Eihän nykyään enää olekkaan tavallisia lapsia missään!! kaikki on höystetty jollain diagnoosilla ettei vanhempien tarvitse itse kantaa vastuuta mistään...aina voi turvata diagnoosiin!! uskon kyllä että on olemassa ihan oikeitakin tarkkaavaisuushäiriöitä...mutta ei villiä lasta tarvitse tutkimuksiin raahata alle 6-vuotiaana...kyllä koulussa sitten paljastuu jos jotain on!! miksi lapsi pitää leimata jo ennen koulun alkua? kaikkihan tietää ettei "diagnoosi" lapsia pidetä tasavertaisina koululaisina..Lapset on yksilöitä!! villejä ja rauhallisia...kaikkea löytyy... tuttavapiiristäni löytyy jo 4 perhettä jossa on adhd-lapsia ja yksi jossa lapselle oikeen tarjottiin diagnoosia( 15 vuotiaalle)mutta tämä äiti sanoi että ei kiitos kelpaa mitkään diagnoosit ja lääkkeet...lapsella oli murrosikä menossa!!!!!! eikö sitäkään kriisiä voi läpi käydä enää ilman diagnoosia?? onhan se nykyajan kiireisille äideille helpompaa hiljentaa vilkkaat poikalapset ja kiljuvat pikkutytöt pillereillä...samaan muottiin vaan kaikki..hohhoijaa..
Ei voi olla!!!
Tavisäiti
393211
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
juuri tätä olenki miettinyt. äidit joilla ei ole minkäänlaista käsitystä adhd-lapsen kansassa elämisestä ei voi kertakaikkiaan tulla laukomaan tuollaisia.
Se tutkimuksiin pääsy ensinnäkin on monen vuoden prosessi. Lapsi on esim. saattanut käyttäytyä poikkeavasti päiväkodissa useita vuosia, sen jälkeen neuvolapsykologikäyntejä, lopulta kenties lähete tutkimuksiin. Jonot voivat olla jopa vuodenkin pituisia. on hyvä kiinnittää varhaisessa vaiheessa huomiota lapsen kehitykseen, sillä usein on myöhäistä jos tämä prosessi alkaa jo koulun alettua. Nykyään pyritään saamaan lapselle jo ensimmäisestä luokasta lähtien optimaaliset olosuhteet oppimiselle. Kritisoit sitä, että lapset valetaan samaan muottiin. Tämä onkin juuri sitä, että koska kaikki eivät ole samaan muottiin valettuja pyritään järjestämään jokaiselle oikeanlainen oppimisympäristö.
Meillä esim. ei pillereitä syödä, mutta en mene tuomitsemaankaan vanhempia jotka lääkitykseen ovat päätyneet.Jos esim.koulunkäynti on ylivoimaista keskittymishäiriön takia.
Aina sanotaan, että ennenkin on ollut vilkkaita lapsia. Niin onkin, totta. Totta on myös se seikka, että silloin ennen hyvinä aikoina tällaiset lapset eivät saaneet mitään ymmärrystä osakseen. He leimautuivat vain pahantekijöiksi. Koulunkäynti kärsi, josta seurasi syrjäytyminen. Tämän päivän diagnoosit helpottavat lapsen elämää mm. siten, että tukea tarvitsevat lapset pääsevät esim. pienluokkaopetukseen (tiedoksesi, ei ole tarkkis), jossa keskittyminen helpompaa. Jotkut lapset todella tarvitsevat tätä.
Ei diagnooseja tehdä sen takia ettei vanhemman tarvitse kantaa mistään vastuuta. Mitä itse asiassa tuolla lauseellasi tarkoitit? Minä tunnen kantavani tästä erityislapsestamme vähintäänkin yhtä suurta vastuuta kuin terveestäkin lapsestamme. Erityislasten vanhemmilla on usein suuri huoli lapsestaan. Itseäni ottaa suunnattomasti päähän ulkopuolisten kommentit/tiedot lastani koskevista asioista. Emme tarvitse lisärasitteeksi ymmärtämättömien ihmisten kommentteja. Tiesitkö muuten, että esim. adhd.hen liittyy paljon muutakin kuin vilkkautta? Vilkkaus kenties on se ulkopuolisille näkyvin oire ja tällä perusteella sitten tehdään olettamuksia esim. lapsen kasvatuksesta.
Tervetuloa elämään arkeamme.
Kirjoituksesi on ehkä hieman provo, mutta ajattelin sisältöä diagnoosi-jutun kannalta.
Olen itsekkin sitä mieltä, että asiasta on mahdoton saada todellista kuvaa. Missä terapeutteja on paljon on paljon diagnoosejakin (ylidiagnostisoituja lapsia?). Sitten taas luin, että esim. Vaasassa on huutava pula mm. puheterapeuteista. Ei kai viitsi vaivautua tekemään diagnoosia, jos ei ole tarjota hoitoakaan? Lisäksi hoidon hyötyä yksilölle ei voida osoittaa. Jos diagnostisoidaan 4-vuotiaana kielenkehitysongelmat ja tarkkaavaisuushäiriö ja aloitetaan terapiat sun muut. 6-vuotiaana lapsi on edistynyt huimasti. Herää kysymys, onko edistys iän tuomaa vai hoidon ansiota. Uskon, että tulevaisuudessa näistä asioista aletaan säästää, mikä on sääli. Sillä tietomäärä näiden asioiden suhteen on huipussaan, mutta sen merkitystä yhteiskunnalle ei vielä ole täysin tiedostettu.
Meidän kuusivuotiaat kaksospoikamme saivat äskettäin kumpikin sekä lievän dysfasian että lievän ADHD:n diagnoosit ja näiden tiimoilta heille anottiin pidennetty oppivelvollisuus. Saimme järjestetyksi pojillemme koulupaikat pienemmästä koulusta, jossa luokkakoko on huomattavan pieni. En koe, että he "leimaantuisivat joksikin", vaan tavoite on, että koulunkäynti pääsisi alkamaan hiukan pienemmässä luokassa ilman oppimisvaikeuksia. Halusimme turvata tällä "varhaisella" diagnoosilla sen, että lapsemme eivät leimaantuisi häiriköiksi tai tyhmiksi näiden ongelmiensa vuoksi, koska ilman ongelmia koulunkäynti isossa luokassa ilman mitään tukitoimia ei varmastikaan olisi sujunut, vaikka poikien ongelmat eivät suurensuuria tai näkyviä olekaan. Lääkkeitä tuskin avuksi tarvitsemme, nämä diagnoosit turvaavat pienen luokkakoon ja erityisopetuksen kielellisessa oppimisessa, uskomme ja toivomme sen riittävän.
