Liikkeen pysäyttäminen

Liikkeen pysäyttäminen josta tuolla toisessa ketjussa kyseltiin, on vähän monisyisempi juttu, johon vaikuttaa paitsi suljinaika, muita kuvaustilanteita enemmän objektiivi ja runko. Kun tästäkin tuli pidempi juttu, otin tämän omaksi aiheekseen.

Suljinajan osalta tuossa aikaisemmin sanomani 1/640-1000 sekuntia riittää periaatteessa pysäyttämään miltei minkä tahansa liikkeen, ehkä ihan ääritilanteita kuten ohimenevän kilpa-auton vanteiden puolia yms. lukuunottamatta. Jälkimmäiseen tarvitsee 1/2000-8000 sekunin suljinaikoja. Tuon voi ottaa lähtökohdaksi ja useimmiten toimii.

Nykyaikaisilla kameroilla liikkuvien kohteiden kuvaamisessa ongelma ei useimmiten olekaan riittävän suljinajan saavuttaminen. Ymmärtääkseni kaikki edullisimmatkin järjestelmäkamerat pystyvät riittävän pieniin suljinaikoihin.

Muuhun valokuvaukseen verrattuna urheilukuvaus ja liikkuvien kohteiden kuvaaminen ovat kuitenkin välineurheilua. Valitettavasti. Vaikka riittävän suljinajan saavuttaminen ei olekaan ongelma, ongelmaksi muodostuu se, että liike on pysäytetty tarkasti - tarkennus on osunut kohdalleen. Tällöin välineitä on vain käytettävä oikein ja ehkä tässä on muutama seikka joita kannattaa harkita, jos liikkuvien kohteiden kuvaamiseksi on päivittämässä omaa varustustaan.

Välineurheiluksi tuon tekee sitten kaksi-kolme asiaa, riippuen vähän siitä miten laskee. Asiaan nimittäin vaikuttaa rungon tarkennusjärjestelmä, sarjakuvausnopeus ja objektiivin nopeus, joka eri valmistajilla vaikuttaa puolestaan vähän erilailla siihen, miten rungon tarkennusjärjestelmä toimii. Tietenkään tämä ei tarkoita, että perusvälineillä ei pystyisi kuvaamaan liikkeen pysäyttäviä kuvia. Paremmilla välineillä on kuitenkin se merkitys, että sattuman merkitys vähenee. Mutta käydään ensin läpi mikä vaikutus tekniikalla on ja mietitään asiaa sitten pidemmälle.

Näistä ehkä helpoin asia on sarjakuvausnopeus ja sen suhde kuvattavan kohteen nopeuteen. Ajatellaanpa vaikka tiukemmassa kaarteessa kulkevaa kilpa-autoa, jonka nopeus kuvattaessa on 60 km/h. Sarjakuvauksen ja kohteen nopeuden suhteen havainnollistamiseksi voi lähteä siitä, että kohteen nopeus on silloin suunnilleen seuraava (asian selkiyttämiseksi kaikki luvut ovat pyöristettyjä):

60 km/h = 17 m/s.

Sarjakuvausnopeus sitten ratkaisee, miten "tiukkaa" kuvasarjaa kohteesta saa. Alla lyhyt taulukko tavallisimmista sarjakuvausnopeuksista ja siitä, mitä ne tarkoittavat tuollaisen kohteen suhteen arvioitaessa kuinka paljon kohde etenee jokaisen ruudun välillä:

3 = 5,6 m/kuva
5 = 3,4 m/kuva
8 = 2,1 m/kuva

Tuo teoreettinen kohteen etenemisnopeus ei kuitenkaan ole ainoa asiaan vaikuttava seikka. Toki jokainen noista kuvista pitää myös tarkentaa ja tässä alkaakin sitten tulla merkittävämpiä eroja runkojen ja objektiivien välillä. Otetaan ensin rungot.

Pysyttäessä harrastelijarungoissa (350D, D50, E-500, Dynax 5D yms.), ensimmäinen asia johon kannattaa kiinnittää huomiota, on se onko rungossa ennakoiva liiketarkennus vai ei. Tuolla tarkoitan järjestelmää, joka erinäisten seikkojen (turha mennä tässä yksityiskohtiin) avulla ennakoi mihin liikkuvaa kohdetta kuvattaessa seuraava otettava kuva tarkennetaan. Tuota ominaisuutta kannattaa käyttää, jos sellainen on. Mikäli tuota ominaisuutta ei ole, täsmällisesti tarkennettujen kuvien ottaminen liikkuvasta kohteesta toki onnistuu, mutta sattuman merkitys kasvaa suuremmaksi kuin tuollaisella järjestelmällä varustetulla rungolla. Ja mikäli oikein ymmärrän, harrastelijarungoista tuota ominaisuutta ei kaiketi ole kuin Nikonilla ja Canonilla. Lasten kuvaamiseen tuo ominaisuus voi vaikuttaa vähän älyttömältä, mutta valitettavasti (jos välineurheilu ei kiinnosta), siitä on hyötyä siinäkin, jos liike on jatkuvaa.

