Lapsuudestani johtuen minulla on älyttömän huono itsetunto ja ainakin tästä osaksi seurauksena masennus. Miten ihmeessä itsetuntoa saisi kohotettua? Yritän ajatella positiivisesti, ajattelen omia hyviä puolia yms. mutta aina lipsuu ja alavire alkaa. Tosin huomaan sen nyt jo ajoissa ja osaan pysäyttää sen. Myöskin kaiken negatiivisen palautteen otan liian raskaasti ja jumiudun siihen. Enkä sisäistä sitä, että ei jonkun toisen ihmisen mielipiteellä ei määrittele ihmisarvoani...neuvokaa umpikujassa olevaa.
Mitenkä itsetuntoa saa kohotettua?
KissaK
171815
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Itsellänikin on tod. huono itsetunto. Odotan neljättä lasta, joka tuntui hyvältä idealta, mutta nyt olen alkanut miettimään että mitäs järkeä näitä geenejä ja ongelmia on enää siirtää eteenpäin. En periaatteessa kadu lapsia, vaan sitä että alunperin synnyinkään - sillä jotenkin tuntuu että minusta ei hirveästi hyötyä/iloa yhteiskunnassa ole (olen alalta, jossa kova kilpailu ja pitäisi osata sitä sun tätä). On useasti päiviä, jolloin näen silmissäni perheeni tulevaisuuden ilman itseäni - lapset onnellisia uuden äidin kanssa ja miehellä kiva, nätti ja hyvin toimeentuleva uusi vaimo. Ja kukaan (synkkä minä) ei kärvistelisi huonossa itsetunnossa murehtimassa, vaan kaikki olisi tosi aurinkoista. Ärsyttävää on, että tiedän kyllä kaikki neuvot millä esim. heikkoa itsetuntoa voisi kohottaa, mutta kun tiedän että olen mikä olen juuri taustani vuoksi - jota ei voi muuttaa. Muutama kuukausi on mennyt niin, etten kerta kaikkiaan keksi elämälle mitään tarkoitusta.
Heips! Tuttuja fiiliksiä-missäpäin oikein asut? Itse asun Tampereella.
minäkin voisin kirjoittaa vaikka väitöskirjan hyvän itsetunnon kohotuksesta mutta omalla kohdalla kaikki tuntuu olevan niin pirun vaikeaa. Pahinta tässä on se että olen tahtomatta alkanut siirtää tätä ajattelutapaa mun lapseen, lapsi on hyvä sillon kun tarhassa kehutaan, tuhma jos tarhassa on ollut tuhmasti... tottakai kehutaan häntä kotona mutta tämän kokeneet varmaan tajusitte mitä tarkotin..
Jotenkin se on niin syväänjuurtunut, ettei siitä tunnu pääsevän eroon. Positiiviset kokemukset ja onnistumiset auttavat hetken, mutta vastoinkäymisten sattuessa kaikki palaa ennalleen. Positiivista palautettakin saan jatkuvasti, mutta siihen on vaikea suhtautua. samalla minulla on taipumusta itsesyytöksiin. Tulevaisuuteen on vaikea suhtautua luottavaisesti, taustalla on koko ajan se pieni ääni, joka muistuttaa siitä, miten olen ennenkin osannut sotkea asiani.
Masennukseni on sitä laatua, jolla on tapana uusiutua. Pelkään pahoin, että juuri tämä itsetunto-ongelma sen laukaisee. Joskus tuntuu että miksi edes viitsii yrittää, lapset pitävät suurinpiirtein arjessa toimeliaana, mutta ilman heitä olisin hukassa. Toisaalta olen asettanut vaatimuksetkin itseäni kohtaan korkealle, on vaikeaa antaa itselleen lupaa tehdä jotain huonosti tai hutiloiden.
Tätä yritän sitten purkaa terapiassa, muttatulokset tuntuvat olevan aika laihoja.
Voi kun joku keksisikin jonkin toimivan konstin, Mutta epäilen että mitään ihmelääkettä ei löydy.
