Kertokaahan arvon viisaat naiset minulle että jos nainen on masentunut tai hänellä on huonoitsetunto tai muutenvain herkkää aikaa elämässä niin hakeutuuko hän hyvä itsetuntoisten miesten lähelle, vai onko sittenkin turvallisempaa/kotoisampaa etsiä joku jolla on myös ongelmia ja masennusta?
Voiko joskus olla jopa niin että nainen haluaa olla jonkun todella huonoitsetuntoisen reppanan kanssa että tuntisi itsensä paremmaksi?
Voiko liian hyväitsetuntoinen ja onnellinen mies olla jopa pelottava?
Voiko joskus olla jopa niin että nainen haluaa olla jonkun todella huonoitsetuntoisen reppanan kanssa että tuntisi itsensä paremmaksi?
Voiko liian hyväitsetuntoinen ja onnellinen mies olla jopa pelottava?
Vastaukset 10
Vanhimmat
ei hae minkäänlaista seuraa.
Ja sitten kun alkaa taas hakeen, ei ainakaan masentunutta miestä. Tietää itsestää kuinka vaikeaa seuraa silloin oli kaikille.
Huonosta itsetunnosta en tiedä sanoa mitään :D
olevansa ainaskaa miehen tarpeessa,mieluummin pää napeilla sekaisin t:timantti
Kiitos että kerroin, ajatellukki että mikä siinä on. no kanavaan tästä sitten joutaakin.
..tarkoitin tietysti sitä, että masentuneena ei olla miehen tarpeessa. Ja kuka nyt haluaa/jaksaa masentuneen kanssa yleensä olla. Itse tuskin jaksoin itseäni, miten voi vaatia sitä muilta.
En masentunut miehen puutteesta todellakaan, (aika suuret luulot sulla..), vaan monista vuosien varrella tapahtuneista ikävyyksistä, omasta sairastumisesta, läheisten kuolemista..
Mutta terapian ja niitten nappien ansiosta pääsin taas jaloilleni.
Käsititkö tahallasi väärin?
Ainakaan masennuksesta et taida paljoakaan tietää.
Mikä miesten ymmärryksessä nyt mättää?
Olen siis itse ollut masentunut ja pahasti, enkä HALUNNUT miestä rinnalleni silloin.
Lue toi mun edellinen vastaus, en mä viitsi toista kertaa selittää.
Masikseen saa hoitoa, ei muuta kun mielenterveystoimistoon. Yksin siitä on vaikea nousta.
Olet varmasti aivan hyvä tyyppi, mutta hoida itsesi kuntoon. Hidas tie, mutta kannattaa!
mä oon ollu 30 vuotta masentunu,et turha prowoilla siellä
Olen ollut masentunut kymmenisen vuotta. Kuitenkin olen silti itserakas paskapää ihan kaikkia kohtaan. Ulkona vittuilen, kotona itken. Lääkäri sanoo sen olevan puolustuskeinoni kaikkea kohtaan. Yhtään järkevää miesystävää minulla ei ole koskaan ollut. Tai siis normaalia, vaikka kuka piru se senkin määrittelee, normaalin siis.
Ensin hankin reppanoita. Niitä oli helppo pompottaa. Tekivät niinkuin halusin, lopettivat oman ajattelun, kyllästyin ja jätin. Itsetunto-ongelmainen toisten samanlaisten kanssa. Ei hyvä ollenkaan.
Seuraavaksi hankin itseäni reippaasti vanhemman miehen. Olin alaikäinen ja mies melkein 30. Varmastikaan ei ihan kaikki ollut kotona (näin jälkeenpäin ajateltuna) hänelläkään. Oli jotenkin hienoa asua siellä, olla muka talon nainen, vaikka ikää oli juuri ja juuri 17.
Sitten tuli "kiva-mies-vaihe". Kivoja miehiä, jotka sain helposti kierrettyä pikkusormen ympärille. Sitten yksi tosi masentunut, ei minusta ollut lohduttamaan. Seuraavaksi yksi runoilijapoika, sitten pari jatkuvaa kehumista tarvitsevaa. Lopulta nykyiseni, psyykelääkkeitä syö hänkin.
Ekaksikin kannattaisi miettiä miksi vaihdan miestä muutaman kuukauden välein. Miksi ylipäätänsä seurustelen kun ei minusta ole tekemään itseänikään onnelliseksi? Pelkään normaaleita ihmisiä, en minä halua olla sellaisten lähellä, tunnen oloni kummalliseksi, sairaaksi ja huonommaksi. Että tässäpä lyhykäisyydessään. Hyvää yötä.
... vaikken siis varsinaisesti sinkku olekaan. Tai miten sen nyt ottaa. Onko se seurustelua jos kestää kolme kuukautta? Tuskin.
Onhan se seurustelua mutta kaukana rakkaudesta, enemmänki hyväksi käyttöä (josta tulis miehelle linnaa tuossa ala ikäis tapauksessa, mutta jos hyväksi käyttäjä on ala ikänin niin painetaan villasella).
missä sellainen nainen siitä kannattaa tehdä paikkakunnalle nähtävyys . se on suomessa harvinaisempi kuin luonnon varainen kirahvi .