käsitteestä rokkari

Kaltaiseni vanhan rockabilly-miehen on hämmentävää lukea lehdistä juttuja siitä kuinka rokkarit vastustavat rasismia, kuinka rokkarit tukevat sivareita tai kuinka rokkarit vaativat kehitysmaiden velkojen anteeksiantamista. Itse vanhana rockabilly-miehenä kutsuisin henkilöitä jotka edellä mainittua toimintaa harrastavat: hämyiksi, poppareiksi hipeiksi tai punkkareiksi, mutta taatusti en rokkareiksi.
Minulle ja uskon, että myös suurelle osalle muita, rokkari on henkilö joka kuuntele 1950-luku vaikutteista rock and rollia ja rockabillyä, heiluttaa Etelävaltioiden lippua ja on henkisesti punaniska.
Siteeraan Voima lehdessä (9/04) ollutta Julle Tuuliasen kirjotusta ns. diinareista eli rokkareista. Jokainen päätelköön itse olisivatko nämä henkilöt ensimmäisenä osallistumassa esim. ns. rasisminvastaiseen konserttiin.
”
Samaan aikaan, 1970-luvun lopulla, vaikutti pääkaupunkiseudulla omituinen diinariaalto. Monopoliasemassa oleva nuortenlehti innosti kakaroita diggailemaan 1950-luvun jenkkimusaa ja pukeutumaan samalla tavalla kuin rapakon takana oli pukeuduttu pari vuosikymmentä aiemmin. Sana ’diinari’ tuli siitä, että nämä yksilöt yrittivät kovasti muistuttaa James Deania.

Ilmiötä olisi voinut seurata huvittuneena sivusta, mutta liian moni joutui sen hampaisiin. Hyvin pian siihen alkoi liittyä yhä enemmän uusfasistisia piirteitä. Diinareiksi kutsuttujen nuorten mielestä kaikki erilaiset, kuten hipit, punkkarit, erirotuiset, prostituoidut, homot, pultsarit, pilvenpolttajat ja kommarit, piti karkottaa maasta alituisella väkivallan uhalla.

Ja väkivaltaa riitti. Lukemattomia vähemmistöjen edustajia pahoinpideltiin sairaalakuntoon, joitakin otettiin hengiltä. Iltaisin b-luokan kansalaisten piti kulkea kaupungilla sivukatuja pitkin ja välttää tiettyjä paikkoja, kuten julkisia liikennevälineitä.

Homojen kruisailupaikoilla käytiin hakkaamassa ja tekemässä ryöstöjä.

Entä suomalainen yhteiskunta? Ei Suosikki-lehti suinkaan jäänyt ainoaksi agitaattoriksi, vaan pian liittyi mukaan myös koko kansan Yleisradio. Useissa nuorille suunnatuissa radio- ja tv-ohjelmissa oli runsaasti tilaa näiden tervehenkisten nuorten rallatella natseja ihannoivia laulujaan ja selittää, kuinka "kaikki hämyt pitäisi panna kylmiksi".

Totta kai yhteiskunta hyväksyi tällaisen. Nämä nuorethan olivat huumeiden vastaisia, harrastivat liikuntaa (lähinnä taistelulajeja) ja kohdistivat aggressionsa ei-toivottuihin ihmisiin. Ja homma toimi. Muutama saatiin tapettua, mutta moni todella pakkasi kassinsa ja lähti Ruotsiin. Siellä ei tällaista ilmiötä ollut sen enempää kuin missään muuallakaan, ei edes kyseisen pukeutumis- ja musiikkimuodin alkuperämaassa USA:ssa.

Ilmiö eli viitisen vuotta, kunnes se sisällyksettömyydessään alkoi hajota. Äärimmäisimmät leikkasivat loputkin hiuksensa ja ryhtyivät Suomen ensimmäisiksi skineiksi. Lyhyt askel oli helppo ottaa.”