säälittävää touhua

Jos hän on saanut koko elämänsä ajan kärsiä äitinsä sairaudesta ja joutuu nyt katsomaan sitä sairauden riuduttamaa vanhaa kroppaa, joka hänen äidillään on, niin ei varmana tee mieli alkaa lässyttämään!!Täälläkin pyörii näitä anoreksian ihannoijia, niin mitä se lässytys auttaa!!??

... kirjoitti:

Jos hän on saanut koko elämänsä ajan kärsiä äitinsä sairaudesta ja joutuu nyt katsomaan sitä sairauden riuduttamaa vanhaa kroppaa, joka hänen äidillään on, niin ei varmana tee mieli alkaa lässyttämään!!Täälläkin pyörii näitä anoreksian ihannoijia, niin mitä se lässytys auttaa!!??

Itse en sairasta sh:tä, mutta seurasin läheisen kamppailua parikymmentä vuotta ja näin miten anoreksiaan kuollaan. En halua sitä kenellekään toiselle. Se, että olen itsekin kärsinyt läheisen sairaudesta ei saa minua sulkemaan silmiäni. Ennemminkin ajattelen niin, että jos se, mitä kerron omista kokemuksistani saa edes jonkun miettimään ja haluamaan parantumista, niin olen tehnyt edes jotakin taistellakseni tuota sairautta vastaan. En pysty tietenkään yksin kenenkään päätä kääntämään, mutta ainakin aion puhua ja kertoa kokemuksistani. Jos sh:tä sairastavat näkisivät filmiltä oman elämänsä viimeiset hetket vaikkapa nälkiintymiseen menehtymäisillään, teholla letkuja täynnä, ehkäpä leikkauksissa, sairaalabakteerin saaneina, limaan tukehtumaisillaan, joku ehkä saattaisi havahtua. Se voi tuntua vielä kaukaiselta eikä kukaan usko sen osuvan omalle kohdalle, mutta joku tuonkin kohtalon joutuu kokemaan. Keho kestää aikansa, mutta kun nälkiintymistä kestää vuosikausia ja elimistö on käyttänyt kaikki lihaksensa, kaiken proteiinin lähteen, mitä kehossa on (myös sisäelinten ympäriltä), ei tarvita kuin joku flunssa, joka muuttuu keuhkokuumeeksi, suurempi leikkaus, joka laihduttaisi normaalipainoisenkin parillakymmenellä kilolla, niin alipainoisella ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. En lässytä enkä hymistele, toivottavasti en liikaa järkytäkään, mutta jonkun on tämäkin kerrottava, kuolleet ei ole itse täällä kertomassa. Sairaus ei ole teidän oma vikanne eikä koskaan ole liian myöhäistä hakea apua! Olkaa kilttejä ja menkää hoitoon heti kun siihen on mahdollisuus ja mieluummin aikaisemmin. On ihmisiä , jotka teistä välittää.

catmint kirjoitti:

Itse en sairasta sh:tä, mutta seurasin läheisen kamppailua parikymmentä vuotta ja näin miten anoreksiaan kuollaan. En halua sitä kenellekään toiselle. Se, että olen itsekin kärsinyt läheisen sairaudesta ei saa minua sulkemaan silmiäni. Ennemminkin ajattelen niin, että jos se, mitä kerron omista kokemuksistani saa edes jonkun miettimään ja haluamaan parantumista, niin olen tehnyt edes jotakin taistellakseni tuota sairautta vastaan. En pysty tietenkään yksin kenenkään päätä kääntämään, mutta ainakin aion puhua ja kertoa kokemuksistani. Jos sh:tä sairastavat näkisivät filmiltä oman elämänsä viimeiset hetket vaikkapa nälkiintymiseen menehtymäisillään, teholla letkuja täynnä, ehkäpä leikkauksissa, sairaalabakteerin saaneina, limaan tukehtumaisillaan, joku ehkä saattaisi havahtua. Se voi tuntua vielä kaukaiselta eikä kukaan usko sen osuvan omalle kohdalle, mutta joku tuonkin kohtalon joutuu kokemaan. Keho kestää aikansa, mutta kun nälkiintymistä kestää vuosikausia ja elimistö on käyttänyt kaikki lihaksensa, kaiken proteiinin lähteen, mitä kehossa on (myös sisäelinten ympäriltä), ei tarvita kuin joku flunssa, joka muuttuu keuhkokuumeeksi, suurempi leikkaus, joka laihduttaisi normaalipainoisenkin parillakymmenellä kilolla, niin alipainoisella ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. En lässytä enkä hymistele, toivottavasti en liikaa järkytäkään, mutta jonkun on tämäkin kerrottava, kuolleet ei ole itse täällä kertomassa. Sairaus ei ole teidän oma vikanne eikä koskaan ole liian myöhäistä hakea apua! Olkaa kilttejä ja menkää hoitoon heti kun siihen on mahdollisuus ja mieluummin aikaisemmin. On ihmisiä , jotka teistä välittää.