Koemme tällä toiminnallamme ottaneemme vastuun mitä suurimmassa määrin lastemme kehityksestä ja hyvinvoinnista. Koko tämän revohkan jälkeen voin kertoa, että huomattavan paljon helpompaa olisi ollut tälle nykyajan kiireiselle äidille antaa poikiensa aloittaa koulun tuossa isossa lähikoulussa ilman sen kummempia tutkimuksia, sanoen että pojat on poikia ja jotkut nyt vain ovat hiukan vilkkaampia kuin toiset.
Mutta eipä ollut suurin huolenaihe meillä tuo villeys. Kyllä siinä äidillä oli ihan muut asiat mielessä kuin mahdollinen diagnoosin laatu, tutkimusten tärkein anti oli se, että opimme myös niiden myötä ymmärtämään, miksi lapsi käyttäytyy erikoisesti, ja kuinka voisimme häntä auttaa. Hyvissä ajoin, kun lapsi sai tarvitsemaansa tukea, myös koulunaloitus on helpompaa, ainakin toivon niin. Paljon vahingollisempaa lapselle on se, että hänet leimataan häiriköksi niin kuin aikaisemmin tehtiin. Leima saattoi jopa siirtyä sisaruksille, itsellenikin opettaja sanoi kerran, että ethän sinä olekaan yhtä tyhmä ja hankala kuin veljesi. Tämä veljeni on aina kärsinyt siitä, että ei saanut tarvitsemaansa tukea, ja nyt vasta yli kolmekymppisenä hän alkaa päästä jaloilleen. taustalla on kuitenkin ollut ihan oppimisvaikeudet.
Toivoisin, että opettajat ovat nykyään jo niin tietoisia asioista, että ymmärtäisivät olla lyömättä leimaa. Toiset lapsethan eivät edes diagnooseista tiedä, eikä heidän vanhempansa, jos ei sitä itse lapsen vanhemmat kerro.
provo tai ei..miten kukin sen ottaa, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, tai jotain sinne päin..sanoin kyllä viestissäni että uskon kyllä tarkkaavaisuushäiriöiden olemassa oloon..viestini oli enemmän tarkoitettu niille äideille jotka n.3-4 vuotiaille lapsilleen alkaa väkisin etsimään diagnoosia kun lapsi ei tottele, tai jaksa vielä kunnolla keskittyä...roikottaa sohvalla päätään tai parkuu autossa enemmän kuin muut, ei kestä muutoksia ja saa raivareita!!! näitä juttuja kuulee ja saa myös tällä palstalla lukea..kun kukaan vanhemmista ei löydä itsestään vikaa tai omasta sietokyvystään..en ole itsekkään mikään superäiti..kyllä hermot on loppu jokaisella joskus...toiset vaan hakee helpotusta helpommin diagnoosista. Ja sitten ne lasten ystävät, onko meidän tuttava piirin adhd lapset ainoita joiden kavereille on kerrottu että pitää ottaa joka tilanteessa huomioon että sillä ja sillä on adhd ja näiltä lapsilta on nieltävä paljon enemmään ja muiden lapset varoo tekemisiään?? mikä on kynnys lapselle teini-iässä tehdä mitä huvittaa kun äiti on 3 vuotiaana oman väsymyksensä vuoksi lähtenyt penäämään diagnoosia pikkuiselleen...sehän on murkkuikäiselle oikeutus tehdä mitä vaan..se on syy se adhd...tuttujen lapsi pyörittää nyt jo koko perhettä ja pihan lapsia oman pillin mukaan vaikka on vasta 8v ...
Miten on?
"mikä on kynnys lapselle teini-iässä tehdä mitä huvittaa kun äiti on 3 vuotiaana oman väsymyksensä vuoksi lähtenyt penäämään diagnoosia pikkuiselleen...sehän on murkkuikäiselle oikeutus tehdä mitä vaan..se on syy se adhd..."
Mikä on tämän ajatuksen lähdetieto? Onko se julkaistu jossakin tutkimuksessa. Esität sen jo kahdessa viestissä kovin painokkaasti. Kerro sekin, jos se on oman mielikuvituksesi tuotetta.
Niin lasten kuin aikuistenkin diagnosointiin liitetään nykyisin psykoedukaatio, joka tarkoittaa tiedon jakamista omasta oireistostaan. Sen tarkoituksena on ymmärryksen kasvattaminen omasta käyttäytymisestä, joka on erillään siitä aidosta itsestä. Tuohon prosessiin kuuluu tärkeänä osana niin suuri rehellisyys kuin on mahdollista. Ilman rehellisyyttä ei AD/HD-identiteetti pääse edes kasvamisen alkuun.
Niissä piireissä, joissa olen tarkkaavaisuushäiriöisiä tavannut, kuvailemasi käyttäytyminen on harvinaista ellei mahdotonta. Aikuiset ovat ottaneet oman toipumisensa ja AD/HD-identiteetin kasvattamisen erittäin vakavasti. Oman elämän läpikäyminen tuottaa autenttista materiaalia, jonka avulla lapsille on helppoa ja mahdollista puhua syvällä rintaäänellä kaikesta siitä mitä aikuinen on oppinut oman elämän kompasteluista.
Oman vanhemman kertomukset lujittavat tunnesidettä lapsen ja vanhemman välillä. Vanhempi saa voimaa asettaa rajoja, koska huomaa miten niiden puute omassa elämässä on vaikuttanut. Toisaalta tiukkapipoisuus on saattanut ajaa häntä nuorempana tekoihin, joita ei olisi syntynyt omien aivojen toiminnan ymmärtämisen kanssa.
Olen kiinnostunut näistä teorioistasi laajemminkin. Niistä voisi olla hyötyä monien kirjallisten esitysten laadinnassa.
Ystävällisin terveisin
Jaana
Hei
Jälleen saamme tavata henkilön, joka nimeää itsensä tavalliseksi ja kirjoittaa kuitenkin äärimmäisen kärjistävästi ja arvottavasti. Haluaisin tietää, missä on se toivottavasti virallinen taho, joka vapauttaa vanhemmat vastuusta? Tämä tieto olisi erittäin tärkeä, sillä niin paljon vastuuttomuutta todella ilmenee.
Diagnoosiin turvaamisen ilmiö tuntuu olevan tarkkaavaisuushäiriön vaikeuksiin kantaa ottavien "tavisten" suuri murhe. Syntyy vaikutelma, että "tavikset" valittavat tarkkaavaisuushäiriöisille, että kyllä tämä meidänkin elämä on vaikeaa, elämä on! 2000-luvulla aivot ovat valokeilassa, mutta niiden toimintaa ja vaikutusta arjessa vähätellään. "Jokin vastuu on ihmisellä itselläänkin!" Onko suuri kysymys ratkaistu: valitseeko siittiö munasolunsa tarkoitushakuisesti tuntien syntyvän yksilön ominaisuudet ennalta? Silloin voisimme syyttää tuota nimenomaista siimahäntää.