En ole läheltäkään Tretta, kun nyt kysyit. Hassua, mutta vaikka olen suht hyvin kouluttautunut, en saa koulutuksestani/työelämästä sitä irti mitä pitäisi, juuri sen vuoksi että itsetunto/alhainen itsearvostus vaikuttavat. Siis vaikka yleensä olen saanut töistä kuin töistä hyvät todistukset, niin silti tuntuu etten vieläkään ole ollut tarpeeksi hyvä - koska eihän nämä muut, työnantaja ja työtoverit, tiedä oikeasti kuinka huono olenkaan (koska eivät tiedä taustaani, ja osittain myös siksi että olen kovasti yrittänyt näytellä toisenlaista kuin oikeasti olen, eli luuseri).
Toinen asia on se että puolisoni on taustaltaan ja asenteiltaan kasvatettu itsetunnoltaan hyväksi ihmiseksi, mikä saa minussa esiin vielä huonomman minän. Koska on jotenkin salakavalasti välillä ajatus päässäni, että helppohan hänen on innostua ja olla ja mennä, kun se perusvire hänenkaltaisillaan ("normaaleilla"?) elämässä on että "I´m worth it" kun taas minulla on ihan päinvastoin. ARGh. Olenkin huomannut usein ajattelevani kovin analyyttisesti ihmisistä ja ihmissuhteista - ts. on hankala heittäytyä mukaan mihinkään. Kun ei mikään ole minkään arvoista sitten kuitenkaan. Kun ei itsestä oikein ole "mihinkään".Muinoin jaksoin innostua edes jostain harrastuksesta - nyt tuntuu ettei viitsi sitäkään.
Minullakin on mieli niin maassa, että ylösnousu aamuisin on jo saavutus. Inhoan itseäni, kilojani, naamaani, kaikkea.Mikään ei innosta, On päiviä, että kuvittelen eri tapoja päättää päiväni.
Ainoa asia, miksi kuitenkin jatkan ovat lapset. Eikä kukaan varmasti näe päällepäin, kuinka masentunut olen! Sen verran osaan näytellä ja olla mukamas hauska!
Ainakaan itsesyytökset eivät auta...Pitäisikö ottaa Dr. Phil:n opit käyttöön ja "innostua elämästä". Niin ja vaikka "itsensä kehuminen" ei ehkä auta, mutta eipä sillä aikaa ainakaan hauku itseään? Pitemmän päälle jotain voisi tapahtua. Huomasin, että rauallisesta joogasta oli jotain apua-onko muilla joogasta samanlaisia kokemuksia? Nyt en pääse kun vauva vielä niin pieni. Aion aloittaa heti kun pääsen. Entä hypnoosi -ainakin jotkut ovat saaneet siitä apua?
tutlta!! Itse töissä vedän useimmat jutut vitsiksi juuri siksi etten näyttäisi omia todellisia tunteita. Jotenkin tuntuu että muiden tunteet ovat aina tärkeämpiä kuin ne omat. Joskus oikein suututtaa kun joku esim kavereista tai töistä valittaa jotain asiaa jonka kanssa minä olen jo tottunut elämään.. Tästä esimerkkinä jatkuvasti särkevä pää, tai jotkut huolet..Tän takia en varmaan olekaan normaali.. heh heh!
Itselläkin on taustani. Isäni meni naimisiin äitini kanssa ns. pakkoavioliittoon ,minun syntymäni takia isän äidin painostuksesta.
Taisi isoäiti olla huolissaan monistakin asioista...
Pakkoavioliitto oli perhehelvetti ja ero tuli 16 vuoden kuluttua.Eron jälkeen läksin neljän vuoden kuluttua maailmalle kauas pois kotoa.Isäni kävi luonani kylässä kymmenen vuoden välein ja viipyi parituntia kerrallaan.Ahdisti varmaan.
Enemmänkin tuli selkäsaunoja ja luunappeja ja tukkapöllyä.Isäni sylissä en muista istuneeni,mutta valokuva alle vuoden ikäisestä todistaa muuta.Muistan kerran pyrkineeni isäni syliin ,mutta hän potkaisi pois.
Isovanhemmat antoivat hellyyttä,koska tietysti näkivät ,mikä on pojan perheessä tilanne.Joten suurimmaksi osaksi olen ehjä,mutta kolmannekseltaan rikki ja se rikkinäinen osa saa välillä ylivallan.
