Itse poden synnytyspelkoa ja siksi lueskelen tätä palstaa etukäteen. Minulla pelon taustalla on lapsena koettu väkivalta ja nuorena koettu seksuaalinen väkivalta, eli kehonkuvani on todella negatiivinen, en kestä kovin hyvin koskettamista jne. (huom. sitä et päältä näe, voin olla työkaverisi).
Palstaa lukiessani olen huomannut, että tuo suhde itseen vaikuttaisi olevan merkittävässä osassa, kun katsotaan, mitä traumoja synnytyksestä tulee.
Joku saattaa kirjoittaa, että tosi hyvin on aina mennyt, ja on tyytyväinen, vaikka olisikin ollut paljon kipuja ja paikat pahastikin kärsineet, tullut aristusta ja pidätysongelmia.
Toisella taas jää lapsenteko yhteen lapseen ja seksi loppuu moneksi vuodeksi, vaikka olisi kokenut objektiivisesti "helpon" synnytyksen ja jälkivaivat olisi lieviä.
Olenko oikeilla jäljillä, eli onko persoonalla (suhtautuminen elämään) ja kehonkuvalla jotain merkitystä? Entä sillä, oliko lapsi puolivahinko vai erittäin toivottu? Ottakaa kantaa!
Palstaa lukiessani olen huomannut, että tuo suhde itseen vaikuttaisi olevan merkittävässä osassa, kun katsotaan, mitä traumoja synnytyksestä tulee.
Joku saattaa kirjoittaa, että tosi hyvin on aina mennyt, ja on tyytyväinen, vaikka olisikin ollut paljon kipuja ja paikat pahastikin kärsineet, tullut aristusta ja pidätysongelmia.
Toisella taas jää lapsenteko yhteen lapseen ja seksi loppuu moneksi vuodeksi, vaikka olisi kokenut objektiivisesti "helpon" synnytyksen ja jälkivaivat olisi lieviä.
Olenko oikeilla jäljillä, eli onko persoonalla (suhtautuminen elämään) ja kehonkuvalla jotain merkitystä? Entä sillä, oliko lapsi puolivahinko vai erittäin toivottu? Ottakaa kantaa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
heippa!
olet mielestäni oivaltanut yhden tärkeän asian eli jokaisen oma persoonallisuus ja tapa elää ja ottaa vastaan uusia asioita vaikuttaa meidän jokaiseen kokemukseen, myös synnytykseen.
ja varmasti kun synnytyksestä on kyse niin juuri tuo oman kehon tunteminen, hyväksyminen ja siinä hyvin voiminen on osatekijä synnytyksen kipujen hyväksymisen kannalta.
oon väsynyt ja en osaa nyt kunnolla selittää mitä tarkoitan mutta ainakin itselläni on ollut selvää jo etukäteen että synnytys on kipua ja tuskaakin mutta ne kuuluvat siihen väistämättä. synnytyskipu on kuitenkin sellaista kipua jolle on syy ja siksi sen olen kestänyt paremmin kuin jonkun muun kivun (minulla on alhainen kipukynnys). olen saanut kivunlievitystä molemminlla kerroilla ja molemmat synnytykseni ovat elämäni parhaat kokemukset kipuineen ja mielettömine onnentunteineen kun lapsi viimein on syntynyt.
eli itselleni se kipu mikä lapsen saamiseen liittyy (plus muut jälkivaivat) ovat luonnollinen asia ja mitään huonoa ei ole jäänyt mieleeni. suhtaudun muutenkin positiivisesti elämään ja itseeni.
sinulla on ollut rankkoja kokemuksia lapsena ja nuorena ja sanoit että podet synnytyspelkoa, ymmärrän sen hyvin jos suhteesi omaan kehoosi on jotenkin ahdistunut tai sinulla on epäilyjä mihin pystyt ja miten suoriudut. tuntuuko synnytys ahdistavalta ja epämiellyttävältä sen takia miten se käytännössä tapahtuu (ja että siinä ollaan tavallaan avuttomassa ja herkässä tilassa muiden "armoilla")? niin luulisin sinun kokevan..
vastaan vielä tuohon että molemmat lapseni ovat olleet yllätyksiä eikä elämäntilanteeseen kovinkaan sopivia. silti olen heitä odottanut rakkaudella ja ollut heistä onnellinen joka sekunti. olen valinnut ehkä toisin kuin moni muu sijassani mutta olen onnellinen kahden lapsen äiti ja lapseni ovat tärkeimmät ja parhaimmat asiat elämässäni.
jokainen on tosiaan yksilö ja kokee asiat erilailla, myös synnytyksen. minusta viestissäsi oli monta ajattelemisen arvoista asiaa monelle. sinulle toivon kaikkea hyvää ja menneisyydestäsi huolimatta toivon että löydät rohkeutta ja voimaa tehdä elämän joka saralla asioita joita haluat.
jos käy niin että vauva vammautuu/kuolee, ja/tai jos repeät todella pahasti, elimet roikkuu jalkovälissä etkä pysty pidättämään ulosteita on varmasti melko vähän merkitystä sillä, mikä on oma historia tai kehonkuva.
Mutta joka tapauksessa oikeassa olet siinä, että korvienväli vaikuttaa asioihin, paitsi itse synnytyskokemukseen niin siitä parantumiseen. Jos nainen pakotetaan alatiesynnytykseen eivät lähtökohdat ole hyvät eikä vammoista paraneminenkaan helppoa.
Varmasti niin on, etta ihmisen kokemukset, luonne ym. vaikuttavat paljon siihen, miten synnytykseen suhtautuu. Itse olen paattanut olla hankkimatta lapsia synnytyspelon takia, pelko on vain liian suuri.
Luulen, etta suhde itseeni vaikuttaa asiaan paljon; olen ensinnakin rakenteeltani todella siro ja hento, hyvin kapealantioinen. Minua on mm. kiusattu koulussa laihuuden takia, joka ei ainakaan vaikuttanut positiivisesti minakuvaani. Edelleenkaan en pida siita,etta ulkonakoani kommentoidaan, edes positiivisessa mielessa. Olen myos perfektionisti, haluan itse hallita kaikkia tilanteita, missaan nimessa en suostu synnytykseen, jossa ollaan tavallaan muiden armoilla. En halua, etta muut nakevat kipuni ja avuttomuuteni. En halua "menettaa kasvojani". Kaikissa asioissa olen todella herkka, olen myos sairastanut vaikean masennuksen.
Pelkooni vaikuttaa varmasti myos se, etta olen itse syntynyt keisarileikkauksella, samoin kuin veljeni ja serkkuni, eli todennakoisesti sukuni naisilla on yleensakin ahdas lantio. Pelkaan, etta joutuisin turhaan karsimaan alatiesynnytyksesta, joka kuitenkin paatyisi sektioon. Ja tietysti pelkaan, etta vauva voisi vammautua tai kuolla.
Tassa siis oma taustani, joka uskoakseni vaikuttaa asiaan aika lailla. Mutta mielestani on myos niin, etta synnytys yleensa on kamala asia, ihan objektiivisesti tarkasteltuna. Mutta jotkut vain kokevat sen viela pahempana kuin toiset.