Hyvä, että uskot oikeidenkin tarkkaavaisuushäiriöisten olemassaoloon. Toivottavasti tiedät, että aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö ilmenee myös flegmaattisena omiin ajatuksiin painumisena, joka voi häiritä vakavasti oppimista. Sellainen oppilas on luonnollisesti opettajan lellikki, mutta todellisuudessa pihalla kuin lumiukko.
Kyse ei ole pelkästään ulkoisen käyttäytymisen arvioimisesta. Lapsi voi ilmaista sisäisiä vaikeuksiaan kypsälläkin tavalla, jolloin aikuisten on syytä reagoida. Lisäksi äideillä on monta kertaa intuitiivinen tieto siitä, että lapsi tarvitsee erityistukea, jota ei saa ilman tutkimuksia. Tarkkaavaisuushäiriöinen on voinut näyttää pikajuoksijan taitojaan jo kohdussa.
En ymmärrä, miksi lapsuusajan diagnoosin asettamista pidetään niin pahana. Lapsuuden diagnoosit eivät jatku aikuisikään, jos oireita ei silloin enää ilmene. Toisaalta, jos diagnoosin avulla lapsi saa sellaista tukea, joka auttaa häntä oikealle kasvun tielle, onko siinä jotakin tuomittavaa? Eikö tällaiset yhteiskunnan satsaukset ole kuitenkin koko mittakaavassa mitättömän pieniä, mutta myöhemmin yhteiskuntakelpoisen ja tuottavan yksilön muodossa kallisarvoisia.
Mielenterveydelliset syyt (joihin tarkkaavaisuushäiriö monine psykiatrisine komorbiditeetteineen sisältyy) ovat suuri syy ihmisten pysymiseen pois työelämästä. Aikuisiässä vakavalla tavalla tarkaavaisuushäiriön negatiivisistä oireista kärsivien henkilöiden lapsuudessa ei ollut silmiinpistävää häiriökäyttäytymistä, mutta aikuisen elämä ei vain luonnistu.
Minulta ei tipu yhtään myötätuntoa uhoaville sankariäideille, joita tuttavat palstoilla kuvailevat. Jos todellakin joku jääräpäisesti katsoo voivansa muuttaa lapsensa aivoihin dopamiiniksi ja noradrenaliiniksi, niin siitä vaan. Muussa tapauksessa jään epäilemään kuvatun marttyyriuden vaikutuksia. Miten tällaiset erilaisuutta vastaan kynsin hampain taistelevat pystyvät hyppäämään lastensa housuihin aina ja kaikkialla?
Kirjoittajalla ei selvästi ole tiedossa, että murrosikä pahentaa tarkkaavaisuushäiriön oireita varsinkin tytöillä, koska hormonaaliset muutokset ovat kytkyssä häiriön oireistoon. Monien tyttöjen oireet pahenevat juuri murrosiässä niin, että ympäristö tulee niistä tietoiseksi. Sitä ennen hän on pitänyt sen omana tietonaan, kun on luullut, että kaikki muutkin ovat samanlaisia kuin itse on. Toivottavasti yhä useampi murrosikäinen tyttö saa avun tarkkaavaisuushäiriön ja hormoonien repimään elämäänsä, jotteivät syöksy alisuorittamisen kaivoon, jossa kouluttautumishalut katoavat, teiniraskaus uhkaa, päihdeaddiktiot koukuttavat. Jokainen murrosikäisen äiti ja äiti-ikäinen tietää, että heidän omaa murrosiän maailmaa ja tätä päivää ei voi verrata.
Mitä vilpittömimmin toivon ja rukoilen, että tilanne olisi kuten kirjoitat: "...onhan se nykyajan kiireisille äideille helpompaa hiljentaa vilkkaat poikalapset ja kiljuvat pikkutytöt pillereillä..."
Kuvailemassasi tilanteessa, ovat diagnosointikriteerit ilmeisesti vallan löysentyneet ja hoitoonpääsy helpottunut merkittävästi. Vaikeista tarkkaavaisuushäiriön oireista kärsineiden avun saanti on täytynyt olla jo vuosia hyvällä tolalla.
Aikoihin ei ole tarvinnut enää etsiä kivien ja kantojen alta asiantuntevia lääkäreitä ja maksaa heille kalliita käyntimaksuja tutkimuksineen, sillä julkinen sektori on jo kauan ottanut tarkkaavaisuushäiriön vammauttavat vaikutukset huomioon. Terveyskeskuslääkäri pystyy jo hoitamaan erikoislääkärin aloittaman lääkityksen. Suuri löytö ovat olleet inattentiiviset lapset, jotka ymmärrettiin kyteväksi aikapommiksi. Aiemmin he miehittivät lopun elämäänsä psykiatrian poliklinikkoja, mutta nyt heitä osataan hoitaa jo kouluiässä.
Tömähdys todellisuuteen: avun saanti on satunnaista. Hoitohenkilökunta on tietämätöntäkin ja vanhemmat saavat vaivojaan säästelemättä hakea jälkikasvulleen ja itselleen apua, joka lisäisi heidän mahdollisuuksiaan selvitä edes vähän paremmin, mutta ei edes tavisten tapaan. Tavista taitaa vain vähän kiinnostaa se, miten paljon hankalampaa eläminen voi todella olla.
Ystävällisin tervesin
Jaana
Ei onneksi ole vielä virallista tahoa joka vapauttaa vastuusta...vaan äidit itse sen tekevät, vapauttavat itsensä vastuusta!! sankariäidiksi en ole itseäni sanonut enkä sitä koskaan tee!! Sinun kirjoituksestasi näkee selvästi että olet lukenut hiemän enemmän kuin elämä vaatii...voisit joskus nostaa silmät kirjatiedosta ja katsoa maailmaa ihan tavisten voimin...en ole aihetta noin vaikeasti esittänyt enkä sitä aio myös niin jatkaa!! jos sinun on vaikea ymmärtää mielipidettä niin älä osallistu tähän keskusteluun ollenkaan. en minä tarvitse omiin mielipiteisiin mitään dokumenttia...mielipiteeni on se mitä olen ympäristöstä havainnut..adhd on muotijuttu ja siitä on seurauksena se että kukaan ei jaksa ottaa vakavasti enää tänäkään päivänä niitä jotka todella apua tarvitsevat...kun niitäkin olemassa on..ja miten voit sanoa että olen erillaisuutta vastustava???? olen aika selvästi tuonut esille sen että erillaisuutta on olemassa...ei aina joku hiton kirjainyhdistelmä diagnoosi...siinähän koko asian pointti on...älä edes vaivaudu vastaamaan, lue sinä niitä kirjoja vaan, minä olen nähnyt erillaisuutta monessa muodossa ja niitä ihmistarinoita ei kirjoista löydy, ei edes omaani!!! siittiöitäkin tässä pitäis miettiä.hahahaaaaa putoa tähän päivään tai mene pitämään luento jonnekkin muualle..ei elämä noin vaikeaa ole kun sitä osaa katsoa "taviksen" silmin!!