Kehu itseäsi. Kehu kaikesta mahdollisesta. Makaa vaikka sohvalla ja mieti, mitä kaikkia hienoja juttuja sinusta löytyy. Äläkä anna huonojen ajatusten vahingossakaan tulla ajatuksiin.
Ihmisten seurassa keskity toisten tarkkailuun itsesi sijasta. Katsele ja kuuntele muita. He ovat mielenkiintoisia. Siinä samalla unohdat vahtia omaa epävarmuuttasi.
mullekkin. Huono itsetunto meinaa pilata jo parisuhteenkin...=( Onneksi kuitenkin pystyn ukolle edes vähän puhumaan.
Ystäväsuhteet meinaa olla kooituksella, kun huonon itsetunnon takia otan kaikki sanomiset itseeni, vaikka niitä ei mulle välttämmättä olisi tarkoitettukaan. Saatan jäädä moneksi päiväksi murehtimaan jotain mitä joku on sanonut..."mitähän se sillä tarkoitti...ja tarkoittiko se minua"...Sitten tulen siihen tulokseen, että tarkoitti minua ja olen "vihainen". Sairasta!
Eikait tätä itsetuntoa saa täältä pohjamudista mihinkään...paska mikä paska. Onneksi on edes välillä niitä parempiakin päiviä.
...ihan kuin omasta elämästäni...aivan sama juttu! Imen kaikki itseeni ja kehuja en usko. Kaameeta, että muitakin tälläisiä on"/. Väärät uskomukset itsestä jylläävät ja tulkitsemme muiden puheita vääristynein silmälasein eli negatiivisesti? Mutta miksi muitten puheet sitten askarruttavat...huono itsetunto"/ - ja kehä jatkuu.
hassuinta on se, että itse on vallan tietoinen siitä, että on taipuvainen kuvittelemaan olemattomia, mutta siltikin vain takertuu toisten sanomisiin.
Ja välillä jo miettii, että pakkohan minunkin on jossain oltava hyvä ja edes jonkun mielestä mukava, mutta silti siihen ei jaksa uskoa.
Ja kehut menee kuuroille korville...ja aina on itsessä parantamisen varaa, mulla kun meinaa olla vielä tällaisia perfektionistin piirteitä, niin eipä paljon helpota tilannetta.
Onneksi ukko on tasapainoinen ihminen kaikinpuolin ja toivottavasti se sitten periytyy lapsiimme, ettei tarvitse lapsiparkojen kärsiä tällaisesta elämästä. =(
Yes. Meilläkin vanhin poika tosi tasapainoinen-keskimmäinen hirveä sählä ja nuorin on tosi pieni vielä. Ainakin pojat vaikuttavat miljoonakertaa fiksuimmilta mitä itse olen (taas piilohaukuin itseäni). Kannustusta, rakkautta, rajoja ja itse ainakin olen opettanut myös keskustelemaan ja pohtimaan asioita. Omat vanhemmat olivat kyllä ihan p-seestä"/. Olen joskus kysynyt äidiltäni, että pystyykö se nukkumaan yönsä-vastaus oli, että kyllä pystyy eli hän on omasta mielestä täydellinen ihminen eikä pysty itsekritiikkiin, koska ei uskalla tonkia sisintään (romahtais varmaan), mutta siitä monesti lähtee muutos.
että aina on ollut joku ihminen "tallaamassa" alaspäin, vanhemmat, joku ystävä tai miesystävä. Harvoin on ollut sellainen olo, että saa olla sellainen kuin on, vaan koko ajan on pitänyt yrittää olla muuta kuin on ja haluaa olla. Ja kotiväki on kyllä melko lannistavaa sakkia, miun kasvatus on noudattanut linjaa, että kaikki muut on otettava ensin huomioon, sitten tulee vasta omat tarpeet, koska meidän sukumme on aina ollut muita huonompi, ihan luonnostaan. Aina jos on jokin mennyt enemmän tai vähemmän pieleen, niin se johtuu siitä, että ei meiltä mikään onnistu, ja jos jokin on onnistunut, niin ei se ole ollut sitten omaa ansiota. Niin että miksiköhän ei sitten tunne itseään hyväksi?
