Hei!
Olemme kolme terveydenhoitajaopiskelijaa (Opiskelemme Laurea Ammattikorkeakoulussa porvoossa kolmatta vuotta)
Teemme päättötyötä lapsensa menettäneiden vanhempien surusta.
Haluisimme teiltä kokemuksia ja tunteita joita teillä on ilmennyt menetyksen/ toipumisprosessin aikana.
Kirjoitukset voitte tehdä anonyymisti. Kirjoitus voi olla vaikka runo, yksittäisiä sanoja tai tapahtumakertomus. Tärkeää olisi vain se, että saisimme vastauksia ja kokemuksia.
Meidän tehtävämme tarkoitus on löytää vanhemmille jotka kohtaavat surun mahdollisimman helposti saatava "apupaketti", kun he sitä tarvitsevat.
Varsinaisia kysymyksiä meillä on muutama:
(voitte siis kertoa omin sanoin tai vastata kysymyksiin)
1. Saitteko tarpeeksi tukea ja apua, ja oliko tarjottu apu helposti saatavilla?
2. Miten pian tapahtumasta koitte avun tarpeelliseksi?
3. Kuinka kauan koitte tarvitsevanne apua?
4. Oletteko hakeutuneet itse esimerkiksi vertaistukiryhmien pariin? Jos olette niin , koetteko siitä olleen apua?
5. Konkretisoituiko suru johonkin tiettyy asiaan/ esineeseen tai tunteeseen?
Kiitoksia jo etukäteen vastauksista!
Terveisin
Ulla Virsunen, Jenni Tikkanen ja Emilia Pitkänen
Olemme kolme terveydenhoitajaopiskelijaa (Opiskelemme Laurea Ammattikorkeakoulussa porvoossa kolmatta vuotta)
Teemme päättötyötä lapsensa menettäneiden vanhempien surusta.
Haluisimme teiltä kokemuksia ja tunteita joita teillä on ilmennyt menetyksen/ toipumisprosessin aikana.
Kirjoitukset voitte tehdä anonyymisti. Kirjoitus voi olla vaikka runo, yksittäisiä sanoja tai tapahtumakertomus. Tärkeää olisi vain se, että saisimme vastauksia ja kokemuksia.
Meidän tehtävämme tarkoitus on löytää vanhemmille jotka kohtaavat surun mahdollisimman helposti saatava "apupaketti", kun he sitä tarvitsevat.
Varsinaisia kysymyksiä meillä on muutama:
(voitte siis kertoa omin sanoin tai vastata kysymyksiin)
1. Saitteko tarpeeksi tukea ja apua, ja oliko tarjottu apu helposti saatavilla?
2. Miten pian tapahtumasta koitte avun tarpeelliseksi?
3. Kuinka kauan koitte tarvitsevanne apua?
4. Oletteko hakeutuneet itse esimerkiksi vertaistukiryhmien pariin? Jos olette niin , koetteko siitä olleen apua?
5. Konkretisoituiko suru johonkin tiettyy asiaan/ esineeseen tai tunteeseen?
Kiitoksia jo etukäteen vastauksista!
Terveisin
Ulla Virsunen, Jenni Tikkanen ja Emilia Pitkänen
Vastaukset 12
Vanhimmat
Suurin ongelma nykyään on se, että raskaustesti tehdään heti kun kuukautisten pitäisi alkaa. Totuus on kuitenkin se, että 40% kaikista raskausista päätyy keskenmenoon. Monelta psyykkiseltä ongelmalta vältyttäisiin jos maltettaisiin tehdä raskaustesti vasta noin kahden viikon kuluttua siitä, kun menkkojen olisi pitänyt alkaa. Onnea "tukipaketin" kokoamiseen. Terv. Yksi th- äiti
1. Netti on hyvä keksintö eli sitä kautta löytyi apua ja lohdutusta. Saitaalasta (Jorvi) ei annettu kuin paperilappu mukaan. Sen jälkeen jättivät käytävälle itkemään kaikkien nähtäville kokeiden ottamista varten...
