olen ollut äiti viimeiset 2,8v.
olen ollut vaimo viimeiset 1,10v.
olen ollut minä viimeiset 20v.
kaksi lasta ja ihana aviomies nyt.
tunnen surua siitä että en ole enää minä,olisin varmaan tuntenut surua myös silloin jos olisin nyt yksin.
nyt vaan tuntuu että enkö voi enää pitkään aikaan olla minä?
minä joka kaiken tämän halusin..
olen unohtanut itseni.
nyt olemme perhe ja minua ei enää ole.
en enääedes muista kuka olin.
valitan yhteisen ajan puutetta miehelle ja väsymystä.mieskin on väsynyt mutta ei halua muutosta sanoo vain että ensivkl ollaan kahden.viimekertaa en edes muista.ehkä 2-3kk sitten mutta en vaan muista.
tiesin kyllä mihin joutuu kun tekee lapsia mutta jotenkin naivisti ajattelin että en kadottaisi itseäni siinä samlla,nyt se on tapahtunut.
kun joku kysyisi kuka olen en osaisi vastata.
en enää olekkaan minä vaan nyt on meidän perhe.
kun menen kavereiden luo tai baariin huokaisen helpotuksesta että saan olla rauhassa,mutta sekään ei riitä...
haluan ollaa se minna joka olin joskus..
haluan että mua puhutellaan minnana ja minulle puhutaan minnana.
ei ole harrastuksia tai muuta elämää,yritin puhua miehlle että menisin vaikka "airobikkiin" mutta hän ei kannata sitä koska olen hyvä näin.
en ole tyytyväinen itseeni.
välillä mietin eroa että saisin olla yksin ja mies saisi "pakolla" sitä omaa rauhaansa.
en tiedä mistä johtuu mutta mies on myös kovin väsynyt mutta ei halua olla erossa perheestään yhtään edes,se että ehdotan meneväni lasten kanssa kyläilemään ei ole hyvä hänelle vaikka kuitenkin kokee ettei saa nukkua tai olla rauhassa.en tiedä mitä tehdä...
pitäisikö väkisin irrotautua vai ollakko vain näin...
olen ollut vaimo viimeiset 1,10v.
olen ollut minä viimeiset 20v.
kaksi lasta ja ihana aviomies nyt.
tunnen surua siitä että en ole enää minä,olisin varmaan tuntenut surua myös silloin jos olisin nyt yksin.
nyt vaan tuntuu että enkö voi enää pitkään aikaan olla minä?
minä joka kaiken tämän halusin..
olen unohtanut itseni.
nyt olemme perhe ja minua ei enää ole.
en enääedes muista kuka olin.
valitan yhteisen ajan puutetta miehelle ja väsymystä.mieskin on väsynyt mutta ei halua muutosta sanoo vain että ensivkl ollaan kahden.viimekertaa en edes muista.ehkä 2-3kk sitten mutta en vaan muista.
tiesin kyllä mihin joutuu kun tekee lapsia mutta jotenkin naivisti ajattelin että en kadottaisi itseäni siinä samlla,nyt se on tapahtunut.
kun joku kysyisi kuka olen en osaisi vastata.
en enää olekkaan minä vaan nyt on meidän perhe.
kun menen kavereiden luo tai baariin huokaisen helpotuksesta että saan olla rauhassa,mutta sekään ei riitä...
haluan ollaa se minna joka olin joskus..
haluan että mua puhutellaan minnana ja minulle puhutaan minnana.
ei ole harrastuksia tai muuta elämää,yritin puhua miehlle että menisin vaikka "airobikkiin" mutta hän ei kannata sitä koska olen hyvä näin.
en ole tyytyväinen itseeni.
välillä mietin eroa että saisin olla yksin ja mies saisi "pakolla" sitä omaa rauhaansa.
en tiedä mistä johtuu mutta mies on myös kovin väsynyt mutta ei halua olla erossa perheestään yhtään edes,se että ehdotan meneväni lasten kanssa kyläilemään ei ole hyvä hänelle vaikka kuitenkin kokee ettei saa nukkua tai olla rauhassa.en tiedä mitä tehdä...
pitäisikö väkisin irrotautua vai ollakko vain näin...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuossa vaiheessa, kun vanhin lapsi alkaa olla kolmevuotias useimmille tulee noita samoja tuntoja kuin sinulle. Tuntuu, että itse on hävinnyt jonnekin. Sitten vaatii siltä puolisolta melkeinpä ihmeitä, vaikka puolisollakin on paljolti samoja ongelmia.
