Otaksun tämän anoreksiaongelman olevan pahempi nyt kuin silloin kun itse olin teini (yli 10v sitten), mutta uskallan silti hiukan kritisoida tätä laihuuskauhistelua mikä valtaosalla vanhemmista naisista on. Tuijotetaan vain painotaulukoita ja unohdetaan vilkaista sitä ihmisen fyysistä mittaa.
Tässä yksi esimerkki elävästä elämästä;
Äitini on aina ollut laihduttaja (runsaasti kiloja) ja koko nuoruuteni hän on tehnyt terveellistä ruokaa mikä näkyi 7 luokalla painossani (jotakin alta 155cm ja 47kg). Itse en ajatellut koskaan edes kokoani saati hoikkuuttani. Söin hyvällä ruokahalulla, liikuin ja tunsin itseni hyväksytyksi ja terveeksi ja sitten bang, terveydenhoitaja alkoi vouhkaamaan painostani sillä seurauksella että koululiikunta kiellettiin minulta vuodeksi, äidille työnnettiin kouraan sanasol-pullo tyttären muka ruokahalun herättämiseksi ja jouduin käymään päivittäin punnituksella sillä jos "paino ei ala kahteen viikkoon nousta, sinut lähetetään Kuopioon pakkoruokittavaksi."
Vaikka selitin syöväni ja liikkuvani normaalisti, mitään ei uskottu. Kukaan ei näyttänyt edes vilkaisevan saati hyväksyvän sitä tosiseikkaa että olen todella pieni jo rangoltani. Rannekin vain parin sentin paksuinen.
Mistä tulee tämmöinen yli-intoinen kovakalloisuus? Olen vieläkin vihainen terveydenhoitajalle sillä hän hoiti hommansa päin prinkkalaa. Sen sijaan että hän pelasti minut, hän kiinnitti huomioni painooni ja aloin tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin. Hänen takiaan, oli pakko ottaa ruokavalioon myös epäterveellisyydet, jotka sitten jäivät riesaksi. Myöhemmin kiloja tuli liiankin kanssa sitten.
Onko tämä teistä pätevää nuorten ohjaamista ja hoitoa? En tiedä miten nykyterveydenhoitajat asian nykyisin ottavat haltuun; ovatko ylisuojelevaisia ja realisteja jotka ymmärtävät muutakin kuin painotaulukoita.
On surullinen asia sairastaa anoreksiaa, mutta surullista on myös liiassa virkaintoisuudessa muuttaa terveellisiä ruokatottumuksia huonoiksi vain siksi että toisen tahdotaan lihovan.
Onko muilla samantyylisiä tapauksia historiassaan?
Tässä yksi esimerkki elävästä elämästä;
Äitini on aina ollut laihduttaja (runsaasti kiloja) ja koko nuoruuteni hän on tehnyt terveellistä ruokaa mikä näkyi 7 luokalla painossani (jotakin alta 155cm ja 47kg). Itse en ajatellut koskaan edes kokoani saati hoikkuuttani. Söin hyvällä ruokahalulla, liikuin ja tunsin itseni hyväksytyksi ja terveeksi ja sitten bang, terveydenhoitaja alkoi vouhkaamaan painostani sillä seurauksella että koululiikunta kiellettiin minulta vuodeksi, äidille työnnettiin kouraan sanasol-pullo tyttären muka ruokahalun herättämiseksi ja jouduin käymään päivittäin punnituksella sillä jos "paino ei ala kahteen viikkoon nousta, sinut lähetetään Kuopioon pakkoruokittavaksi."
Vaikka selitin syöväni ja liikkuvani normaalisti, mitään ei uskottu. Kukaan ei näyttänyt edes vilkaisevan saati hyväksyvän sitä tosiseikkaa että olen todella pieni jo rangoltani. Rannekin vain parin sentin paksuinen.
Mistä tulee tämmöinen yli-intoinen kovakalloisuus? Olen vieläkin vihainen terveydenhoitajalle sillä hän hoiti hommansa päin prinkkalaa. Sen sijaan että hän pelasti minut, hän kiinnitti huomioni painooni ja aloin tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin. Hänen takiaan, oli pakko ottaa ruokavalioon myös epäterveellisyydet, jotka sitten jäivät riesaksi. Myöhemmin kiloja tuli liiankin kanssa sitten.
Onko tämä teistä pätevää nuorten ohjaamista ja hoitoa? En tiedä miten nykyterveydenhoitajat asian nykyisin ottavat haltuun; ovatko ylisuojelevaisia ja realisteja jotka ymmärtävät muutakin kuin painotaulukoita.
