Stalinismi = valheen isä ja poika

Vuonna 1953 Stalin kuoli. Hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin palvottavaksi Leninin mausoleumiin. Kekkonen sanoi radiossa 6.3.1953 mm. seuraavasti:

"Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia. Niidenkin, jotka eivät omaksu sitä maailmankatsomusta, jonka nerokas ja menestyksellinen johtaja Stalin on ollut, täytyy myöntää, että Neuvostoliiton taloudellinen kehitys takapajuisesta maatalousmaasta voimakkaaksi, nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja toiseksi johtavaksi maailmanvallaksi on ollut todellinen jättiläissuoritus."

Tuo puhe on ainakin Kimmo Rentolan kirjassa ”Kallis toveri Stalin!: Komintern ja Suomi”, ja varmaan monessa muussakin kirjassa. Taitaapa olla jopa Juhani Suomen kekkoselämäkerran kolmannessa osassa ”Kuningastie”.

Yhdysvalloissa aivan sama meno kuin stalinilla silloin.

Joitakin perusasioita ei koskaan pitäisi unohtaa. Jos ihmisiä lyödään ja sorretaan, heillä on kaksi mahdollisuutta. Joko alistutaan hammasta purren tai noustaan vastarintaan. Sorrettujen ihmisten historia voidaan kirjoittaa tältä pohjalta. Kun sitä kirjoitetaan, pitää muistaa mikä oli kaiken lähtökohta. Sorto.

Miten nuo kaksi vaihtoehtoa sitten toteutuvat? Jos ihminen alistuu, hän kestää jatkuvat alentamiset ja nöyryytykset vain kuvittelemalla mielessään ettei kuitenkaan ansaitsisi sitä minkä joutuu kohtaamaan. Ihminen on sellainen, hän pyrkii pitämään kiinni ihmisarvostaan loppuun saakka. Tällöin raaka todellisuus saa ihmisen mielessä yhä useammin korvautua ihanteellisilla unelmilla ja utopioilla -- ne kohoavat kuin itsestään esiin ja antavat toivoa toivottomille.

Historiassa nämä unelmat ovat purkautuneet aika ajoin. Esimerkiksi demokratiamme oli alunpitäen Ranskan vallankumouksellisen hellimä unelma. Venäjän vallankumouksellisilla oli vielä suurempia, vielä utooppisempia unelmia. Kun niitä yritettiin toteuttaa käytännössä, sorruttiin samanlaiseen sortoon josta oli yritetty vapautua. Niin käy historiassa usein. Vallankumoukset syövät lapsiaan. Mutta yhtä asiaa ei silti pidä unohtaa: että kaiken takana on alunperin heikompien lyöminen ja sorto.

Unelmalliset opit eivät koskaan toteudu käytännössä. Kuitenkin ne ovat ainoa henkinen omaisuus, johon vallankumoukselliset voivat turvata. Niihin on heidän ihmisarvonsa sidottu. Siksi he yrittävät epätoivoisesti ja viimeiseen saakka rehdä unelmistaan totta. He yrittävät todistaa niin itselleen kuin maailmalle, ettei se mistä he ovat puhuneet ole vain unelmaa ja utopiaa, vaan täyttä totta. Ja tämä todistusyritys on sitten usein verinen. Veri on totta, jos mikä.

On helppoa sanoa, että marxilaisuus, marxismi-leninismi ja muut neuvosto-opit eivät ole "oikeaa" tiedettä, mutta on vaikeampaa nähdä, että tällaisten vallankumouksellisten oppien ihanteellisuus on suorassa suhteessa siihen sorron määrään, jonka maaperältä vain tällaiset unelmat voivat nousta. Kuka on siis syyllinen, kun verta vuotaa? Nekö jotka verta vuodattavat, vai ne jotka loivat sen armottoman todellisuuden, jota kestääkseen ihmisten piti kehittää unelmia vaihtoehtoisesta elämästä?

Niin paljon kuin stalinismista puhutaankin, harvoin sitä asetetaan oikeisiin historiallisiin kantimiinsa. Se syntyi erinomaisen sairaan unelmoijan toimesta siinä vaiheessa, jolloin vallankumous kohtasi vaikeimman haasteensa -- eli piti ryhtyä tekemään julistuksista ja haaveista totta. Suomalainen stalinismi ei poikkea psykologiselta hahmoltaan muusta vallankumouksellisuudestaan. On joskus ihmetelty sitä miten oli mahdollista, että uusstalinismissa -- ns. taistolaisuudessa -- elivät rinta rinnan mitä sivistymättömimpien ja epä-älyllisimpien työläisten vanhakantainen vihakommunismi ja hyvinvointiperheiden älykkölasten teoreettisesti orientoitunut opillinen stallarihenki. Tässä ei oikeastaan ole mitään ihmettelemistä, sillä psyykkinen kuvio on ihan sama. Kummassakin on kyse omaa arvoaan tavoittelevista ihmisistä, joille todellisuus ei ole tarjonnut sitä mitä heidän omanarvontuntonsa vaatisi.