meillä alettiin ihan tutkimaan tätä muotitautia kun tyttö oli alle 2vee. sitä alettiin epäillä jo kun lapsi oli vasta päälle vuoden. ja nyt tyttäreni on pian 5 vuotias.enkä sitä itse ollut kiikuttamassa lääkärille ajattelin tuon villiyden jne kuuluvan tuohon vuoden ikään, mutta tarhatädit huomasivat kyseisen asian....että tosiaan voivoivoi ja voi. pakotin lääkärin kirjoittamaan sen diagnoosin että voin näin jatkossa aina ylpeillen mainita(ettei menisi oman laiskuuteni piikkiin nuo pikku käytöshäiriöt)että lapsellani on muotisairaus!!!!jippiii!!!!!
Englantilainen psykiatri Sir Alexander Crichton kirjoitti monografian mielen sairauksista v. 1798.
Mukana oli "Tarkkaavaisuus ja sen sairaudet".
Olen aika otettu, että luokittelet minut kirjatiedon levittäjäksi, vaikka suurin opettajani on ollut elämä niin sukuni kuin lähiympäristönikin. Osallistun tähän keskusteluun sen takia, että tämä on mielenkiintoinen foorumi, jonka ajattelisin olevan nimensäkin perusteella tarkkaavaisuushäiriön todellisia vammauttavia oireita turhia kaunisteluita karttamatta esille tuova palsta.
Tarkkaavaisuushäiriöisiä on Suomessa aika monta, neljännesmiljoona. Siihen mahtuu monta kirurgia ja Kakolan kundia. Kaikilla kipeä sisäinen maailma. Tarkkaavaisuushäiriöinen ollut syvällä porautuneena arkeen koko elämänsä ajan siitä syystä, että arki on hänen suurin kompastuskivensä.
Onneksi tulevaisuudessa on varmasti saatavana enemmän suomenkielisiä kirjoja aikuisten tarkkaavaisuushäiriöstä. Niiden kautta pureutuminen lapsuudessa AD/HD-henkilöiden kokemaan arkeen on ehkä kuitenkin pikkuisen helpompi ymmärtää.
Viestisi viimeinen lause on niin herkullinen! Kieltäydyt uskomasta todellakin tarkkaavaisuushäiriön olemassaoloon. Aikuisina diagnosoidut tarkkaavaisuushäiriöiset ovat, totta maar luulleet katselleensa maailmaa taviksen silmin, mutta siitä ei ole tullut mitään. Monet ovat jo saaneet tietää, että heidän näkövinkkelinsä on AD/HD-viritetty. Taviksen silmin katselu ei ole taidosta kiinni. Tavis katselee niillä silmillä, jotka hänellä on. Tarkkaavaisuushäiriöisellä on oma näkökulmansa ja välillä hyperfokusoivan tarkkaavainen ja toisinaan vallatonna vaeltava silmäparinsa.
Ystävällisin terveisin
Jaana
Kiitos sinulle, kun jaksat täälläkin tietoa levittää. Olen itse varmaankin tämän tarkkaavaisuushäiriöisten äidin "uran" alussa vasta, ja olen monesti huonon hetken tullessa lukenut rohkaisevia kirjoituksiasi. Kun en vielä itsekään täysin tiedä mistä kaikesta on kyse, ei oikein jaksaisi selitellä muillekaan oman perheensä "omituisuuksia".
Olin ennen itsekin hiukan "tavisten" ajatusten kannalla, silloin kun oli nuori ja tyhmä. Mutta sitten kolahti omalle kohdalle, ja silmäni avautuivat näkemään asioita hiukan laajemminkin. Aina ei kaikki olekaan ihan niin kuin itse suunnittelee. Eniten minua loukkaa se, että ajatellaan, että olen laiska enkä viitsi lapsiani kasvattaa. Kun tuntuu, että kaikki voimat siihen kasvatukseen menevät, kyllä siinä muu elämä jää taustalle. Kovaa koulua on ollut viimeiset vuodet, kaikkein raskainta on ollut myöntää se, että mitään ihmelääkettä ei ole tilanteen paranemiseksi. Eli nyt vaan on pyrittävä sopeutumaan tähän.
Nyt jo onneksi voi lapsen jättää hetkeksi hoitoonkin ihan rauhallisin mielin, ennen olin kotona kiinni kaiken vapaa-aikani. Työstä oli pakko luopua, en olisi muuten jaksanut. Onneksi myös edistystä tapahtuu paljon. Ja onneksi on myös sinulaisiasi ihmisiä palstalla.
Kiva viesti!
Huomaan sitä lukiessani hytkyväni poreilevan naurun hetteiköllä. Tällainen yhden pötkön ja täyden leveyden tykitys Touretteoireilla höystettynä on aina välillä virkistävä poikkeus.
Perjantai-iltaa!
Jaana
Hyvä ystävä
Kuulen viestissäsi hätähuudon. Oletko tutustunut Anne Lehtokosken kirjaan Aikuisen AD/HD ja aivojen arvoitus? Siinä voisi olla sinulle vastauksia kysymyksiin, joita mietit oman jaksamisen kanssa.
Lapset ja heidän eteenpäinmenonsa ovat tärkeitä. Mutta vielä tärkeämpää on, että vanhemmat jaksavat heitä huoltaa. Oman jaksamisen kustannuksella ei kannata lasten etua ajaa. Siinä tulee pian pää vetäjän käteen.
Yritä saada mainitsemani kirja vaikka kirjastosta.
Voimia Sinulle!
Terveisin
Jaana
Tervetuloa meille koska vaan elämään muoti-ilmiömme kanssa!!!Olen itse NIIN kyllästynyt teidän "tavisten" arvosteluun ja moitteisiin että tekis mieli huutaa!!!On järkyttävää miten meitä vanhempia syyllistetään asiasta jota me emme ole lapsellemme aiheuttaneet.Syyllistä samantien syöpä- ja sydänsairaiden vanhemmat!!Asioista kannattaa ottaa selvää ennenkuin tuomitsee.
