äiti-kertaa-kolme...

"Ps. osastolle siirtäminen kestää
varmasti kauan, kun sinne on niin kova
tungos. Tämä on niin kovasti
lisääntyvä sairaus."

Voisitko hakea erillisterapiaa sairaalan ulkopuolelta, jossa hän kävisi sairaalasta käsin Sinun tai miehesi saattelemana kerran - pari viikossa? Tavallinen lastenosasto pitää ruumiin hengissä, mutta parantuminen ei ala ennen terapiaa - päinvastoin: väärien syömisrituaalien ylläpito pitkän aikaa pidentää tervehtymisprosessia ja heikentää täysin tervehtymisen mahdollisuutta.

miniatyyri kirjoitti:

"Ps. osastolle siirtäminen kestää
varmasti kauan, kun sinne on niin kova
tungos. Tämä on niin kovasti
lisääntyvä sairaus."

Voisitko hakea erillisterapiaa sairaalan ulkopuolelta, jossa hän kävisi sairaalasta käsin Sinun tai miehesi saattelemana kerran - pari viikossa? Tavallinen lastenosasto pitää ruumiin hengissä, mutta parantuminen ei ala ennen terapiaa - päinvastoin: väärien syömisrituaalien ylläpito pitkän aikaa pidentää tervehtymisprosessia ja heikentää täysin tervehtymisen mahdollisuutta.

Huomaa, miten alkaa oma toiminta-
kyky heiketä, kun ei tajua itse
tehdä yhtään mitään!

Tuohan on mainio idea! Maanantaina on
psykiatrin tapaaminen, voin kysyä
häneltä neuvoa, minne tytön veisin.
Itse mietin jopa hypnoosia, mutta
sitä ei varmaan käytetä...

Tämä aamu alkoi taas hysteerisissä
merkeissä, kun tyttö soitti sairaalasta,
että letku laitetaan takaisin JUURI
kun hän oli päättänyt alkaa syödä
enemmäm eli leipääkin ruoan kanssa.
Mutta kuka häntä enää uskoo?
Koko viikko on ollut aikaa näyttää,
että hän lisää ruokamäärää,
mutta niin ei ole käynyt!
Minä niin haluaisin uskoa, mutten
voi.

Viitaten tuohon tavallisen lastenosaston
hoitoon siellä myös papatetaan
syömisestä KOKO ajan! Jos ei lääkäri
ja hoitaja koko ajan paasaa, alkaa
joku harjoittelija aivan luvatta
tivaamaan, miksi aloit laihduttaa yms.
Ja kovin tietävästi puhui minulle,
että anorektikot valehtelevat aina
ja koko ajan kaikesta! Sitä en kyllä
purematta niele! On eri asia käsittää
väärin kuin valehdella!

Olen varmasti kanssasi "keskustellut"
aikaisemminkin, silloin nimimerkkisi
oli kaiken kokenut? Sinulta olen
saanut hyviä neuvoja, kiitos niistä!
Mun oma jaksaminen alkaa olla aivan
äärirajoilla! Olen ollut 2 viikkoa
sairaslomalla ja sain viikon lisää.
Rytmihäiriöitä yms. Melkein kadehdin
äitejä, jotka pystyvät jättämään lapsensa oman
onnensa nojaan ja jatkavat omaa elämäänsä
kuka mitenkin! Se olisikin helppoa!
Pahus kun pitää olla näin perhe/
lapsi keskeinen ja rakastaa heitä
enemmän kuin itseään.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Huomaa, miten alkaa oma toiminta-
kyky heiketä, kun ei tajua itse
tehdä yhtään mitään!

Tuohan on mainio idea! Maanantaina on
psykiatrin tapaaminen, voin kysyä
häneltä neuvoa, minne tytön veisin.
Itse mietin jopa hypnoosia, mutta
sitä ei varmaan käytetä...

Tämä aamu alkoi taas hysteerisissä
merkeissä, kun tyttö soitti sairaalasta,
että letku laitetaan takaisin JUURI
kun hän oli päättänyt alkaa syödä
enemmäm eli leipääkin ruoan kanssa.
Mutta kuka häntä enää uskoo?
Koko viikko on ollut aikaa näyttää,
että hän lisää ruokamäärää,
mutta niin ei ole käynyt!
Minä niin haluaisin uskoa, mutten
voi.

