Tuntuu niin pahalta...
Olen reilu parikymppinen nuori nainen vailla ilman elämän iloa ja onnea. Vajaassa vuodessa olen muuttunut huomattavasti, olen hiljainen enkä osaa enää nauraa ja hymyillä. Pari vuotta sitten olin ystävieni tukipilari, eli se jolle tultiin kertomaan huolet ja minä jaksoin kuunella. Tottakai jaksoi, koska halusin auttaa ja olla tukena!
Mutta nyt, elämäntilanne ja muutto erotti meidät ystävät ja nyt asun vieraalla paikkakunnalla ja opiskelen uudessa koulussa. Kaikki pitäisi olla hyvin, railakas opiskelijaelämä, jolloin on vapaa kuin taivaanlintu, eikä vanhemmat ole niskassa enää kiini.
Mutta minä en tunne enää iloa, minua pelottaa tulevaisuus suorastaan. Lasken päiviä, milloin pääsen taas kotona vanhempien luona käymään. Mutta mitä kuulen, ystävät, joita tapaan aina silloin tällöin, kertovat minun muuttuneen, missä on se elämän avoinen pilleri, joka ajatteli asiasta kuin asiasta positiivisesti?!
Minä en tiedä enää, miten elämänilo voi kadota? Mistä sen voi enää löytää takaisin? Kaipaan suunattomasti takaisin vanhaan elämäntilteeseeni, mutta tiedän, että menneisyyteen ei voi palata. Mutta kun en jaksa enää tätä elämää, olen niin yksin!Itken joka ilta yksin asunnossani ja mietin, kuinka ruma ja merkityksetön ihminen voi olla. Mitä annettavaa minulla on muka elämälle, tuntuu, että osaa olla vain haitta ja mikään, mitä tavoittelen, en pysty saavuttamaan. Olen kokenut suunattoman määrän pettymyksiä vuoden sisällä, en uskalla enää luottaa mihinkään,saati unelmoida uusista asioista.
Onko tällä elämällä enää tarkoitusta, onko oikeasti aika luovuttaa onnesta?? En tiedä todellakaan enää, mitä teen!! :(
Olen reilu parikymppinen nuori nainen vailla ilman elämän iloa ja onnea. Vajaassa vuodessa olen muuttunut huomattavasti, olen hiljainen enkä osaa enää nauraa ja hymyillä. Pari vuotta sitten olin ystävieni tukipilari, eli se jolle tultiin kertomaan huolet ja minä jaksoin kuunella. Tottakai jaksoi, koska halusin auttaa ja olla tukena!
Mutta nyt, elämäntilanne ja muutto erotti meidät ystävät ja nyt asun vieraalla paikkakunnalla ja opiskelen uudessa koulussa. Kaikki pitäisi olla hyvin, railakas opiskelijaelämä, jolloin on vapaa kuin taivaanlintu, eikä vanhemmat ole niskassa enää kiini.
Mutta minä en tunne enää iloa, minua pelottaa tulevaisuus suorastaan. Lasken päiviä, milloin pääsen taas kotona vanhempien luona käymään. Mutta mitä kuulen, ystävät, joita tapaan aina silloin tällöin, kertovat minun muuttuneen, missä on se elämän avoinen pilleri, joka ajatteli asiasta kuin asiasta positiivisesti?!
Minä en tiedä enää, miten elämänilo voi kadota? Mistä sen voi enää löytää takaisin? Kaipaan suunattomasti takaisin vanhaan elämäntilteeseeni, mutta tiedän, että menneisyyteen ei voi palata. Mutta kun en jaksa enää tätä elämää, olen niin yksin!Itken joka ilta yksin asunnossani ja mietin, kuinka ruma ja merkityksetön ihminen voi olla. Mitä annettavaa minulla on muka elämälle, tuntuu, että osaa olla vain haitta ja mikään, mitä tavoittelen, en pysty saavuttamaan. Olen kokenut suunattoman määrän pettymyksiä vuoden sisällä, en uskalla enää luottaa mihinkään,saati unelmoida uusista asioista.
Onko tällä elämällä enää tarkoitusta, onko oikeasti aika luovuttaa onnesta?? En tiedä todellakaan enää, mitä teen!! :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oli kuin olisin lukenut maa tekstiäni pari vuotta sitten. Olen hieman yli parikymppinen nainen, olen aina ollut sosiaalinen, iloinen, hymyilevä, kaunis ja suosittu. Pääsin opiskelemaan toivomaani alaa yliopistoon. Vanhat ystävät jäivät, halusin irrottautua vanhemmistani ja olin suunnattoman onnellinen voidessani elää miten halusin. Ja sitten en ollutkaan. Muutuin, niinkuin kerroit sinäkin, sulkeutuneeksi, hiljaiseksi, masentuneeksi. Itken ääneen iltaisin. Kokeilin baareja, löysin seuraa, koetin niin kovasti miellyttää kaikkia, etten enää osannut lopulta olla itse mitään mieltä mistään. Miellytin vieraita, kännisiä ihmisiä, koska kaipasin niin kovasti hyväksyntää ja huomiota. Halusin olla minä taas, mutta lopulta totesin olevani osa omistuista onnetonta juopposakkia, jossa kukaan ei välitä kenestäkään ja minun mielipiteeni olivat vain vääriä. Olin yksin taas. Keskityin kouluun, vaikka olinkin loppu eikä mikään kiinnostanut.