Kyllä se on helppoa,kun voidaan alkaa syöttää lääkkeitä,että koulussa edes pysyisi paikallaan.Adhd-lapseni on esikoinen.En osannut pienempänä epäillä mitään lapsen käytöksessä,olihan lapsi ensimmäinen.Pidin kaikkea "normaalina",sillä enhän muusta voinut tietääkkään.Ympäristön taholta alkoi tulla kommentteja ja aloin itsekkin epäillä ,ettei kaikki ole ihan kunnossa.Lasta joutui koko ajan vahtimaan,komentamaan ja eristämään toisista lapsista,ettei hysteeriset äidit,kuten sinä,pääse valittamaan lapsen käytöstä.Kerhossa tuli jo sitten suuria vaikeuksia.Tutkimukset aloitettiin 4,5 vuotiaana.Lapsi oppi lukemaan 3,5vuotiaana ja muutenkin tosi fiksu,mutta ne sosiaaliset taidot puuttuvat täysin.Tutkimuksissa kaikki meni ikätason mukaan jotkut ylikin.Lapsi käyttäytyi kahdenkeskisissä tilanteissa hyvin.Ongelmana olikin iso ryhmä.Lapsi siirtyi erityislasten päiväkotiin pieneen ryhmään ,jossa kaikki sujui paremmin.Koulukypsyyttä ei oikeastaan arvioitu ,koska osasi niin hyvin kaikkia juttuja ja terhassakin oli mennyt jo loistavasti,ikää 6v.Koulu alkoi pienluokassa,joissa muut oppilaat olivat vanhempia,kuin oma lapseni.Iloinen ja reipas lapseni muuttui alakuloiseksi ja riehakkaaksi.Koulun aloitus oli liian rankka paikka.Perheneuvolassa ja kuntoutuksessa olemme vanhempina saaneet hirveästi tukea,miten toimia normaalissa arjessa lapsen kanssa.Tähän tilanteeseen on mennyt jo vuosia ,eikä se diagnoosin tekeminen ole mikään sekunnin juttu.Lapselle on tullut myös,jatkuvan kielteisen palautteen ja muun myötä,uhmakkuus ja käytöshäiriö.Lapsi lähtee nyt sitten osastojaksolle 7viikkoa,jossa aloitetaan lääkitys ja katsotaan lapselle jotain terapiaa,josta olisi apua näissä vuorovaikutus taidoissa.Osastojakson aikana ravaamme me vanhemmat siellä palavereissa,ja perheemme asiat käydään uudestaan läpi.Näissä palavereissa on tullut juostua useammalla taholla.En jaksa kyllä ymmärtää,että joku haluaisi"huvikseen"lapselleen diagnoosin,että pääsisi juoksemaan palaverista palaveriin.Meillä lapsi ei saa käyttäytyä muita kohtaan eritavalla,mutta eihän lasta voi ulos päästääkkään yksin,ettei sinunlaisesi pääsisi taas arvostelemaan.Lapsen käytökseen kyllä puututaan ,ja pyritään ohjaamaan parempaan ja menemään väliin,mutta aina ei ehdi, ja se tiedät kyllä itsekkin jos sinulla on edes lapsia.Olin itse ensin lääkitystä vastaan,mutta tässä on vaihtoehdot niin vähissä,että on pakko kokeilla.Tiedoksi vielä,ettei tämä ole ainoa lapsemme,vaan niitä on vielä 2 ja neljäs tulossa.Kokemusta on siis myös"normaaleista"lapsista".Lapsemme ei voi itse käytökselleen mitään.Jarruja kun ei ole ja impulsiivinen kovastikkin.Tähän lääkityksestä toivomme myös apua.Jospa se koulukin alkaisi sujua paremmin.Osastolla tutkitan myös olisiko mahdollista ,että olisi jo masennuskin mukana kuvioissa.Ei kannattaisi laukoa tuollaisia tyhmiä kommentteja,kun itselläsi ei näytä olevan hajuakaan mistä on kysymys.Tervetuloa meille myös katsomaan millaista rumbaa tällaisen erityslapsen perheessä on.Emme ole kasvattajina paenneet diagnoosin taakse,vaan olemme saaneet keinoja toimia lapsen kanssa.Lapsen diagnoosista johtuvista ongelmista ei koulussakaan rangaista,vaan rangaistukset tulevat sitten jo muista jutuista,mitä ei voi diagnoosin"taakse"paeta.Ensimmäisenä,kun lasta aletaan tutkimaan,syynätään koko perhe tilanne läpi.Kaivellaan pienetkin asiat, mitkä saattaisivat vaikuttaa lapsen käytökseen.Siis yleensä vikaa etsitään ensin vanhemmista ja sitten vasta muualta.Palavereissa käydään läpi kaikkia ikäviäkin asioita,mitä sinä näköjään ,mielepiteesi perusteella,haluaisit sinne mennä käymään läpi perheestäsi.Saattoi tulla melkoinen sepustus,mutta alkoi niin ottaa pattiin,kun luin tämän aloittajan kirjoituksen........
Koulun käynnistä vielä ,että jos diagnoosi tehdään vasta koulun alettua,niin kyllä siinä vaiheessa ollaan jo myöhässä.Lapsi tarvitsee paljon tukea ja apua koulunkäyntiinsä.Leimautumisen riski on suuri,jos ei opettajan,niin muiden lasten taholta.Tulee kiusaamiset ja muut kuviot mukaan.Lapseni luokalla on valitettavasti vain 2 ja 3 luokan oppilaita.Ja näiden säästöjen vuoksi sijoitus pienluokkaan on vain väliaikainen.Kunhan lapsi saadaan"sulautettua"joukkoon,hän siirtyy isoon luokkaan omaan lähikouluun.Avustajistakaan ei ole tietoa onko saatavilla.Tähänkin asiaan tarvitaan diagnoosi,että on edes mahdollista avustaja saada...
En tiedä mistä sitä vielä ollaan kateellisia?
Ei todellakaan toivoisi läheisilleen erityilapsen vanhempien taivalta. Suo siellä vetelä täällä. Diagnoosi on rankka juttu - varsin kun se menee pieleen. Kun lapsi tuomitaan pienenä lukemaan oppinut lapsi hulluksi ja idiootiksi! Saa sitten vanhemmat taistella vuosikaudet oikaistaakseen väärät diagnoosit ja etsiä oikeaa apua lapselleen!
Hei
Voisitko tarkentaa, mistä on kysymys?
Onko tarkkaavaisuushäiriöinen hullu ja idiootti?