Viitaten tuohon tavallisen lastenosaston
hoitoon siellä myös papatetaan
syömisestä KOKO ajan! Jos ei lääkäri
ja hoitaja koko ajan paasaa, alkaa
joku harjoittelija aivan luvatta
tivaamaan, miksi aloit laihduttaa yms.
Ja kovin tietävästi puhui minulle,
että anorektikot valehtelevat aina
ja koko ajan kaikesta! Sitä en kyllä
purematta niele! On eri asia käsittää
väärin kuin valehdella!

Olen varmasti kanssasi "keskustellut"
aikaisemminkin, silloin nimimerkkisi
oli kaiken kokenut? Sinulta olen
saanut hyviä neuvoja, kiitos niistä!
Mun oma jaksaminen alkaa olla aivan
äärirajoilla! Olen ollut 2 viikkoa
sairaslomalla ja sain viikon lisää.
Rytmihäiriöitä yms. Melkein kadehdin
äitejä, jotka pystyvät jättämään lapsensa oman
onnensa nojaan ja jatkavat omaa elämäänsä
kuka mitenkin! Se olisikin helppoa!
Pahus kun pitää olla näin perhe/
lapsi keskeinen ja rakastaa heitä
enemmän kuin itseään.

Hyvä huomiokyky Sinulla : ) Minä samahan se: ylimieliseltä kuulostava "kaiken kokenut". Kompensoidakseni turhankin käskevää tyyliäni, ajattelin, että edes nimimerkki voisi kuvastaa tätä ei ollenkaan pelottavaa ihmistä, joka todellisuudessa olen.

Tuo letku homma on ihan hyvä - vaikka kurjalta toki kuulostaakin; juuri tuollaisten otteiden kautta tyttäresi oppii, että hän voi joko päättää tehdä yhteistyötä tai hänet pakotetaan tekemään yhteistyötä, mutta vapautta hänellä ei ole ennen kuin hän luotettavasti pitää huolta itsestään.

Tiedän nuo paskamaiset (anteeksi) harjoittelijat! Minulle eräs sellainen sanoi syyskuussa, että "sä oot just semmonen, josta näkee, että täällä sä olet vielä juhannuksenakin" - typeryksiä!

Pidähän itsestäsi huolta Ystävä hyvä - ihan tosissaan sanon: Minun yksi suurimmista sairaudenaikaisista huolenaiheistani (itsestäänhän anorektikko ei osaa hirveästi olla huolissaan) oli äitini jaksaminen, mietin yökaudet, että väsyy, tai jos ei väsy, niin ainakin kyllästyy – pelkäsin tätä oikein todella: anorektikoiden ympäristön tarkkailu – ja huomioon otto kyky on usein sekin korostunut, vaikka käytöksestä voisi kuvitella, että vain oma napa on tärkeä.
Puhuttele itseäsi vakavasti ja kerro (itsellesi), että murehtiminen on HUONO rakkaudenmääränmittari - sillä siihenhän Sinä sitä alitajuisesti käytät. Mitä enemmän murehdit, sitä enemmän rakastat - ohjelmoit myös ympäristösi ajattelemaan näin. Nyt moinen on loputtava. Kehittele uusi rakkausmittari, sellainen joka ei vähennä kykyäsi olla tyttäresi tukena, vaan päin vastoin lisää sekä henkisiä, että fyysisiä voimiasi. ”Syön hyvin, että jaksan olla tyttäreni kanssa - ulkoilen, että jaksan paremmin hoitaa tytärtäni - vietän aikaa ystävieni kanssa, jotta mieleni olisi skarppina ja levännyt keskustellessani tyttäreni kanssa” jne. jne - voit vaikka ihan ääneen puhella näin kun otata aikaa itsesi ja ajatustesi hoivaamiseen. Mielen ja ympäristön voi ohjelmoida uudelleen - koitapa vaikka! : )

miniatyyri kirjoitti:

Hyvä huomiokyky Sinulla : ) Minä samahan se: ylimieliseltä kuulostava "kaiken kokenut". Kompensoidakseni turhankin käskevää tyyliäni, ajattelin, että edes nimimerkki voisi kuvastaa tätä ei ollenkaan pelottavaa ihmistä, joka todellisuudessa olen.

Tuo letku homma on ihan hyvä - vaikka kurjalta toki kuulostaakin; juuri tuollaisten otteiden kautta tyttäresi oppii, että hän voi joko päättää tehdä yhteistyötä tai hänet pakotetaan tekemään yhteistyötä, mutta vapautta hänellä ei ole ennen kuin hän luotettavasti pitää huolta itsestään.