Seuraava seikka onkin sitten rungon tarkennuspisteiden määrä. Lähtökohtaisesti mitä enemmän, sitä parempi, sillä ennakoivissakin tarkennusjärjestelmissä tarkennukseen käytetään tietenkin rungon tarkennuspisteitä. Tuo tarkennuspisteiden määrä sitten vaihtelee aika ratkaisevasti. Kun tarkennuspisteitä on harrastelijarungossa vähimmillään 3, ammattirungossa niitä voi olla esimerkiksi 45 kappaletta, kuten Canonin 1-sarjan rungoissa. Tähän pätee sama asia, kuin yllä. Paremmalla rungolla sattuman merkitys vähenee, sillä mitä enemmän tarkennuspisteitä, sitä todennäköisempää, että kohde on tarkennuspisteen kohdalla.

Kun nuo seikat on käsitelty, hyvä jos tarkennuspisteitä on paljon ja hyvä jos tarkennus on ennakoiva, objektiivilla alkaa olla merkitystä, sillä erinäisissä rungoissa sillä on vaikutusta siihen, miten tarkennuspisteitä käytetään. Kun Canonin järjestelmät ovat minulle tutuimpia, käytän niitä esimerkkinä. Varmasti muissa merkeissä homma toimii vähän erilailla, mutta ohjekirjoistahan tuo löytyy.

Perustasoa paremmissa rungoissa, 20D, 30D ja 1-sarja, objektiivi nimittäin vaikuttaa niin, että nopealla objektiivilla automaattitarkennusominaisuudet toimivat paremmin ja ovat osin erilaiset, kuin hitaammilla objektiiveilla. Canonilla tuo raja on yleensä 2.8 tai nopeampi (eli suurin aukko on 2.8 tai pienempi). Paremmissa harrastelijarungoissa kuten 20D:ssä, tuo vaikuttaa niin, että keskimmäisestä tarkennuspisteestä tulee erityisen herkkä ja nopea. Tarkennus siis tapahtuu selvästi nopeammin, kuin hitaammalla optiikalla. 1-sarjassa tuo ero on vielä suurempi, eli 2.8:lla tai nopeammalla optiikalla nuo rungot ottavat käyttöönsä ennakoivan ristikkäistarkennuksen ja kykenevät ennakoimaan liikkeen riippumatta siitä, tapahtuuko se pysty- vai vaakasuuntaisesti. Tuo objektiivin nopeuden vaikutus rungon tarkennusjärjestelmään kannattaa siis huomioida. Tuo on yksi syy siihen, että ammattitarkoituksissa käytetään kuluttajan kannalta järjettömän kalliita 300/2.8 tai 400/2.8 objektiiveja.

Paitsi objektiivien vaikutus rungon käyttäytymiseen, toki objektiiveissa on eroja. Erinäiset muotokuvaukseen tarkoitetut objektiivit voivat olla nimittäin aukoiltaan riittävän nopeita esityneempien tarkennusominaisuuksien saamiseksi käyttöön, mutta itse objektiivin tarkennus ei sitten toimi riittävän nopeasti - tai runko pystyisi parempaankin, jos objektiivin oma tarkennusmekanismi toimisi nopeammin. Joissakin objektiiveista tuota tarkennusnopeutta voi vielä parantaa tarkennusetäisyyteen vaikuttavalla kytkimellä, jolla pienin tarkennusetäisyys kaksinkertaistetaan. Esimerkiksi useammissa Canonin "L"-sarjan objektiiveissa on kytkin, jolla pienimmän tarkennusetäisyyden voi nostaa kolmeen metriin puolestatoista metristä tms. (siis pidemmissä putkissa). Tällöin objektiivin tarkennus tapahtuu nopeammin, sillä objektiivinhan ei tarvitse etsiä oikeaa tarkennusta niin laajalta skaalalta.