Yrittäkää tukea toisianne ja olla iloisia yhteisistä mini hetkistäkin. Yhdessä voisi myös keksiä juttuja arkipäivän toimien ja puuhien kuormittavuuden helpottamiseksi ja vaikka ihan säännölliset viikottaiset tunnit, jolloin toinen voisi tehdä vain omia juttujaan tai vaan olla ja rentoutua.
Toivottavasti et kuitenkaan tee lapsillesi mitään niin kuin se porvoolaisäiti ja monet muut.
Lapset ovat onni, jota kaikille ei suoda. Nauti siitä mitä sinulla on.
Kaipaat siis sitä itseäsi, joka olit ja teet nyt surutyötä. Mutta ajattelepa eihän 15-vuotias nuorikaan ole sama kuin mitä oli 10-vuotiaana. Siis ethän sinäkään nyt voi enää olla se sama Minna, joka olit ennen äitiyttä ja vaimoutta. Sinua odottaa uusi ja ehkä vielä ihmeelisempi Minna. Kärsivällisyyttä ja iloa uuden edessä päin olevan Minnan löytämiseksi. Totta ja faktaa tietenkin on se, että nyt jonkin aikaa olet aivan kuin sivuosassa oman elämäsi suhteen, sillä eihän ihminen yhtäaikaa ihan kaikkea jaksa ja siitä tulee helposti pettyminen omaan itseesi.
Toivotan sinulle oman itsesi hyväksymistä sellaisena kuin olet ja myös puolison hyväksymistä ja yhdessä iloitsemista pienistäkin asioista.
Keskustele sen miehesi kanssa, kerro sama litania hänelle, älä meille. mikä on oikea sinä sitten? baarissa roikkuva, bilettävä pillunjakaja? kyllä sä voit rota jos sä todellakin sitä haluat.
Ja sinä vähä-älyinen sovinisti väität, että kaikki naiset ovat joko äitejä ja vaimoja tai huoria?
Sulla tuskin on naista ollenkaan ja se on vähintäänkin oikeus ja kohtuus! :)
nainen löytyy ja hyvin menee. mutta me kumpikaan ei tästä viisastuttu, kun ei edelleenkään tiedetä millainen keskustelun aloittaja haluaa olla ja tehdä
mistä sait käsityksen että haluaisin olla tuollainen(baarissa roikkuva,bilettäväpillunjakaja)
tai että olisin ollut tuollainen.
kun laitoin että kun menen baariin tai kaverin luo iltaa viettämään niin teen sen saadakseni olla rauhassa..tarkoitin että suurin osa kavereista on sinkkuja tai lapsettomia jolloin heidän kanssaan ei oikein voi tehdä muuta,ja lähtenyt olen seuraksi siksi että saisin olla rauhassa ainaiselta vaatimiselta ja olisin vain minna eikä vaimo tai äiti...
eli tavallaan olen lähtenyt pakoon,mutta en missään vaiheessa kirjoittanut että haluaisin vain baaritella ja pitää hauskaa.haluaisin harrastuksia,lenkkeilyä,jumppaa,lukea kirjoja,maalata tauluja jne..mutta minulla ei ole rauhaa siihen..
ja olen aina ollut sellainen että kun teen jonkun homman niin motivaatio menee heti jos joku sen homman keskeyttää..
joten on melkeinpä turha aloittaa kirjan lukua,taulun maalausta ja muuta koska tiedän että mua on kaksi lasta repimässä jalasta ja kädestä kokoajan,ja sitten kun haluaisin istahtaa vaikka tähän illalla niin mies osoittaa mieltään ja kun tulen siihen miehen viereen niin sitten lapset tulee iskän kimppuun ja mä olen taas näkymätön..