Tiedän nuo paskamaiset (anteeksi) harjoittelijat! Minulle eräs sellainen sanoi syyskuussa, että "sä oot just semmonen, josta näkee, että täällä sä olet vielä juhannuksenakin" - typeryksiä!

Pidähän itsestäsi huolta Ystävä hyvä - ihan tosissaan sanon: Minun yksi suurimmista sairaudenaikaisista huolenaiheistani (itsestäänhän anorektikko ei osaa hirveästi olla huolissaan) oli äitini jaksaminen, mietin yökaudet, että väsyy, tai jos ei väsy, niin ainakin kyllästyy – pelkäsin tätä oikein todella: anorektikoiden ympäristön tarkkailu – ja huomioon otto kyky on usein sekin korostunut, vaikka käytöksestä voisi kuvitella, että vain oma napa on tärkeä.
Puhuttele itseäsi vakavasti ja kerro (itsellesi), että murehtiminen on HUONO rakkaudenmääränmittari - sillä siihenhän Sinä sitä alitajuisesti käytät. Mitä enemmän murehdit, sitä enemmän rakastat - ohjelmoit myös ympäristösi ajattelemaan näin. Nyt moinen on loputtava. Kehittele uusi rakkausmittari, sellainen joka ei vähennä kykyäsi olla tyttäresi tukena, vaan päin vastoin lisää sekä henkisiä, että fyysisiä voimiasi. ”Syön hyvin, että jaksan olla tyttäreni kanssa - ulkoilen, että jaksan paremmin hoitaa tytärtäni - vietän aikaa ystävieni kanssa, jotta mieleni olisi skarppina ja levännyt keskustellessani tyttäreni kanssa” jne. jne - voit vaikka ihan ääneen puhella näin kun otata aikaa itsesi ja ajatustesi hoivaamiseen. Mielen ja ympäristön voi ohjelmoida uudelleen - koitapa vaikka! : )

Itseään TULISI hoitaa, mutta kun
lisäksi on muu perhe, jää se itsensä
hoitaminen aika vähälle. Ja mä oon
sellainen kanaemo, etten voi nukkua
aamulla,vaikka olen sairaslomalla,
kun kuuntelen, että kaikki
heräävät ja lähtevät ajoissa kouluun.
Tästä pitäsi päästä eroon, mutta ei
kai se tiikerikään raidoistaan pääse!

Ja mä tuun aina flunssaan ja tulee
semmonen ihme huimauskohtaus, kun
on stressi. Heikko mikä heikko,nääs!
Joten liikkuminen jää vähiin, kun
on flunssanen olo.

Ystävät ovat kullanarvoisia "jätekaivoja"
joille voi purkaa ja parkua.

Tuo on aivan totta, ettei murehtimalla
paranna mitään tai ketään. Silti sitä
löytää itsensä samojen ajatusten parista
aina uudestaan.

Kyllä tälle tilanteelle osaa jo nauraakin,
varsinkin kuin nuorimalla oli ykätauti ja hän
ykäämisen välissä huikkasi että "jee, mitä
enemmän ykää, sitä enemmän laihtuu!" Että
vielä bulimikko tähän rinkiin! Mutta ei
sentään onneksi!

Tuli viesti uudesta kohteesta, väliaikaisesta
kylläkin, että siellä sitä vasta
vilskettä onkin! Ruokaa ei ole annettu/
tarjottu sitten 10.30 jälkeen,mutta
sehän on varmaan tytön mielestä
vain nastaa...
No, jahka pääsee huoneeseensa ym.
niin eiköhän saa pöperöä ja hoitoa!

Sinä olet hyvä tyyppi, etkä mikään
pelottava ihminen!
Kirjoituksistasi huokuu ihana ihminen
ja vielä fiksu sellainen!
Olet käynyt kovan koulun sairautesi kanssa
ja toivon, elämäsi on nyt kohdallaan

... tästä ne solmut lähtevät aukeamaan!

Mitä tyttärellesi kuului uudella osastolla? Miltä paikka sinusta vaikutti? Toivottavasti tyttö alkaa saada nyt parempaa/asianmukaista hoitoa. Muistahan itse levätä riittävästi kun olet vielä sairaslomallakin! Paljon voimia!