Kiitos sinulle. Olen alipainoinen,on niinkin että jotkut ihmiset ovat alipainoisia riippumatta siitä mitä ja miten syövät.Anorektikon tulisi oppia rakastamaan omaa kehoaan,keho on lahja josta tulee pitää huolta.
Elämä on lahja josta olisi tarkoitus nauttia. Oikeanlainen itsensä rakastaminen on tie terveyteen ja tasapainoon?

catmint kirjoitti:

Itse en sairasta sh:tä, mutta seurasin läheisen kamppailua parikymmentä vuotta ja näin miten anoreksiaan kuollaan. En halua sitä kenellekään toiselle. Se, että olen itsekin kärsinyt läheisen sairaudesta ei saa minua sulkemaan silmiäni. Ennemminkin ajattelen niin, että jos se, mitä kerron omista kokemuksistani saa edes jonkun miettimään ja haluamaan parantumista, niin olen tehnyt edes jotakin taistellakseni tuota sairautta vastaan. En pysty tietenkään yksin kenenkään päätä kääntämään, mutta ainakin aion puhua ja kertoa kokemuksistani. Jos sh:tä sairastavat näkisivät filmiltä oman elämänsä viimeiset hetket vaikkapa nälkiintymiseen menehtymäisillään, teholla letkuja täynnä, ehkäpä leikkauksissa, sairaalabakteerin saaneina, limaan tukehtumaisillaan, joku ehkä saattaisi havahtua. Se voi tuntua vielä kaukaiselta eikä kukaan usko sen osuvan omalle kohdalle, mutta joku tuonkin kohtalon joutuu kokemaan. Keho kestää aikansa, mutta kun nälkiintymistä kestää vuosikausia ja elimistö on käyttänyt kaikki lihaksensa, kaiken proteiinin lähteen, mitä kehossa on (myös sisäelinten ympäriltä), ei tarvita kuin joku flunssa, joka muuttuu keuhkokuumeeksi, suurempi leikkaus, joka laihduttaisi normaalipainoisenkin parillakymmenellä kilolla, niin alipainoisella ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. En lässytä enkä hymistele, toivottavasti en liikaa järkytäkään, mutta jonkun on tämäkin kerrottava, kuolleet ei ole itse täällä kertomassa. Sairaus ei ole teidän oma vikanne eikä koskaan ole liian myöhäistä hakea apua! Olkaa kilttejä ja menkää hoitoon heti kun siihen on mahdollisuus ja mieluummin aikaisemmin. On ihmisiä , jotka teistä välittää.

...kyllä se vaan joskus on ihan omakin vika...onhan tämä nähty...

,,,, kirjoitti:

...kyllä se vaan joskus on ihan omakin vika...onhan tämä nähty...

Onhan se oma vika tavallaan. Ei kukaan pakota siihen ketään. Vain itse sen voi parantaakin. Kukaan toinen ei voi saada parantumaan, se vaati itseltä mielettömiä ponnisteluja. Mielestäni tätä ponnistelua paranemiseen pitäisi kannustaa, aina kun sairas on edistynyt, niin hurraa-huutoja silloin.

Meillä oli lapsena puutetta ruuasta, en tuntenut yhtään syömishäiriöistä, ruoka maistui kun sitä sai.
Kyllä teidän syömishäiriöistenkin pitäisi kritiikkiä kestää.
Tavallisen kuolevaisen on vaikea tajuta tahallista hidasta itsemurhaa.
Minulla ei ole aikomustakaan alkaa kirjoitella tänne enkä varmaan edes avaa sivuja, on tämä niin sairaalta kuullostavaa.
Hoidan oikeasti sairasta läheistäni, kun tulee todellisia vastoinkäymisiä oman napansa tuijottaminen jäisi vähemmälle.