Itsekin olen kotikasvatuksen myötä saanut kyllä tuta, että muut ensin ja että minun tarpeeni/mielipiteeni ovat jotenkin toisarvoisia. Ikävä kyllä pelottaa että sivulauseissa saatan välittää tuota sanomaa eteenpäin seuraavaan polveen. Alitajuisesti, ja välillä tietoisesti kun on oikein "huonon itsetunnon "päiviä. Kotiväki on tietenkin vanhempia, jotka ovat kuitenkin niin kunnollisia, että heille ei voi olla suoraan katkera (eli periaatteessa alistuminen jatkuu aikuisiälläkin) ja sellaisia, ettei heille voi/pysty edelleenkään näyttämään sitä sisintä minää ja kertomaan miksi se sisin minä ei olekaan sellainen kuin he haluaisivat uskoa. Miehelle pystyn kyllä suht hyvin olemaan oma itseni, mutta koska hän on ns. "I´m worth it"- tyyppiä ja omaa hyvän omantunnon lisäksi ihan hyvän taustan, niin ei hän kyllä ikinä kykene ymmärtämään mitä sisälläni liikkuu ja toisaalta hän ei ymmärrä miksei tästä huonosta itsetunnosta vain noin vain pääsekään eroon. Ts on hankala noudattaa neuvoa että "no älä murehdi!" tai "no tee jotain kivaa". Edellinen puhuja mainitsi,että kotiväki ollut lannistavaa - ja että kun jokin m ennyt pieleen niin se johtuu siitä ettei meikäläiseltä mikään onnistu - ja tätä asennetta pelkään itsekin siirtäväni eteenpäin...
En lukaissut muita saamiasi vastauksia, joten onpa joku saattanut keksiä näitäkin ajatuksia ennenkin, mutta tässä silti omia ajatuksiani.
Tilanteeni on sikäli erilainen, että olen jo vuosia opetellut parempaa elämänhallintaa, jonka yksi osa tuo itsetunto ja taipumus masennukseen on. Niin, ja huomaa, vuosia siihen on mennyt, kun aina joskus elämä iskee niin ärhäkästi, että meinaa taas lipsua...
Ensinnäkin, uskon, että sinun kannattaisi lueskella erilaisia juttuja tästä aiheesta. Ei mikään poppakonsti todennäköisesti löydy täältä niin ehdottomasti, että osaisit sen omaksua vain, koska joku niin sanoo. Mutta silti esitän oman ajatukseni, joka siis perustuu vuosien "itsekoulutukselle".
Jos tulee vaikeita aikoja, niin yleensähän sitä on akuutisti vähän lamaantunut, sille ei juuri mitään voi. Mutta sitten, kun pahin tälli on hiukan laantunut, yritän muistaa ajatella, että "mitä hyötyä tästä masentumisesta on?". Nyt kun olen pitkään asioita ajatellut, niin siinä vaiheessa alkaa yleensä "nousu" aallonpohjasta eli nykyään en pitkään halua tuhlata elämääni murehtimalla asioita. Eli pohdin sitä, että vaikka olisi tullut millaisia tällejä, niin mitä niiden vatvominen hyödyttää minua. Ja vastaus on aina sama: ei mitään. Siitä saan voimia, vaikka joskus hampaita kiristellen, pyrkiä taas saamaan asioita oman pääni sisällä enemmän omaan hallintaani.
Lyhyesti siis: olipa asiat, ihmiset tai heidän mielipiteensä elämässäsi miten hullusti tahansa, niin hyödytkö mitään siitä, että annat niiden vaikuttaa itseesi masentavasti? Luulen, että vastaus on, että et hyödy. Yritä silloin lopettaa se, ja jättää kyseinen asia taaksesi. Koska muuta et voi! Et voi jäädä murehtimaan niitä asioita, koska silloin tuhlaat sen ainoan hetken, joka sinulla todella on - nykyisyytesi.
En väitä, että se olisi mitenkään helppoa. Siksi palaankin alkuun, ja suosittelen asioiden lukemista ajatuksella, esim. kirjastosta löytyy hyviä elämänhallintaa koskevia kirjoja.