Näiden jälkeen voi palata tuohon esimerkkiin auton etenemisnopeudesta. Mikäli ajatellaan perusrunkoa verrattuna parempiin runkoihin, noilla teknisillä ominaisuuksilla on valitettavasti aika paljon vaikutusta tulosten ennakoitavuuteen. Siinä kun perusrunko voi joutua liikkuvaa kohdetta kuvattaessa tarkentamaan pidemmillä eroilla kohteen siirryttyä hitaammasta sarjakuvausnopeudesta johtuen enemmän kuin paremmalla rungolla kuvien välillä, paremmalla rungolla ja objektiivilla on etunaan nopeampi tarkennus, enemmän tarkennuspisteitä ja se, ettei kahden otoksen välillä tarkennusta tarvitse muuttaa niin paljoa.

Tuo yllä oleva siis teknisestä taustasta.

Tuon teknisen taustan kun ymmärtää, se miten liikkuvaa kohdetta kannattaisi kuvata on aika ilmeistä.

Mikäli vaikkapa urheilukuvausta on aloittamassa, kannattaa toki aluksi kokeilla millaista jälkeä saa urheilukuvausohjelmalla. Kun tuota on kokeillut, voi otoksistaan tarkastella miten asetukset osuivat kohdalleen. Jos jälki tyydyttää, hyvä. Mikäli ei, on aika siirtyä käsisäätöihin.

Käsisäätöjen osalta itse ottaisin käyttöön Av-ohjelman, eli systeemin jossa valitsen aukon mahdollisimman suureksi, jos syväterävyys riittäisi haluamiini tuloksiin (tämä paitsi nopeuden kasvattamiseksi, myös siksi, että saisin yleisön yms. taustalta pehmennetyksi ja pois häiritsemästä kuvan varsinaista kohdetta). Mikäli ei riittäisi, sitten pienentäisin aukkoa. Vastaavasti valitsisin ISO-arvon 400 ulkokuvauksiin ja ISO:n 800 vaikkapa koripallohalliin. Seuraavaksi katsoisin, saisinko noilla riittävän pieniä suljinaikoja. Mikäli en, kasvattaisin ISO-arvoa 800-3200 välille tilanteesta riippuen (tuosta voi muuten huomata senkin, että nopeampi optiikka voi hyödyntää kuvanlaadun kanssa siten, että se mahdollistaa pienemmän ISO-arvon saman lopputuloksen saamiseksi). Luonnollisesti tarkennustavaksi olisi valittu ennakoiva tarkennus. Mikäli tuota ominaisuutta ei kamerassani olisi, käyttäisin silti samoja arvoja ja toivoisin parasta. Ja mikäli objektiivini sen mahdollistaisi, tilanteesta riippuen käyttäisin kenties nopeamman tarkennuksen mahdollistavaa lyhyempää tarkennusaluetta.

Toki noista yleisistä jutuista voisi siirtyä vielä manuaalisempaan suuntaan, mutta parempi aloittaa tämä siitä helpommasta päästä ja mennä täysiin manuaaliasetuksiin, kun tietää onko niille yleensä tarvetta. Tai tahtooko ottaa kuvia, jotka eivät ole mahdollisia osittaisilla automatiikoilla.

Toivottavasti tämä vastasi kysymyksiisi ja on hyödyksi muillekin.

PS. Urheiluohjelmien yms. osalta pari huomioitavaa seikkaa. Joissakin rungoissa automaattiset kuvaustilat voivat olla vaikkapa siten rajoitettuja, että ne eivät ota käyttöönsä suurempaa ISO-arvoa kuin 400. Mikäli oma kamerasi toimii näin ja toisaalta tarvitset liikkeen pysäyttämiseksi suuremman ISO:n, siirry suoraan Av-valintaan tai vastaavaan puoliautomaattiseen tilaan.

PPS. Ohjelmiin voi liittyä sellainenkin seikka, etteivät ne anna kuvata RAW-muodossa. Mikäli olet ongelmallisemmassa valaistuksessa kuten koripallohallissa, puoliautomaattisiin tiloihin voi kannattaa siirtyä siksikin, että voit kuvata RAW-muodossa ja saat enemmän jälkikäsittelyvaraa.

PPPS. RAW:n ja JPG:n välillä on yleensä se ero, että kuvasarjat jäävät RAW:lla lyhyemmiksi kuin JPG:llä, koska kameran puskurimuisti ei pysty tallettamaan niin paljoa dataa kuin RAW-tuottaa sarjakuvauksessa. Tässä on siis tehtävä kompromissi. Vastaavasti kameran oman puskurin täyttymiseen vaikuttaa myös muistikortin nopeus, mitä nopeampi kortti, sitä nopeammin puskuri lähtökohtaisesti tyhjenee.