Ystävällisin terveisin
Jaana
Tunnetun suomalaisen psykiatrin näkemys lahjakkaasta lapsestamme. Lue lisää autismipalstalla!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001302&posting=22000000014634938
Kiitos Jaana huomiosta ja jo etukäteen perusteellisesta ja asiantuntevasta vastauksesta!
nyt mennä vaikka keskustelemaan tavislapsistaan toisten tavisäitien ja tavisisien kanssa tavispalstalle ja jättää tämä palsta niille, joille se on tarkoitettukin.
Näinpä, meilläkin on alkamassa perheneuvola rumba, kun lapsi 3v. ei suostunut tekemään kettu-testiä neuvolan tätin mieliksi. Osais kyllä tehdä, kun samoja juttuja itekseen tekee kotonakin, mut en tiedä mikä oli ongelma neuvolaan mentäessä.
Kuitenki, ollaan erottu puoli vuotta sitten lapsen isän kans ja nyt mennään sitten "perheenä" neuvolaan etsimään syytä, miksi lapsi ei kettu-testiä halua tehdä. Ahdistunut? uppiniskainen? uhmaikäinen? En tiedä.
Luultavasti kyse on uhmaiästä ja avioeron aiheuttamasta surusta. Mut katsotaan vaan niin kyllä soskun täti ja neuvolan täti ja psykologi saa meidänkin lapselle luotua jonkun hienon nimikkeen, johon voidaan sitten sisällyttää kaikki ongelmat mitä elämän varrelta tulee... Ei ole meillä sitten enää uhmaikiä, eikä murrosikää yms. kun kaikki voidaan latoa sen hienon nimikkeen piikkiin, minkä tätit luo.
Harmittaa. Joka paikkakunnalla ei kuulema mene edes näin, siis ei työnnetä perheneuvolaan jos testi ei mene oletetulla tavalla. Lapsen sopeutuminen eroon kestää varmaan aikansa, kuin myös uhmaikä. Ei kai ne siellä perheneuvolassakaan pysty lapsen tunteita ottamaan pois, ne pitää käsitellä siellä, kuin tehdään kotonakin.
Hei
Viestisi toi minulle mieleen oman elämäni vuosikymmen sitten. Olisin voinut kirjoittaa samanlaisen viestin, ilmaissut turhautumista, tiennyt kaikki selitykset tilanteeseen, ihmetellyt, että mitähän siitäkin tulee, kun exä yhtäkkiä ilmestyy tapaamiseen. Silloin luotin omiin kykyihini ja voimiini paljon enemmän kuin nyt.
AD/HD-tiedon kautta en enää ajattele noin.
Ammatti-ihminen on saattanut havaita jonkin pienen jutun, joka loppujen lopuksi on hänen mielestään vaatinut lisäselvitystä.
Ajattelen parisuhteen muodostamisesta aivan toisin kuin silloin. Perinnöllisyyden merkitys niin aviopuolisoiden kuin lastenkin "aivojen tyyleissä" ei silloin kuulunut lainkaan sivistykseeni, se on ollut nyt AD/HD-tiedon tuomaa.
En tarkoita ollenkaan sitä, että kaikkien ongelma olisi AD/HD. Silmäni ovat avautuneet ymmärtämään aivan uusia neurologisia mekanismeja ja sitä myöten uusi tieto on rauhoittanut.
Ystävällisin terveisin
Jaana
Joskus kun alkaa oikein tutkimaan omia/muiden mekanismeja..tulos on se että ei oikein osaa elää normaalia elämää vaan kaikki pitää tutkia ja miettiä mistä johtuu...jos minäkin nyt oikein pinnistelen ja mietin että enkö voi kirjoittaa muuta kuin pötköön tyhmiä tavisäiti juttuja...päädyn tulokseen että joko en osaa tai sitten ei kiinnosta?? taidanpa etsiä kirjallisuutta aiheesta jotta saan mielenrauhan..tai mennä lääkäriin...voin sitten oikeen ammatti-ihmisen kanssa miettiä että mikä on vikana...tai jos taviksen elämä ei olekkaan tavallista? se voi olla näinkin vaikeaa...kaikesta voi tehdä vaikeaa!! aikuisen ihmisen pitää vain itse hyväksyä omat puutteensa ja virheensä, siitä voi rakentaa tavallisen elämän pohtimatta sitä liikaa...Taitaa Jaana tätä nykyä elää ihan sinkkuna, ei tarvitse miettiä exää eikä mitään tulevaakaan..aika harva mies jaksaa ensi treffeillä kuunnella aivojen tyylierojen merkityksestä parisuhteeseen ja toisia treffejä ei tule..niin se vaan on :) ei millään pahalla..kai..
Tämän enempää en aio
varsinaisesta aiheesta
poiketa.
Sinä Tavisäitihän varsin patentti olet. Olet pakko-oireisesti jumittunut tänne tarkkaavaisuushäiriön palstalle, vaikka sanomassasi ei ole mitään uutta meille. Eipä kannata tänne tulla levittelemään tavisajatuksia, niitä saa tarkkaavaisuushäiriöinen aivan tarpeeksi kuulla diagnoosia ennen ja vielä sen jälkeenkin.
Et tajua tarkkaavaisuushäiriöstä pätkääkään, kun kirjoitat "kaikesta voi tehdä vaikeaa!! aikuisen ihmisen pitää vain itse hyväksyä omat puutteensa ja virheensä, siitä voi rakentaa tavallisen elämän pohtimatta sitä liikaa..."
Tarkkaavaisuushäiriöinen ei voi toimia näin! Hän ei yksinkertaisesti kykene siihen. Ja se, että sinä tulet täysin irrationaalia ohjettasi tänne vielä toitottamaan, antaa sinusta kyllä pakko-oireisen jumittajan selkeän kuvan.
Aika näyttää, saatko silmiisi sivistyksen valoa. Aina ihmisellä ei muutoksen tekemiseen riitä pelkästään halu ja tahto, ei riitä vaikka niitä olisi kuin pienessä kylässä. Kun on niin, että päässä on ON ja OFF napit, eikä sinulla ole mitään valtaa niiden säätämiseen. Ei mitään valtaa!
Sinun kanssasi on siinä mielessä jännää keskustella, että jumitat johonkin stereotypiaan. Keskustelu voisi olla monipolvisempaa, jos sinulla olisi edes jotain tietoa tarkkaavaisuushäiriöstä.