2. heti
3. 2-3 päivää
4. En
5. Kun näkee raskaana olevia naisia niin aina tulee pieni kateuden tunne ja murhe että miksi minulle kävi näin
Jos joku muu oppilaitoksessanne kaipaa oppari-aihetta, olen kerännyt aineistoa luksaatio-vauvoista (vanhempien omia kokemuksia, sukulaisten reaktioita, hoito-ohjeita) ajatuksena saada aikaan "survival kit" vanhemmille heti synnärillä.
Oman kokemukseni lisäksi kontakti-osoitteita on kymmenisen kappaletta, mutta oma aika ei riitä aineiston kokoamiseen:(
Meiliosoite löytyy kortista.
Kiitoksia paljon. Laitetaan tieto eteenpäin :)
"Teemme päättötyötä lapsensa menettäneiden vanhempien surusta." Millaisia lapsensa menettäneitä työhönne etsitte? Oletteko rajanneet sitä? Vai käykö kaikki menetyskokemukset? Sellaisia, joilla ollut alkuraskauden keskenmeno, loppuraskauden keskenmeno, lapsi syntynyt kuolleena vai kuollut pian synnytyksen jälkeen.
Aihe on SURU ja nimeomaan lapsensa menettäneiden suru. Eli kaikki nuo luettelemasi käyvät, myös vanhemmat, jotka ovat menettäneet lapsensa esim. tapaturmaisesti, keskenmenot (alku- ja myöhäisraskauden)
Tarkoitus on siis löytää keino tulevaisuudessa auttaa surunsa kanssa kamppelilevia vanhempia.. Ja juuri tähän tarvitsemme kokemuksia surusta. Otamme kaikki vastaukset/ kokemukset kiitollisina vastaan.
MIKÄ ON TEIDÄN OSOITE MIHIN NE OMAT KOKEMUKSET SITTEN VOISI EDES LÄHETTÄÄ???
Lähinnä ajattelimme koota niitä tähän ketjuksi, mutta jos haluat lähettää kokemuksesi sähköpostilla niin sen voit tehdä osoitteeseen. [email protected]
Ei kovin luottamusta herättävää toimintaa, että näitä arkoja kokemuksia kerätään avoimella foorumilla, missä ei ole edes kirjautumispakkoa. Miksette lue noita muita keskusteluja?
Kovin syvällistä tutkimusta ette mielestäni tule näin löytämään... Sotii hieman tieteen sääntöjä vastaan... Mutta se että oppilaitoksenne onkin Laurean ammattikorkeakoulu, selittää kaiken!
Jo se että vastaajat pääsevät lukemaan muiden vastanneiden vastauksia vähentää heidän realistisuuttaan, lisää mielistelynhalua (tai polimisointia), sekä vähentää heidän haluaan kertoa totuutta, mikä voitaisiin tehdä, jos olisitte ilmaisseet asianne vähän toisin... Esimerkiksi: käsittelemme tietojanne luottamuksellisesti!! Kyseessä on ihmisille todella arasta asiasta!!!!
Ymmärrämme huolesi, mutta kyselyn asetteluhan kuului : "Haluisimme teiltä kokemuksia ja tunteita joita teillä on ilmennyt menetyksen/ toipumisprosessin aikana" Kyse ei siis ole tapahtumakertomuksien keräämisestä.
Ja kyllä me uskoisimme, että aikuinen ihminen osaa kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan omakohtaisesti muilta kopioimatta.
Jos koet halumme kerätä tunteita ja kokemuksia loukkaavaksi, ei sinun tarvitse kyselyymme vastata.
avoimeksi jätimme vastauksen siitä syystä, että monelle ihmiselle tulee eteen tilanne, jossa haluaisi kuulla/ lukea muiden kokemuksia itselle kipeästä aiheesta. Löytää ehkä tätäkin kautta hiemnan "valoa tunnelinpäähän".
Terveisin
Ulla, Jenni ja Emilia
Mitä ihmettä sinä nariset, kun jotkut yrittävät löytää keinoja auttaa toisia. Jos kysely on sinusta pinnallinen ja epäluotettava niin miksi edes vaivaudut kirjoittamaan mitään, minä ainakin kunnioitan tyttöjen yritystä helpottaa suuresta surusta kärsivien vanhempien tilannetta.