eikä se varsinaisesti mua kiellä tekemästä jotain mutta on selvästi havaittavissa pientä mökötystä kun haluaisin lähteä käymään äidin/kaverin työnä,tai ihan vaan kirpparilla.
ja jos mies haluaa enemmän yhteistä aikaa niin eipä ole sitä ainakaan osoittanut ja kun olen kysynyt niin hänen mielestään ei tarvitse.
ja aina kun saan omaa aikaa kun sitä itse jaksan järjestää niin tunnen huonoa omaatuntoa...en tiedä miksi..
enkä halua erota...haluaisin kai jonkinlaisen aikalisän..
olen monta kertaa miettinyt lähtöä vrk mökille mutta mies kysyy "MIKSI IHMEESSÄ" ja kun sanon että haluan olla vaan omissa oloissani niin mies ei ymmärrä..ja sitten en vaan saa lähdettyä.
ja kun kirjoitin ettäen tunne enää itseäni niin tarkoitin sitä esim. näin:
tiedän miehen ja lapsen lempivärit,ruuat,leikit jne..omalle kohdalleni en osaa sanoa...kun mä mietin vaikka sitä että mikä on mun lempiruoka niin ajattelen vaan että"ihan sama"..
sekavasti selitetty mutta koittakaa saada selvää..
Itsellänikin lukevana ja taiteellisena ihmisenä, joka ei halunnut keskeyttää tekemistään oli tosi hankalaa, silloin kun lapsemme olivat pieniä.
Paljon ideoita ja kärsivällisyyttä ja järjestelykykyä tarvitaan, jotta jotenkin saa järjestettyä sitä semmoista omaa aikaa.päivässä voisi aloittaa vaikka siitä, että kummallakin on edes puoli tuntia ikiomaa aikaa, jolloin kukaan muu ei tule haluamaan yhtään mitään oman ajan käyttäjältä.
sairas miehesi. Kyllä sun täytyy joskus voida mennä aerobiciin ja kylään jonnekin lasten kanssa!
Onko mies myös väkivaltainen? Itse kadotin itseni juuri tuon kaltaisen omistaja miehen kanssa. En saanut tehdä mitään! Lisäksi hän oli väkivaltainen. Yksin olen onnellisempi ja taas hiukan löytänyt itseäni. Toista ei voi sitoa itseensä. Toisen täytyy antaa elää. Kohta olet 30v ja tuntuu että hukkasit nuoruutesi.
Lapset tietysti tarvi´tsevat aikaasi paljon ja rakkauttasi ja miehesi myös, mutta joskus täytyy tehdä jotain yksinkin. Kohta olet tyhjä kuori jolla ei ole mitään annettavaa muille.
aikaisemmin seurustelin miehen serkun kanssa joka oli väkivaltainen ja jätti arvet...
ja siis nykyinen ei ole väkivaltainen...
.............................................
Miehesi on läheisriippuvainen. Etsi tietoa, miten sen asian kanssa voi toimia. Kysele, hae kirjoista, netistä... Mutta se on vain osa ongelmaasi.
Ehkä miehesi on kiinni sinussa, mutta sinä olet kiinni menneessä. Pitää nähdä tuleva todellisena, ei mennyttä. Pitää tehdä tulevasta jotain mennyttä hienompaa, hauskempaa, odotettavampaa!
Vaikka tekisit kaikki asiat samoin kuin olet tehnyt silloin joskus, tuntisit kaiken latteaksi ja teennäiseksi, koska sinä itse olet muuttunut. Et ikinä saa sitä takaisin. Et tuoreesti ja sillä tavoin niin kuin ennen. Niin se vaan menee.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja tee tulevasta elämisen arvoista. Kyllä se uusi ovi on kuitenkin aina mielenkiintoisempaa avata kuin palata samasta ovesta, josta on jo kertaalleen astunut.