On surullinen asia sairastaa anoreksiaa, mutta surullista on myös liiassa virkaintoisuudessa muuttaa terveellisiä ruokatottumuksia huonoiksi vain siksi että toisen tahdotaan lihovan.
Onko muilla samantyylisiä tapauksia historiassaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
No, mulla oli sama juttu, mutta tismalleen toisinpäin.
Viime vuonna seiskalle mennessäni olin kaiketi jotain 161cm/61kg mitoiltani ja terkka alkoi vauhkota että olen ylipainoinen. Kuinkahan monta itkua ja surullista mieltä noista ah-niin-kivan-terveydenhoitajan sanoista on koitunut. No, aiemmin olin ollut jopa melko TYYTYVÄINEN itseeni, mutta terveydenhoitajan huomauttaessa minun mielestäni melko tylysti tai paremminkin syyttävästi painostani aloin miettiä kuinka läski olenkaan, kuinka ruma olen..Ja niin, bulimiahan siitä tuli. Tai ei välttämättä bulimia, mutta syömishäiriö kuitenkin, aloin syömään VAIN terveellisiä ruokia, jätin rasvan ja sokerin pois, koulussakaan en syönyt kuin ehkä yhden näkkärin päivässä ja silti oksensin ne pois lihavuuden pelossa.
Kiitos terkka, sama jatkuu vielä nykypäivänä, ja painoa lähtenyt reilu 8kg ja pituudeltani olen 168cm. Ja painoa lähtee kokoajan enemmänkin, toivottavasti..Tai siihen ainakin kovasti pyrin.
Tässä siis nähdään että terveydenhoitajilla on hyvin suuri vaikutus nuoren ihmisen kasvuun ja mieleen. Olisiko syytä tarkistuttaa heidän koulutuksensa ja ainakin lisätä siihen psykologinen ja pedagokinen lisä, että ulosanti ei ole sitä, mitä se jossakin kouluissa on.
Se mitä sanoit alkupainostasi, ei ole sinulla lihavuutta. Olen painanut saman verran joskus ja olen vain 155cm. Minussa se kyllä näkyi yleisenä turvotuksena, mutta lihavaa se ei vieläkään minusta tehnyt. On kai silläkin eroa mistä ne kilot muodostuvat. Lihas on aina painavampaa kuin rasvakudos.
Jos syöt vain terveellisiä ruokia, ei se tee sinusta vielä syömishäiriöistä, kunhan muista että rasva ei ole vihollinen vaan hiilihydraatit (sokerit). Voit syödä hyvällä omallatunnolla runsaita salaatteja kalafileiden tai lihan kanssa. Kokeilepa vaikka joskus valmiiksi savustettua lohta jos kotiporukkasi ei ole mikään sellainen kalalla herkuttelija, että valmistaisi sitä. Hedelmät ovat hyviä välipaloja, tai kuten minä niihin suhtaudun (ruokavaliossani on mahd. vähän sokeria) luonon omina karkkeina.
Olen huomannut, että kun karkeista luopuu, arvostaa hedelmiäkin enemmän. Niistä saa raikkautta ja makeutta ilman liikaypläkkyyttä.
En tunne anoreksia tai bulimian psykologista puolta, mutta googlettamalla anorexia (kuvat), saa sen verran lähdeaineistoa, että luulisi anorektikonkin näkevän ja ymmärtävän että keho ei ole kaunis kun polvilumpiot ovat paksumpia kuin reiden kohta. He puhuvat hallitevansa anoreksian, mutta liekö vielä yhtään sairastunutta tyttöä joka olisi saanut laihtumisensa pysähtymään napista painamalla.
Kun vilkaisee noita pro ana-saittien thinspiration linkkejä, naamalle läjähtää kauniita mallityttösiä catwalkeilta. Thinspiration-sivusto on tarkoitettu muistuttamaan päämääristä.
Juttu vaan on siinä, että nuo mallit ovat hoikkia mutta monet hyvin terveellisellä tavalla. He syövät terveellisesti, harrastavat mm. joogaa joka muokkaa kroppaa syvistä lihaksista asti. Heidän kauneutensa ei ole peräisin täydellisestä syömättömyydestä. Joillakin tosin karkaa mopo käsistä syömishäiriön ja huumeiden kanssa. Lisäksi unohdetaan että lyhyestä ei saada pitkäjalkaista ei edes illuusion kautta että laiha kroppa näyttäisi pitemmältä. Oman fysiologiset mitat tulevat usein vastaan tuollaisessa täydellisyyden haussa.
