiseen perheeseen syntyneet lapset eivät aina ymmärrä uskon arvoa, vaan mieluummin kyseenalaistavat sen. On myös kultuurillisia eroavuuksia eri seurakuntien välillä. Joillekin seurakuntalaisille tosiaan opetetaan pienestä pitäen iloitsemaan uskosta. Se on vain hyvä asia.
Parasta olisi, jos kristityt olisivat kristittyjä, eli Kristuksen seuraajia ja tunnustajia, eivätkä minkään kirjainyhdistelmien edustajia. Itsekin usein pohdin Jumalan tarkoitusperiä tässä uskonnollisen kentän pirstaloitumisessa. Ehkä ne ovatkin vihollisen tarkoitusperiä.
On varmasti totta tuo mitä kiusaamisesta kirjoitit. Vaikka suoranaista kiusaamista ei tapahtuisikaan, jo pelkät puheet saavat lapsen varomaan, pelkäämään. Surullista. Liian paljon pienen lapsen harteilla taakkaa.
Itse työssäni (työskentelen lasten parissa) pyrin kitkemään jo pienet kiusaamiseen viittavat sanomiset pois lapsilta, oli kyse sitten ulkonäöstä, uskosta tai mistä tahansa. Ja aika äkkiä he ovat oppineet, että minun seurassani on turha nakella edes pienen pieniä ilkeyksiä kenellekään. Jotkut lapset kuvittelevat, että ei aikuinen tajua, kun ei suoraan sano.. mutta siinä ovat "pettyneet" ainakin minun kohdallani (enkä usko olevani ainoa aikuinen tällä kannalla), koska olen itsekin ollut eräässä vaiheessa kiusattu lapsi, joten olen aika herkkä vaistoamaan ilman sanojakin mistä on kyse. Ja ehkä tavallista herkempi puuttumaan myös siihen sanattomaan kiusaamiseen. Ja pahinta kiusaamista ei olekaan mielestäni aina se, että sanotaan suoraan, vaan se, että ei sanota. Ei huomata. Kohdellaan kuin ilmaa.
Alkuperäiseen palatakseni, on tosiaan nurinkurista, että tietyllä tavalla asiasta pitäisi kertoa, mutta kuitenkin siitä vaietaan. Parasta kai olisi juurikin sellainen tilanne, jossa kristityt olisivat kaikki koossa ilman lyhenteitä tai etuliitteitä, yhtenä isona seurakuntana.
Jumalan siunausta sinulle työssäsi ja elämässäsi.
nästa kund :)
Tuli jotain ajatuksia viestistäsi... Muistan lapsuudestani, että aika äkkiä huomasin sen,miten meihin vl-lapsiin suhtauduttiin. Osa naapuruston aikuisista oli mukavia ja reiluja, mutta joittenkin suhtsautumisesta jo lapsikin huomasi "ylenkatseen".
Muutama tapaus:
Työnsimme uutta pikkusiskoamme vaunuissa pihatiellä, kun naapurin mies tuli siihen ja kysyi tylysti vauvaa osoittaen: "Mikä tuo on?" Kyllä lapsikin ymmärsi, että sen miehen mielestä uusi tulokas oli jotenkin liikaa... Ei puhettakaan onnitteluista ja ihasteluista, jotka minun mielestäni olisivat kuuluneet asiaan.
Yksi naapurin emäntä kyseli taas viikoittain makeilevasti, että "Jokos teille on taas uusi vauva tulossa?"
Oppi siinä sitten pikkuhiljaa sulkemaan suunsa.
..ymmärrän kyllä täysin tuon miten lapsi oppii hiljenemään, välttämään tiettyjä aiheita.
Surullista ettemme me aikuisetkaan osaa käyttäytyä, näyttää lapsille (koskekoon tämä ihan kaikkia aikuisia) sitä esimerkkiä siitä miten toisen näkökantaa ja elämäntapaa kunnioittaa. Vaikkei ehkä ymmärräkään eikä itse "voisi" (eli haluaisi) elää samalla tavalla (ja tämä pätee mielestäni taas niinkin päin miten vl-vanhemmat suhtautuvat muihin), niin toisen vakaumuksen kunnioitus ei sentään siitä pitäisi olla kiinni.
Totta on, että lapset osaavat olla raakoja ja vetää kiusaamisella toiselta jalat alta. Mutta totta on sekin, että kotoa lähtee se asenne millä tavalla lapsi suhtautuu elämään, toisiin ihmisiin ja heidän elämäntapoihin.
Kiitos sinulle Hunaja, että vastasit. Myötätuulta elämällesi.