Ystävällisin terveisin
Jaana
Kylläpä Jaana veti ison herneen nenäänsä, terävämpi olisi ehkä huomannut että viesti oli vain sinulle..vai taviksellakin pakko-oireita..hahahaa..sivistyksen valossa tänne kirjoittelen, enkä ole aloittanut aihetta mistään keski-iän kriiseissä junnaavista ..vaan pienistä lapsista..enkä aio täällä enempää ihmetellä sinun ongelmiasi...Anteeksi osumani arkaan aiheeseen(parisuhde). Ja vilpittömän hauskaa kevättä treffien merkeissä :)
Hei
Hengitän ihan normaalisti ilman herneitä. Jos viestissäni oli sinun mielestä ikävä sävy, sen lisäsit siihen aivan itse. Totta kait tajusin, että minua yrität piikittää, mutta eipä paljon paina.
Voin todella täydestä sydämestäni sanoa, että parisuhde on kohdallani hyvällä tolalla. Ilman sen tukea moni asia olisi paljonkin huonommin.
Terveisin
Jaana
Pakko vähän jatkaa vielä..en voi vastustaa kiusausta!! ...4 päivää takaperin aloittamassasi keskustelussa sanoit olevasi jo akkaikään ehtinyt sinkku..tavis poistuu nyt!!
hän seurustelee..ei asu saman katon alla.
Olen itse joutunut "tappelemaan" tämmöisen juuttuja-tavis-äidin kanssa tukistamisesta ja selkäsaunasta. Hän ei millään-ei sitten millään-ymmärtänyt seikkaa, että ne ovat väkivaltaa ja että lasta ei kasvateta väkivallalla. Suomen laki kieltää väkivallan sen kaikissa muodoissa-ei, tukistaminen ei ole väkivaltaa.
Nämä ihmiset eivät osaa asettautua toisen ihmisen asemaan, kaikki on mustavalkoista.
Ei yhteiskunnalla ole varaa leimata ja tutkia lapsia turhaan, taikka lääkitä turhaan.
Ystäväni sai vuosikausia tapella tuulimyllyjä vastaan (-80luvulla) hän tiesi, ettei lapsi ole taavallinen. Liki 10vuotta meni, ennekuin tulos saatiin. Piti melkein tulla puukosta, ennenkuin uskottiin.
Jos tavis-äiti ei ymmärrä asiaa, kannattais olla jankkaamatta ja väittelemättä vastaan.
Ne mukulat joista puhut, ovat vain kurittomia ja kasvattamattomia, luulen.
Hei
Katsoin viisaimmaksi vaieta, sillä selvän asian selvittely nokittelijan kanssa ei vaan yksinkertaisesti maksa vaivaa.
Onneksi jotkut vielä ajattelevat sydämelläänkin.
Ystävällisin terveisin
Jaana
ja äiti yhdelle erityiselle.
Diagnoosin saaminen on rankka projekti johon ei todellakaan lähdetä siksi että on muotia saada se.
Vuosien piinaavat tutkimukse, ja sairaalajaksot värittävät elämää rankalla kädellä.
Mutta lapselle niistä oli se hyöty että hän sai tarvitsemansa terapiat ja valmennukset.
Nyt lapsi on jo aikuisikää lähenevä nuorimies.
Ammatinvalinta edessä tai jo takana, ja suunittelee omaan kotiin muuttoa.
Ja tulee pärjäämään elämässään.
kiitos diagnoosin ja siitä seuranneen elämän.
Itsetunnon kohotus oli mielestäni se vaikein tehtävä hänen kanssaan. Näillä lapsilla kun on itsetunto pohjalukemissa juuri epäonnistumisten takia "normaaleihin " lapsiin verrattuna.
On helppoa tuomita kun ei itse kulje niissä askeleissa mitä me erityislasten vanhemmat joudumme askeltamaan.
Mutta en kyllä toivo edes pahimmallevihamiehelle tätäkään elämää.
Eikä lääkityksellä ole tarkoitus hiljentää lasta vaan parantaa hänen omaa elämänlaatuaan.
Samaan muottiin ei näitä erityislapsia pysty laittamaan.
Kahden erityislapsen äitinä voin sanoa, että tuosta diagnoosista on huomattava hyöty lapsen kehitystä ja opetus ajatellessa. Pojillani ei tosin ole AD/HD:ta vaan toisella määrittämätön kielenkehityksen viivästymä, ikää 3 vuotta 10 kuukautta. Toisella pojallani on hahmottamisen vaikeus ikää 5 vuotta.
Ja mikä lääkitykseen tulee, niin olen työskennellyt monta vuotta nyt mm. AD/HD lapsien kanssa. Ja jos lääkityksellä saadaan noin huomattavia parannuksia aikaan ja lapsen mielialakin paranee huomattavasti, niin ainakaan minulla ei ole mitään vastaan vaikka elinikäistä lääkitystä. Jos omien poikieni kohdalle sattuisi, niin varmasti ottaisin vastaan kitisemättä.
Tietysti ymmärrän kirjoittajan mielipiteen, jos ei ole kokemusta näistä lapsista eikä ole ollut mielenkiintoa edes ottaa selvää. Mutta kun yhden viikon kaksikin katselee näitä lapsia ilman lääkitystä, niin varmasti mielipiteet muuttuvat.
mummi täällä ja sanonpa minäkin mielipiteeni eri oireyhtymistä.Uskon asiantuntijalääkäreitä, neuron oireyhtymiin perehtyneitä , jotka sanovat että suomessa on ainakin n 200 000 adhd-oireyhtymätapausta.Lisäksi muita mm Asseja n 50 000. Osalla löytyy lisäksi mm. tourettea ja monien oireyhtymien sekoituksia. Vain pieni osa saanut diagnoosin, osa ei halua missään nimessä, ja kaikki eivät edes tarvitse diagnoosia.
Diagnoosin on tarpeen, jos ongelmat haittaavat jokapäiväistä selviytymistä koulussa, kotona...
Ilman diagnoosia ei saa kuntoutusta, ei lääkettä jne ja mitä olen kuullut, niin myös ihmisten asenteet muuttuvat diagnoosin myötä suvaitsevimmiksi. Hyvin tavallista on tuomita vanhemmat/vanhempi huonosta kasvatuskyvystä, jos lapselle ei saa rajoja. Eihän se muuta voi olla..
Tiedän/tunnen kaksi kunnollista työssä käyvää äitiä, jotka joutuivat antamaan adhd-lapsensa perhekotiin, koska voimat ja kykyt eivät riittäneet ylivilkkaan lapsen rauhoittamiseksi.
On luonnollista, että neurobiologiset sairaudet lisivät, koska ne pääosin periytyvät ja samalla ominaisuudet monistuvat jokaisessa sukupolvessa.
http://www.mtv3.fi/poliklinikka/Hermoston_sairaudet.shtml/340196?ADHD
Yhdyn tämän kirjoittajan sanoihin täysin!! Huh huh, mihin sitä on maailma menossa? Poissa ovat hyvät vanhat ajat.