Terve saa olla ja pitää. Ja laiha, hoikka tai ylipainoinen. Ja syödä pitää, elääkseen ei elää syödäkseen.
Suosittelisinkin että koetat unohtaa koko terveydenhoitajan kyseenalaistaman asetelman ja jatkat terveellisesti syöntiä (enemmän kuin yksi näkkäri oksennettuna pihalle) ja aloitat sopivan, kevyen liikunnan.
Itse suosittelisin joogaa, sillä sillä on ihmeellinen voima herätellä onnellisuutta ja itsensä hyväksymisen tunnetta kun osaa, notkistuu ja hoikistuu. Tämä hoikistuminen pistä puhun, on lihasten rentoutumisen ja pitenemisen syytä.
Kaikkea hyvää elämääsi. Älä vie sairauttasi tämän pitemmälle. Arvostat elämää ja terveyttä vasta kun olet pohjalla ja silloin voi olla jo liian myöhäistä.
Kyllä, kyllä... Samanlaisia kokemuksia.
Koko helvatun elämäni olin ollut kaikenmaailman painokäyrien ja -indeksien mukaan hieman alipainoinen ja yläasteen aikana siihen sitten puututtiin. Siihen mennessä söin normaalisti enkä murehtinut painoani. Liikunta on aina ollut lähellä sydäntäni, mutta silloin se ei ollut pakkomielteistä.
Sitten jouduin painonseurantaan ja myöskin syömään koulussa valvonnan alaisena. Yhteistapaamisia vanhempien, terkkarin ja koululääkärin kanssa ja ohjeistuksia syömisen lisäämiseen ja liikunnan vähentämiseen. Kyllähän tuo paino sitten nousi, mutta samalla masennuin ja tulihan se anoreksiakin sieltä sitten. Lukioaika menikin sitten laihduttaessa ja sairaalaankin päädyin syömistä opettelemaan.
Muualle opiskelemaan lähdettyäni - ja kun olin kerta parantunut anoreksiasta - aloin oksentamaan, kun en kuitenkaan kestänyt painonnousua. Jossain vaiheessa taisi olla ns. terve kausikin, mutta sitten masennuin entistä pahemmin ja itsemurhayrityksen jälkeen taas suljetulle.
Mun masennukseen ei lääkärit ja terapeutit ole apua löytäneet ja tuskin sitä löytävätkään, mutta minä itse autan nyt itseäni paastoamalla ja liikkumalla. Ehkä jonain päivänä, vaikka vain hetkeä ennen kuolemaani, voin todeta olevani onnellinen.
Niin että enhän minä pelkkiä näkkäreitä tietenkään vain oksenna, vaan kaikki ne vähäiset ns. 'terveelliset' ruoatkin joita satun joskus syömään.
Siis, jos syön vaikka banaanin taikka omenan, pelkään silti lihovani ja niin tieni johtaa vessanpöntölle..Ja samaa jatkunut puolitoista vuotta. Joskus kyllä saattaa olla, että nälkä on liian suuri ja mätän mielettömät määrät tätä 'terveellistä' ruokaa ja sittenkös vasta laattaankin ja morkkis nuista ruuista on sen verran iso etten seuraavaan päivään varmasti uskalla syödä mitään. Huhhuh, ja kaiken tämän keskellä minusta välillä tuntuu että olen terve. Ettei minulla mikään ole. Minähän vain elän ja syön terveellisiä ruokia jonka jälkeen hankkiudun niistä eroon, etten vain lihoisi..
Itse sain kasvupyrähdyksen jo viidennellä luokalla ja kun muutenkin olin ollut jo hoikka, tuli minusta reilusti alipainoinen vaikka söin normaalisti. Silloin en ollut edes kuullut mistään anoreksiasta tai bulimiasta mutta pian jo jouduin käymään kontrollissa terkan ja koululääkärin luona jossa minulta kyseltiin oksentelinko ja söinkö mitään. Kyllähän siitä hämmentyi. No, nyt 19-vuoden iässä olen "onnistunut" sen oikean anoreksiankin hankkimaan että niin.
Oma terveydenhoitajani on aivan eri luokkaa. Hän ei ymmärrä / hän ei tahdo ymmärtää, että joidenkin voimakas laihtuminen johtuu vain ja ainoastaan syömishäiriöstä. Onko hän sitten liian hyväuskoinen, sitä en tiedä.