*Laura* kirjoitti:

Mitä tyttärellesi kuului uudella osastolla? Miltä paikka sinusta vaikutti? Toivottavasti tyttö alkaa saada nyt parempaa/asianmukaista hoitoa. Muistahan itse levätä riittävästi kun olet vielä sairaslomallakin! Paljon voimia!

Tämän päivän siirto meni niin
poskelleen, kuin mennä voi!

Ei muka tarvinnut äitiä/vanhempia
mukaan siirtoon! Tyttö yksin ambulanssiin
kello 13. Paljon tavaraa, kun ollut niin
pitkään sairaalassa.Ambulanssi miehet olivat
huokailleet, että onpas paljon tavaraa! Sou?
Kai sitä kertyy 7 viikossa ja sinne toiseen
sairaalaanko ne olisi pitänyt jättää?
Tyttö siirtyi 2 kertaa ambulansilla paikasta
toiseen yhden päivän aikana, yksin!

Näin jälkeen päin huomaa taas, miten
hemmetin tyhmä ja luottavainen olen: tyttö
oli ollut KOKO PÄIVÄN YKSIN KLINIKAN PÄIVYSTYK-
SESSÄ! Ilman ruokaa!!!! Kello 17.45 mulle
soitti joku psykologi, joka sanoi, että
tyttö todella tarvitsee psykiatrista hoitoa
ja että anoreksia yksikköön on paikka huomenna,
tämän yön tyttö joutuu viettämään tavallisella
nuorisopsykiatrisella osastolla. Aha!

Mentiin katsomaan tyttöä. Paikka oli aika
erikoinen. Siellä oli epäselvästi puhuva mies,
joka myös päivitteli tavaramäärää ja oli muutenkin tosi outo. Oli myös nuoria hoitajattaria ja lääkäri. Mutta...
Ja siellä selvisi, ettei se
toinen paikka olekaan selvä! Soitin joka suuntaan,
mutta ketä sitä nyt saisi illalla kiinni?

Soitin suoralla numerolla psykan osastolta
lastenpsykiatrille, jonka kanssa aiemmin juttelin
ja hän puhui yht äkkiä aivan muuta: HÄN LUULI
MINUA LASTANI HOITAVAKSI LÄÄKÄRIKSI, KUN SOITIN
OSASTON PUHELIMESTA! Sanoin, että perkele, puhuit
itsesi pussiin, kerroin aivan muuta kun soitit
minulle, äidille, kun nyt, kun luulit minua
lääkäriksi!!!

Olo on niin sekava, etten tiedä kenet kuristaisin!
Mehän annoimme luvan siirolle juuri siksi,
että paikan piti olla varma! Huomenna olemme
lähdössä pienelle reissulle, mutta millä
mielellä, kun ei tiedä, mihin tyttöä sinä
aikana siirrellään. Lähete on myös ns M1 lähete,
joka annetaan tarkkailua vaativalle potilaalle,
sen lähetteen "painavuutta" emme myöskään
tienneet, meille sanottiin,että se nopeuttaa
hoitoon pääsyä,mutta se taitaa merkitä
pakkohoitoa henkilökunnan päättämässä
paikassa.

Levätä ei yksinkertaisesti kerkeä!
Voimia tässä todella tarvitaan,
mutta mistä niitä ammentaa?
Taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Tämän päivän siirto meni niin
poskelleen, kuin mennä voi!

Ei muka tarvinnut äitiä/vanhempia
mukaan siirtoon! Tyttö yksin ambulanssiin
kello 13. Paljon tavaraa, kun ollut niin
pitkään sairaalassa.Ambulanssi miehet olivat
huokailleet, että onpas paljon tavaraa! Sou?
Kai sitä kertyy 7 viikossa ja sinne toiseen
sairaalaanko ne olisi pitänyt jättää?
Tyttö siirtyi 2 kertaa ambulansilla paikasta
toiseen yhden päivän aikana, yksin!

Näin jälkeen päin huomaa taas, miten
hemmetin tyhmä ja luottavainen olen: tyttö
oli ollut KOKO PÄIVÄN YKSIN KLINIKAN PÄIVYSTYK-
SESSÄ! Ilman ruokaa!!!! Kello 17.45 mulle
soitti joku psykologi, joka sanoi, että
tyttö todella tarvitsee psykiatrista hoitoa
ja että anoreksia yksikköön on paikka huomenna,
tämän yön tyttö joutuu viettämään tavallisella
nuorisopsykiatrisella osastolla. Aha!