Löysin lopulta mukavan miehen. kaikki sujui mukavasti. taisin vaan omalla onnettomuudellani kuluttaa hänet loppuun, ei hän jaksanut lohduttaa enempää. Hän meni. Päätin muuttua ja hän tuli takaisin. Olin hetken aikaa taas vähemmän onneton. Vaikka hän on yhä vierelläni, en kestä itseäni enää. Kaikesta vakuuttelusta, kauniista sanoista ja halauksista huolimatta tunnen itseni typeräksi, rumaksi ja mielipiteeni vääriksi lähes kaikkien seurassa. Päätin olla poistumatta kotoa etten häiritsisi omalla onnettomuudellani ketän muita. pelkään mieheni menevän taas pois, esitän olevani onnellinen etten jäisi yksin.
En tiedä mitä tekisin, olen väsynyt ja tarvitsen apua. Ehkä tarvitsisin jonkun jonka kanssa itkeä iltaisin, tai en edes tiedä. Olen sekaisin. Millä sinä selviät elämästä?
olet hukassa itse itseltäsi. Kannattaisi etsiä se "itse"
hei..
tuo mitä kirjoitit, raapaisi todella läheltä minua, minun elämääni.
Niikuin sinäkin, myös minä olen kokenut paljon vastoinkäymisiä elämässäni. Aina lyönyt päätäni seinään. Ihmettelen aina miten joillakin loksahtaa elämässään palat kokoajan paikoilleen, mut ei minulla! kokoajan tulee jtn..
Olen myös muuttanut vuosi sitten uudelle paikka kunnalla, kauas kotikunnasta. Vain työnperässä.
Luulin että ns. ruoho olis täällä vihreämpää, löytäisin ihanan miehen ja elämäni loistaisi.
Mutta vaikka kuinka olen yrittänyt, todella kovasti, kaikin voimin; Olen yksin. Ei ainuttakaan kaveria, ei tuttua. Ei ketään kenen kanssa soitella, vaihtaa ajatuksia, käydä kahvilla.
Niin yksin. Olen ollut joka pv yksin, joulut ja kaikki. On vain koti ja työ. Vapaa aikoinani liikun paljon siellä sun täällä.
Tuntuu kuin olisin ollut nämä 11kk:tta tunteeton, vasta nyt olen uskaltanut itkeä ääneen. Olen antanut itselleni luvan olla heikko.
Olen nuori, nätti, hyvä työpaikka.. sosiaalinen.. ulospäin suuntautunut, mutten baari ihmisiä.
Siitä kai se sitten kiikastaa.
En minäkään jaksa enää, mietin pitkään miten selviän huomisesta. Kun on aamu, toivoisin että olisi jo ilta. Päivä päivältä tuntuu rankemmalta.
Tämä oli aika sekavaa. Mutta toivon voimia teille kaikille.
Vaikka välillä tuntuu, me ei olla yksin.
Olen miettinyt, onko nuoren naisen elämä useimmiten vaikeampaa miehiin verrattuna. Ainakin tilastojen mukaan masennus on naisilla huomattavasti yleisempää.
Viimein uskalsin tunnustaa kärsiväni masennuksesta, vaikka siihen viittaavia oireita on ollutkin jo kymmenisen vuotta. Lievästi masentuneenahan ihminen voi pystyä suoriutumaan useistakin arkiaskareista ja jopa työstä. Nyt haluan kuitenkin yrittää ammattiavun avulla eroon tästä elämänlaatua heikentävästä sairaudesta. Tiedän todellakin mitä on olla yksin ja yksinäinen. Tiedän tunteen kun minä en ole mitään... Luulin pitkään että olen vain niin huono ja saamaton ihminen. Minusta ei ole mihinkään. Pienenä poikana oli niin eloisa ja ylpeä itsestäni. Sitten se voima karkasi... Ehkä vielä saan sen itsetunnon takaisin ja hyväksyn itseni osaksi tätä kaikkeutta. Siihen tilaan on kuitenkin vielä matkaa ja nyt on vain alettava uskoa huomiseen ja tuohon serotoniinilääkityksen tehoon. On se kuitenkin vähän tylsää käyttää masennuslääkitystä yksinäisyyteen ja toivottomuuteen...
milläs loistat,kun oot loppu,nojaa sä välillä niihin,joita oot auttanu,ja jos eivät auta,nii painukoot hevon vittuun
Hei taas! Onma kiva huomata, etten ole asioiden kanssa yksin! Tää viikko on ollut taas tosi uuvuttavaa, pirteänä yritän olla koulussa, mutta heti kun kotiin tulen alkaa ahdistus itkeminen ja aivan käsittämätön väsymys. :( Öisin oon alkanut valvoa, pelottavaa... :( Tässä aloin miettiä, että mitä ihmettä mä oikeesti teen, opiskelen alaa, jossa valmistutaan auttamaan toisia ihmisiä, mitä jos minä en jaksa enää hoitaa omiakaan asioita, niin miten sitten muiden?! Tuntuu niin käsittämättömältä, miten elämänilo voi olla näin hakoteillä, en pysty puhumaan tästä kellekkään...vanhemmillanikin on tarpeeksi omia huolia, ja ihan hirveetä kun joudun koko ajan valehtelee niille, että mulle menee hyvin jne. Mutta huomenna on taas uusi päivä, jaksakaamme sinne taas!