Tässä jokin aika sitten jouduin punnitukseen. Paino oli taas tippunut. Mutta mitä teki terveydenhoitaja? Kohautti harteitaan. "Painosi on hiukan laskenut."
Sairastan anoreksiaa. Jokin osa minusta tahtoisi eroon tästä kaikesta, tahtoisi olla taas normaali. Tahtoisin apua, mutta en kuitenkaan kykene sanomaan asiasta. Jos sanoisin, tiedän että laihdutuksen olisi loputtava siihen paikkaan. Sitäkään en tahtoisi. Ristiriitaista, tiedän.
Tiedän monia muitakin syömishäiriöisiä, joita terveydenhoitaja ei ole noteerannut. Onko tämäkään sitten hyvä asia?
Miulla terveydenhoitaja taas sanoi ei minulla ole anoreksiaa, kun olen normaalipainoinen! Siitähän se onkin kiinni. Olen vuoden päivät sairastellut aina kausittain. Menin itse puhumaan asiasta hoitajan kanssa, mutta ei tämä ottanut asiaa tosissaan. Vähän ärsytti. Tuli sellainen olo, että eikö minusta ole edes anorektikoksi. Olen päiväkausia syömättä vesipaastolla ja sitten yhtenä päivänä syön liikaakin. Mutta tätähän tämä elämä on. Mie olisin halunnut mennä juttelemaan ravintoterapeutin kanssa, jotta saisin elämäni johonkin järjestykseen..Mutta ei niin ei sitten.
alle 155cm ja 47kg ole mitenkään pahat 7.luokkalaiselle?? ei noilla mitoilla vielä kovin laiha ole..:D kasvava ihminen!!!
Todellakaan.. vaan aivan sopiva.. Huhuhuu..
siihen aikaan ajateltiin eri tavalla! Minun pikkusisko on 157cm ja 41kg eikä ole joutunut vielä ainakaan painotarkkailuun eikä näytä ylilaihalta, tosin todella hoikalta.. Ja itsekin olin yhdeksännellä luokalla 165cm ja 45kg.. Kävin pari kertaa painokontrollissa ja siinäpä se.
ja kuitenkin 155cm (tai jopa alle) ja 47kg, ei ole kyllä edes alipainoinen!! :D että niin..
Sepä se, yllätyksenähän se tuli kun kukaan muu ei hätäillyt terveitä mittojani.
sitten vaan ylihuolehtivainen terveydenhoitaja :/
Kyllähän tommoisesta jää jo traumat.. :DD
Hei!
Itse sairastuin syömishäiriöön yläasteen alussa ja puolen vuoden aikana laihduin 55kg:sta 43kg:oon, pituuteni 163cm. Muutimme toiselle paikkakunnalle ja aikaisemmat tietoni lähetettiin tietenkin uuteen kouluuni. Vuosittaisen terveystarkastuksen lähetessä aloin olla huolissani, huomaisiko terveydenhoitaja painokäyrissäni suurta muutosta. Keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä, miksi painoni olisi voinut laskea ilman, että minun olisi pitänyt myöntää tosiasiaa, että syömättömyys ja liikunta olivat ainoat syyt.
Terveystarkastuksessa minut sitten punnittiin ja terveydenhoitaja vilkaisi aiempaa painoani ja kysyi, olinko laihduttanut. Vastasin silmät hämmästyksestä pyöreinä, että en tietenkään. Terveydehoitaja sanoi sen jälkeen, että vaikka painoni oli hieman laskenut, mittani olivat aivan normaalit eikä ollut syytä huoleen. Voisin pitää painoni entisellään.
Kuullessani sanan "normaali" tunsin itseni epäonnistuneeksi. En ollutkaan käyrien mukaan laiha tai alipainoinen, vaan normaali. En ollutkaan laiha, sillä silloinhan terveydenhoitaja olisi huolestunut ja ottanut yhteyttä vanhempiini. Ironista, sillä juuri tätähän minä olin toivonut. Aloin pantata syömisiäni vielä enemmän ja laihduin lisää, 38kg:oon. Äitini, joka on ikuinen laihduttaja vain ihaili hoikkuuttani, mikä antoi minulle lisäpuhtia laihduttamiseen.
Laihdutuskierre jatkuu vieläkin. Välillä painoni on käynyt lähes 60kg:ssa, mutta laihdutettuani taas laskenut. Taas päällä laihdutuskausi. Nykyään olen siis yli parikymppinen.