Mentiin katsomaan tyttöä. Paikka oli aika
erikoinen. Siellä oli epäselvästi puhuva mies,
joka myös päivitteli tavaramäärää ja oli muutenkin tosi outo. Oli myös nuoria hoitajattaria ja lääkäri. Mutta...
Ja siellä selvisi, ettei se
toinen paikka olekaan selvä! Soitin joka suuntaan,
mutta ketä sitä nyt saisi illalla kiinni?

Soitin suoralla numerolla psykan osastolta
lastenpsykiatrille, jonka kanssa aiemmin juttelin
ja hän puhui yht äkkiä aivan muuta: HÄN LUULI
MINUA LASTANI HOITAVAKSI LÄÄKÄRIKSI, KUN SOITIN
OSASTON PUHELIMESTA! Sanoin, että perkele, puhuit
itsesi pussiin, kerroin aivan muuta kun soitit
minulle, äidille, kun nyt, kun luulit minua
lääkäriksi!!!

Olo on niin sekava, etten tiedä kenet kuristaisin!
Mehän annoimme luvan siirolle juuri siksi,
että paikan piti olla varma! Huomenna olemme
lähdössä pienelle reissulle, mutta millä
mielellä, kun ei tiedä, mihin tyttöä sinä
aikana siirrellään. Lähete on myös ns M1 lähete,
joka annetaan tarkkailua vaativalle potilaalle,
sen lähetteen "painavuutta" emme myöskään
tienneet, meille sanottiin,että se nopeuttaa
hoitoon pääsyä,mutta se taitaa merkitä
pakkohoitoa henkilökunnan päättämässä
paikassa.

Levätä ei yksinkertaisesti kerkeä!
Voimia tässä todella tarvitaan,
mutta mistä niitä ammentaa?
Taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu!

miksi aoreksian hoito on edelleen näin mutkikasta?!! En voi muuta kysyä ja ihmetellä suuresti! Näyttää, että hoito/hoitokeinot, eivät ole mitenkään kehittyneet tai muuttuneet yli 10 v. aikana. Olisin luullut, että kun 90-luvulta tiedon määrä anoreksiasta on suuresti lisääntynyt ja sairastuneita diagnosoidaan koko ajan enemmän, olisi se jo jotenkin parantanut hoidon laatua ja tuloksiakin. Minusta on käsittämätöntä, kuinka huono tietämys hoitohenkilökunnalla anoreksiasta edelleen on. Luulisi, että tavallisella lastenosastollakin jo olisi kokemusta ja taitoa hoitaa anoreksiapotilasta, kun varmasti kaikissa maan sairaaloissa nuoria anorektikoita on ollut hoidettavana viimeisen 10-15v aikana.

Toivon sydämestäni, että tyttösi pääsee anoreksiayksikköön hoidettavaksi pikapuolin! Muistan omasta hoidostani millaista taistelua se oli. 90-luvun alussa anoreksian hoito oli aivan lapsen kengissä (johon taitaa olla jäänytkin(), äitini joutui taistelemaan oikeuksieni puolesta, kun hoito lastenosastolla oli niin epäinhimillistä. Hoitaja sanoi hänelle, että me täällä hoidamme ruumista ja nuo (psykiatr.osasto) tuolla hoitavat sielua. Äitini mielestä se oli kohtuutonta, että 13v. kohdeltiin niin. Hän meni asiasta klinikan professorin puheille ja sai sillä aikaan jonkinlaista yhteistyötä osastojen välille.

Kerran, jo paranemisvaiheessa, kun paino oli noussut ja olin käymässä punnituksessa sairaalassa (päässyt jo kotiin), järkytyin kohonneesta painosta hirveästi ja menin aivan tolaltani lääkärin nähden. Tästä lääkäri päätteli, että kotioloni ovat epäsopivat tms. ja soitti äidilleni, että minut voidaan huostaanottaa, kun olen niin epätoivoinen. Lääkäri ei tajunnut tilannetta alkuunkaan, olinhan jo selvinnyt pitkälle, painon nousu vaan tuntui pahalta. Lääkäri ei siinä hetkessä osannut lohduttaa/auttaa millään tavalla, oli tilanteesta pihalla kuin lumiukko. Onneksi mitään huostaanottoa ei sentään tapahtunut. Mutta lääkärit ovat kai sitten aika pulassa tämän sairauden kanssa. Eivät tiedä miten toimia. Silloin, kun apua kipeimmin tarvitaan, sitä on usein äärimmäisen vaikea/mahdoton saada ja silloin kun ollaan jo voiton puolella, tehdään äärimmäisen radikaaleja päätöksiä ja hoitotoimia, jotka romuttaisivat kaiken jo saavutetun.

