Ystäväni kärsii masennuksesta..tunne itseni todella avuttomaksi koska en tiedä miten häntä auttaisin. Hän ei vastaa puheluihin eikä edes tekstiviesteihin.. Hänen koulunkäyntinsäkin kärsii.. Haluaisin todella auttaa ja tukea häntä mutta en vain tiedä että miten tulisi toimia??? kaikki tuntuu niin turhalta.. En ole aikaisemmin ollut tekemisissä masentuneen ihmisen kanssa..tietenkin olen yrittänyt käyttää maalaisjärkeä mutta nyt alkaa sekin jo kohta loppumaan..
Auttakaa minua!!!!
Auttakaa minua!!!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
itseensä. Hän ei näe apua. Turhaan yrität auttaa,sillä hän ei sitä tajua. Ainoa vaihtoehto on viedä hänet lääkäriin. Joko normaaliin lääkäriin ja pyytää lähetettä psykologille tai mielenterveystoimistoon. Sano hänelle,että "Nyt tehdään sun elämästä sellainen kun se oli. Jaksat kohta taas paremmin. Nyt mennään lääkäriin."
kuntoon,muuten joudut kierteeseen ,vaatimuksia tulee,auta fyysisesti,esim.siivoomalla,mut älä anna määräillä
Ehkä ystväsi ei kaipaa seuraasi???? Varmaan vastaisi jos kaipaisi, ehkä parhaiten autat häntä tappamalla itsesi kylmästi. Tuskin hän sinun sääliäsi ja apuasi kaipaa.. Lopeta häiriköinti jo tänään.
taitaa tämän viestin takana olevan oikein idiootti isolla i:llä...
menepä itse sinne montun reunalle ja pian .joku voi tulla tuuppaamaan sut siitä alas kun itelläs ei voimia ole, pikku poika. joko pääsit ala-asteelta kotiin...
ei masentunutta pysty kukaan muu auttaa kuin masentunut itse ja lääkärit..turhaan sä itseäs toisen ongelmilla vaivaat.. mä en ainakaa halua apua keltää.. mä kyllä pyydän kun haluan jonku auttavan.. antakaa meille "luusereille vittu aikaa parantua.. antakaa meidän elää niin kuin me elämme, jos elämme.. ei me kaivata neuvoja tai sääliä!!!
Kun olin itse masentunut, niin ystäväni soitti joka sunnuntai ja pyysi kävelylenkille. Ajatus ahdisti joka su aamu, kun tiesin mitä oli tulossa. Kävelylenkin jälkeen olo oli kuitenkin pariksi tunniksi helpottanut ja sen voimalla jaksoin aina vastata hänen puheluihin. Näin jälkikäteen niistä juttelutuokioista oli todella paljon apua. Vaikka vain juteltiin suurin osa ajasta tavallisia juttuja, en siis hänen päälleen kaatanut kaikkea ahdistusta, koska sain tehdä sen psykologilla.
Ystäväsi voi tuntea myös häpeää tilastaan (joka pahenee tällaisten henkilöiden asenteellisuudesta mitä täälläkin nyt voi lukea). Pahimmillaan masennus sairautena vie toimintakyvyn kokonaan, eikä silloin pysty vastaamaan puhelimeen, nousemaan sängystä tai saatikka pitämään ystävyyssuhteita yllä. Silloin vaaditaan aika paljon ymmärrystä ja tuen osoittamista ystäviltä. Jos hän ei sitä kaipaa sairauden aikana, niin sen jälkeen.
juuri näin asia on. puhut asiaa ja vastauksestasi näkee, että olet kokenut vaikean masennuksen. niinkuin minäkin.
vain se kuka on itse kokenut masennuksen, tietää mistä puhuu. ei se ole masennusta ettei huvita tai tuntuu pahalta jne. masennus on jotain muuta. masentunut elää omaa elämää vailla muita omassa ympyrässään. sitä ei kukaan käsitä ennen kuin itse kokee. se ei ole leikkiä vaan kamppailua elämän ja kuoleman välillä.
tsemppiä kaikille masentuneille. älkää välittäkö näiden joidenkin hullujen kommenteista, ne ei tiedä mistä puhuu.
Viimeinen kommentti viimeksi kirjoittaneelta oli ihan hyvä. Älkää kuunnelko kaikkien mielipiteitä.
Voin kuitenkin itse vakavasta sairastumisesta parantumisen jälkeen sanoa, että kyllä muut ihmiset olivat suureksi avuksi. Jokainen hyvä ystävä ja sukulainen auttoi omalla tavallaan ja olen siitä hyvin kiitollinen, vaikken tiedä miten heitä pystyisin kiittämään. Myös nykyinen avomieheni on auttanut paljon pelkällä läsnäolollaan.