Luulisin, että tässä kyselyssä on tarkoitus löytää omakohtaisia tunteita lapsensa menettäneiltä vanhemmilta teoreettisen työn lisäksi, vai olenko väärässä?
Ja eiköhän suomessa opetuksen laatu ole aikalailla samanlaista kaikilla ammattikorkeakouluilla, myös siis Laurealla.
Miten joku ihminen jaksaa noin turhasta valittaa kysyn minä?
1. Minulla kaksi menetystä keskenmenojen kautta. Ensimmäinen oli sellainen että sain kuulla että tulevalla lapsella oli downin syndrooma. Uuutinen oli hirveä shokki.Olin aina ajatellut että ikävät asiat tapahtuu muille. Jouduimme hirveään paineeseen ja raskauden jatkamis tai lopttamis päätöksen pohdintaan. Tieto vammaisuudesta oli niin musertava(Tieto tuli puhelin soitolla töihin) että aloin itkemään sen kuullessani. Menin neuvolaan keskustelemaan myös taphtuneesta.Sikiötutkimus keskuksessa lääkärit ja hoitajat tukivat kyllä vastaanotto hetkellä. Mutta itse päätin siellä ottaa yhteyttä sairaalapastoriin, jolta sain parhaimman avun, koska hän kykeni tunnetasolla eläytymään suruuni. Päädyimme raskauden keskeytykseen. Raskauden keskeytys oli aivan kamalaa tuskaa, tunsin itseni murhaajaksi. Sairaalapastori oli tukenani koko prosessin ajan, samoin hoitaja joka yksinkertaisilla; miten nyt voit-kysymyksillä osoitti välittämistä. Raskauden keskeytyksen yhteydessä tulikin ilmi että sikiö olikin ollut kuolleena jo pari viikkoa. Olisin säästynyt koko abortti prosessilta, jos asiaa olisi tutkittu. sairaalapastori oli hyvänä tukena myös tapahtuman jälkeen, sikiön siunaamisessa ja hautaamis asioissa myös. Prosessi oli niin raskas että koin konkreettisesti raskaan taakan hartioillani.
Toinen menetys oli alkuvaiheen keskenmeno josta menin juttelemaan sairaalan psykiatrisen hoitajan kanssa. Hän oli jotenkin sellainen tyypillinen viranomainen, sairaanhoitaja joka analysoi tilannetta (jonka olisin voinut itsekkin tehdä), mutta ei osannut tunne tasolla ollenkaan eläytyä tilanteeseeni. Lisäksi hän jo keskustelun alussa ilmoitti negatiivisen suhtautumisensa uskonnollisiin asioihin, jotka minulle olivat tärkeitä, ja näin ollen meillä meni heti sukset ristiin ja minua lähinnä ärsytti koko tyyppi.Hakeuduin taas saman sairaalapastorin juttusille kuin ensimmäisellä kerralla ja sain taas tosi apua.
Ystäväni oli jätetty keskenmenon yhteydessä käytävään itkemään menetystään , josta hän teki kirjallisenvalituksen sairaalan osastonhoitajalle. Tukemiseen pitäisi todellakin antaa aikaa!
2. Heti
3. Ensimmäisen menetyksen jälkeen kävin pitkään sairaalapastorin juttusilla. (muutaman kuukauden)Jonkun aikaa myös toisen menetyksen yhteydessä.
4. Muita vertaisryhmiä en löytänyt kuin tämän netti sivuston jonne aloin kirjoitella tuntemuksia. Samoihin aikoihin ystäväni hakeutui myös lapsettomuushoitoihin, joissa itsekkin käyn ja kummatkin keskenmenot liittyvät hoitojen tuloksiin.Ystävän kanssa olemme myös tukeneet toisiamme.
5. Ensimmäinen menetys konkretisoitui Nalle Puhin satuhahmo kaveriin Nasuun. Kutsuimme mieheni kanssa kasvavaa sikiötä nasuksi. Hautausprosessin jälkeen Nasun kuvat toivat mieleen surun . Sen jälkeen emme ole kyllä uskaltaneet luoda mitään odotuksia sikiölle