Tottakai nyt viime aikoina soittimessa on tiiviisti pyörinyt Angel-CD, mutta kuuntelinpa tänään pitkästä aikaa noita aivan ensimmäisiä levyjä... Broken Frame ja Construction Time jne. Hittovie, ei voi mitään, mutta kyllä nekin on HYVIÄ!
Ihan vaan kiinnostuksesta: kuunteletteko muut miten aktiivisesti noita kultaisen 80-luvun tuotteita ja miten koette ne nyt? Mulle DM on aina ollut jotain enemmän kun vain hyvää musiikkia, joten biisien kasarimeininkikään ei mitenkään pomppaa korville. Kylmänväreet vaan kipittää pitkin selkää.... ;)
Ihan vaan kiinnostuksesta: kuunteletteko muut miten aktiivisesti noita kultaisen 80-luvun tuotteita ja miten koette ne nyt? Mulle DM on aina ollut jotain enemmän kun vain hyvää musiikkia, joten biisien kasarimeininkikään ei mitenkään pomppaa korville. Kylmänväreet vaan kipittää pitkin selkää.... ;)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla nuo levyt on melkein aina soinut ihan sekaisin keskenään. Joskus on toki tehnyt enempi mieli kuunnella Speak & Spelliä kuin SOFAD -tyylistä musiikkia, mutta kun kaikista kerran tykkään niin hirveästi, niin mikään albumi ei paljoa ole ehtinyt hyllyssä pölyyntyä. Suosikeiksi uskaltaisin silti sanoa Music For The Massesin, Violatorin ja SOFADin...ja tietty PTA ja Black Celebration...ja Some Great Reward, okei, ilmeisesti tälle polulle ei kannata lähteä koska pitkä lista noista suosikeistakin näköjään kasautuu.
Nuo 80-luvun tuotannot koen itseasiassa vähän haikeina. Olen itse vielä niin nuori etten siihen aikaan mistään modeista olisi ymmärtänyt alkuunkaan. Joten nuoruus ei ainakaan noista tule mieleen, mutta hyvän musiikin aikakausi kylläkin. Speak & Spell kuulostaa aina yhtä pirteältä, mutta ihan hyvä että sen levyn meininki jäi vain siihen yhteen kiekkoon. Miettikkääpä jos Vince olisi jäänyt bändiin ja linja olisi jatkunut samana? Yazoon Only You olisi Depeche Moden biisi...huhhuh, onneksi näin ei ole.
>>> Miettikkääpä jos Vince olisi jäänyt bändiin ja linja olisi jatkunut samana?
Kuuntelen Moden eri levyjä oikeastaan eri kausina. Välillä on se huippukausi eli Music For The Masses, 101 ja Sofad kuluvat paljon (kumma kyllä Violatoria kuuntelen tosi vähän). Sitten on ikilempparini Ultra ja Exciter, jotka sitten taitavat olla sitä omituisinta koko tuotannossa, mutta olen aina pitänyt kaikesta vähän erilaisesta;). Tämän hetken lempparini "tosi vanhoista" on Manchester Apollo livevuodelta 1982 - onpas aivan järjetön fiilis! Kaikenlaisia ajatuksia tosiaan lentelee, kun ite siihen aikaan elin sitä hurjempaa nuoruutta.
Kyllä meikäläinen aika tasapuolisesti deppareiden levyjä kuuntelee, varmaan vähimmälle on jäänyt tuo speak & spell, sillä levyllä nyt kun on vähän liian monta hinurikappaletta:).. Mutta itse katson kyllä kuuluvani sekä uuden että vanhan dm:n kannattajiin. Ja kun tässä keskustelussa on nyt sivuttu keskustelua "paras levy", niin sanoisin violator; levyllä ei ole ehkä bändin parhaimmat kappaleet, mutta kokonaisuutena heidän täydellisin levy, ainakin minun mielestäni.
Itselläni ovat kovimmassa kulutuksessa levyt Black Celebrationista eteenpäin, mutta kyllä nuo neljä ensimmäistä studioälppäriä pienine epätäydellisyyksineenkin ovat mainiota kuunneltavaa, niistä tosin saa hieman erilaisia viboja kuin vaikkapa SOFADista.
Juuri tänään kuuntelin Construction Time Againia, joka on ehkä suosikkini noista neljästä tarttuvine melodioineen ja kokeellisine kilikolisoundeineen. Sanoitukset toki ovat aika lailla kömpelöitä verrattuna myöhempään tuotantoon, mutta pojat olivatkin kovin nuoria noita levyjä tehdessään.
3 ekaa levyä ei ihan hirveästi tule kuunneltua, ne kun ovat aika epätasaisia, ja sounditkin on aika tuhnut. Some Great Rewardista lähtien koliseekin sitten täysillä.
Sanotaan sitten vaikka näin,
A Broken Frame:n - See You:sta Playing The Angel - Suffer Well:n
Siis kaikki käy. Se on vain fiilareista kiinni..
Mutta täytyy tunnustaa, että 80-luvun puolesta välistä löytyy enemmän lempparibiisejä - onhan tässä tullut "kasvettua" Moden tahdissa jo reilu kakskytvuotta ;)