Todellakin olin sairastuttuani aivan sairaudentunnoton, enkä tiennyt mitä tehdä, en halunnut lääkäriin enkä todellakaan sairaalaan, jonne minut lopulta vietiin väkisin. Se oli kamalaa aikaa, mutta tarpeellista oli muiden ihmisten järkevä toiminta. Se että he ottivat ohjat käsiinsä, kun minä en siihen pystynyt.
He päättivät pitkälle asiat puolestani, kuljettivat minua milloin minnekin. Hoitivat asiani puolestani. Kyllä heille kuuluisi kunnon kiitos ja kunnianosoitus puolestani ja siitä mitä he joutuivat kokemaan ja kestämään. En muista itse paljonkaan niistä ajoista enkä siis pysty asettumaan heidän asemaansa siihen hetkeen ja ajankohtaan. Se oli heillekin kriisin paikka. Olin todellakin pitkän ajan muista riippuvainen, vaikka luonteeni on enemmänkin sitä linjaa, että itse haluaa ja pitää selviytyä ja selvittää asiat. En siihen kuitenkaan pystynyt. Elämäni oli suurten muutosten saartamaa. Paljon tapahtui muutoksia lyhyen ajan sisällä ja hamusin itselleni aina vain enemmän ja vaativampia hommia.
Se on kuitenkin elettyä elämää ja mennyttä aikaa. Olen siitä toipunut. Toipuminen alkoi heti kun pääsin hoitoon. Sairaalassa olo kesti kuukauden, josta päästyäni pääsin hyvin nopeasti terapiaan. Terapia auttoi ja mursi kaikki negatiiviset ajatelmat itsestäni. Itsetuntoni nousi ja kunnes sitten yhtenä päivänä tavattuani nykyisen mieheni, niin siitä lähtien todellakin paranemiseni eteni suurin harppauksin. Samalla kun ilmoitin terapeutille tästä poikaystävästä, terapeutti sanoi, että nyt ei enää terapiaa tarvita. Hän sanoi, että parisuhteessa täytyy molempien uskaltaa jakaa keskenään niin hyvät kuin huonot asiat, enkä tarkoita sitä, että mieheni on terapeuttini. En todellakaan halua ketään minua hoivaamaan, vaan ennen olin hyvin yksinäinen sinkkunainen tai -tyttö ja nykyään minulla on kaveri, jonka kanssa voi jutella päivän kuulumiset ja keskustella kaikista asioista. Elämäni on nykyään paljon merkityksellisempi ja täydempi kuin ennen, ja elämässäni on nykyään paljon iloa ja huumoria myös viljellään paljon, kun ennen puolestaan olin hyvin totinen ja vakava, kun elämä oli silloin paljon murheita, perheriitoja ja huolia täynnä. Silloin ei voinut paljon hymyillä, mutta kun terapiassa opin sen, ettei minun tarvitse olla lapsuuden perheenjäsenteni elämästä vastuussa, kun itsekin olin vasta lapsi. Opin valitsemaan seurani tarkemmin, ja jätin tylysti pitämättä yhteyttä sellaisiin henkilöihin, jotka rasittivat voimiani. Yritin aina auttaa ihmisiä parhaani mukaan, mutta olen todennut että kukaan ei loppupeleissä auta ketään enemmän kuin oma itsensä. Kenenkään elämää ei voi normaalin ihminen mennä muuttamaan ilman että kyseinen henkilö itse sitä haluaa. Se on asia, jolle ei vain voi mitään, ja joka täytyy hyväksyä. Näin minä sain oman rauhan ja mahdollisuuden elää omaa elämää.
Toivottavasti jotakin helpottaa tämä kirjoitus. Tärkeintä on tunnistaa oma sairaus ja hakea ammattiapua. Kaverit ei voi paljon auttaa, kun taas terapiassa keskitytään asian ytimeen, pyritään etsimään henkilön omia mahdollisia ratkaisukeinoja oman elämänsä hallintaan, kun pelkkä kavereiden hyvä kuuntelutaito ei ole niin tehokasta, kuin ammattilaisen auttamistaidot. Olen mielestäni terapian myötä tullut vahvemmaksi ja parisuhteessanikin huomaan käyttäväni hyödyksi terapiassa oppimiani taitoja ja terapeutilta saamiani neuvoja, ja koen, että uuden minän löydyttyä pystyn rakentamaan pysyviä suhteita paremmin. Usein lapsuudessa koetut usein tiedostamattomat asiat ovat pääsyy siihen, että ongelmia tulee parisuhteessa sekä muissakin ihmissuhteissa. Sori tämä pitkä kirjoitus.