- Ope-opiskelija
Minäkin yhdyn edolinan kirjoitukseen siltä osin, että se kuvaa myös minun ajatteluani opettajaksi opiskeluni aikana. Silloin ei vielä puhuttu neuropsykiatrisista oireistoista mitään.
Elämä on sen jälkeen ottanut silmän pois ja opettanut katsomaan silmän reijällä. Ajatusmaailma on muovautunut uudelleen ja rakennelma on paljon vahvemmalla pohjalla juuri neurobiologisten oireistojen ymmärtämisen kautta.
Menestystä erityispedagogiikan opintoihisi, edolina
Ystävällisin terveisin
Jaana
Olenpa mielenkiinnolla taustalla seurannut keskustelua aiheesta tavisäidin MIELIPIDE vastaan ADHD-väki! Myös minulla omakohtaista kokemusta ADHD-perheistä ihan lähellä ja monelta osin voin yhtyä tavisäidin tarinaan.....surullista, mutta NIIN TOTTA! Lähes huumeita lapsille annostuksia vaihdellen ja ihmettelyä ääneen, että miksi itkeskelee koko ajan! (ritalin on lääke) ääneen sanottua myös tällainen lause kuin: V..tu, saisko tol pennul viäl jotain,ku ei se jaksa enää leikkiäkään! olisko aihetta hoitoon jollain muulla? ymmärrän jos vaikeeta ja raskasta, mutta ainakin TÄMÄ vanhempi TEKEMÄLLÄ TEKEE kaikesta ongelman!!!! ja tälle kyseiselle lapselle vasta dignoosi tekeillä ja vireillä, mutta täys lääkkeitten käyttö päällä, MITEN VOI OLLA TOTTA? se oli yksi esimerkki? Voisin kertoa tätä sivutolkulla, mutta tuskin teidän mielestänne voin olla muuta kuin väärässä, vai löytyykö muita, joiden mielestä KAIKKI ei ole kohdallaan näissä ADHD-diagnooseissa? ainakaan kaikissa!!!
Osaisikohan tuo Jaana tietää jotain tilastoja asiasta. Meille ei ole edes sellaista ehdotettu. Kyllä se meidän "lääke" on vaan kova harjoittelu, joka koskee niin meitä vanhempia kuin lastakin. Monilla ihan käytännön toimilla voi meillä tilannetta helpottaa, tilajärjestelyt, kuvat toiminnan tukena, arjen ennustettavuus ja säännöllisyys jne. Tämä toimii kotona, mutta miten käy, kun kouluun lähtee. Kyllä se monesti nuo vaikeat tilanteet syntyy meillä ainakin siitä, että emme vanhemmat muista vääntää tarpeeksi rautalangasta, on kiire tms. Lapselle annetaan tehtäviä, joita hän ei ehdi oikein käsittää. Siis muillakin tavoilla voi auttaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään turha diagnoosi, kyllä ne lapsen vaikeudet ovat ihan todellisia ja jokapäiväisiä. Joskus kuitenkin on todella riittämätön olo, muitakin tekemisiä olisi monen pienen lapsen perheessä, kun esikoisen kanssa pukea aamulla pelkkiä sisävaatteitakin yli puoli tuntia: Muutakaan ei kuitenkaan oikein voi, jos yksin jättää touhuamaan on tuloskin sen mukainen.
Olen monessa asiassa samaa mieltä kanssasi. On selvää, että tämä vanhempi on paljon vartijana ja hän voisi vaikuttaa tilanteeseen monella tavalla. Hän ei mitä ilmeisimmin kykene siihen.
Miten voit tällaisen selkeästi erityistapaukselta vaikuttavan draaman äärellä tuoda sen yleiselle keskustelupalstalle? Itse olisin ottanut selvää hänen ja lapsen lääkäristä ja kertonut tiedot mieluumminkin hänelle. Tällainen yhteydenotto on aivan laillinen ja antaa lääkärille tärkeää tietoa. Lääkärihän on vaitiolovelvollinen, joten hän ei tule yhteydenottoasi potilaalle paljastamaan.
Hienoa, että lääkitys on aloitettu jo tutkimusten aikana! Lääkäri on nähnyt sen todella tarpeelliseksi. Ilmeisesti oikean annoksen etsimisen tekniikka ei ole oikein kuitenkaan valjennut vanhemmalle. Tämä ei ole lääkkeen syytä! Tämäkin on lääkärille tärkeää tietoa. Vanhempi tarvitsee tukea!
Olisi todellakin aihetta tilanteen arviointiin myös vanhemman kohdalla. Se onkin sitten kimurantimpi juttu, jos asiaa ei osata esittää vanhemmalle sopivalla tavalla hän saattaa kieltäytyä kaikesta häntä koskevasta ja ulkoistaa ongelmansa toiseen puolisoon ja lapseen.
Siksi korostankin edelleen perinnöllisyyttä ja vanhempien menemistä omaan itseensä. Vain adoptioperheissä voi olla sellainen tilanne, että vanhemmilla varmuudella ei ole mitään oireyhtymää ja lapsella on. Biologiset vanhemmat siirtävät AD/HD-alttiuden eteenpäin 80 %:lla.
Oireitaan tunnistamaton AD/HD-aikuinen on vanhempana varsin epäjohdonmukainen. Jos AD/HD:hen on päässyt liittymään muita mielenterveyden häiriöitä, on tilanne yhä mutkikkaampi. Esim. persoonallisuushäiriöön liittyvä pullistunut ego tekee nöyrtymisen omien tekojensa edessä lähes mahdottomaksi.
Lasten tähden AD/HD-oireiden kahlitsemat vanhemmat pitäisi kuitenkin saada jotenkin terveydenhuollon haaviin.
Ystävällisin terveisin
Jaana
Hieman epäilyttää lause "lapsi ei jaksa leikkiäkkään".
ADHD -lääke (Concerta, Ritalin) on stimulantti eli piriste. Se ei siis ole rauhoittava psyykenlääke joka väsyttää. Ettei nyt olisi vain ihan keksittyä koko juttu...
Muistakaa lukijat että täällä voi kuka vaan kirjoittaa mitä vaan...
Voihan se tietysti olla provokin. Olen itse vaan sitä mieltä, että sellaisessa tilanteessa on kuitenkin valheen liikkeelle laskenut osapuoli. Ei vastaajilla ole mitään hävettävää.
Ylipäänsä esille tuotu esimerkki ei kyllä sovi stereotypian luomiseen tai yleistettäväksi.
terveisin
friidu