No joo, tämä ei ehkä liittynyt suoraan teidän tilanteeseenne...Halusin vaan kertoa, että samanlaista takkuamista se hoito oli silloinkin! Ja kaikkien mutkien ja kiemuroiden kautta siitä selvittiin voittajina. Niin selviätte tekin vielä joku päivä, usko pois! Keskity elämään vain päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Älä murehdi tulevaa. Itke kun siltä tuntuu, mutta muista nauraakin välillä! Naurusta saa ihan ihmeellisen paljon voimaa ja se auttaa näkemään valoa, mitä kamalammissakin tilanteissa. Kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin! Koita rentoutua edes vähän matkalla!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Tämän päivän siirto meni niin
poskelleen, kuin mennä voi!

Ei muka tarvinnut äitiä/vanhempia
mukaan siirtoon! Tyttö yksin ambulanssiin
kello 13. Paljon tavaraa, kun ollut niin
pitkään sairaalassa.Ambulanssi miehet olivat
huokailleet, että onpas paljon tavaraa! Sou?
Kai sitä kertyy 7 viikossa ja sinne toiseen
sairaalaanko ne olisi pitänyt jättää?
Tyttö siirtyi 2 kertaa ambulansilla paikasta
toiseen yhden päivän aikana, yksin!

Näin jälkeen päin huomaa taas, miten
hemmetin tyhmä ja luottavainen olen: tyttö
oli ollut KOKO PÄIVÄN YKSIN KLINIKAN PÄIVYSTYK-
SESSÄ! Ilman ruokaa!!!! Kello 17.45 mulle
soitti joku psykologi, joka sanoi, että
tyttö todella tarvitsee psykiatrista hoitoa
ja että anoreksia yksikköön on paikka huomenna,
tämän yön tyttö joutuu viettämään tavallisella
nuorisopsykiatrisella osastolla. Aha!

Mentiin katsomaan tyttöä. Paikka oli aika
erikoinen. Siellä oli epäselvästi puhuva mies,
joka myös päivitteli tavaramäärää ja oli muutenkin tosi outo. Oli myös nuoria hoitajattaria ja lääkäri. Mutta...
Ja siellä selvisi, ettei se
toinen paikka olekaan selvä! Soitin joka suuntaan,
mutta ketä sitä nyt saisi illalla kiinni?

Soitin suoralla numerolla psykan osastolta
lastenpsykiatrille, jonka kanssa aiemmin juttelin
ja hän puhui yht äkkiä aivan muuta: HÄN LUULI
MINUA LASTANI HOITAVAKSI LÄÄKÄRIKSI, KUN SOITIN
OSASTON PUHELIMESTA! Sanoin, että perkele, puhuit
itsesi pussiin, kerroin aivan muuta kun soitit
minulle, äidille, kun nyt, kun luulit minua
lääkäriksi!!!

Olo on niin sekava, etten tiedä kenet kuristaisin!
Mehän annoimme luvan siirolle juuri siksi,
että paikan piti olla varma! Huomenna olemme
lähdössä pienelle reissulle, mutta millä
mielellä, kun ei tiedä, mihin tyttöä sinä
aikana siirrellään. Lähete on myös ns M1 lähete,
joka annetaan tarkkailua vaativalle potilaalle,
sen lähetteen "painavuutta" emme myöskään
tienneet, meille sanottiin,että se nopeuttaa
hoitoon pääsyä,mutta se taitaa merkitä
pakkohoitoa henkilökunnan päättämässä
paikassa.

Levätä ei yksinkertaisesti kerkeä!
Voimia tässä todella tarvitaan,
mutta mistä niitä ammentaa?
Taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu!

anteeksi nyt kun puutun tähän keskusteluun, mutta olen seurannut kamppailua tyttärisi kanssa täältä palstan kautta. niin tuttua, olet aivan kuin minun oma äitini. ja itsellänikin on 2 veljeä.

hui, kuulostaa todella rankalta koko tilanne. olin itse sisätautiosastolla kahdesti, toisella kerralla letkussa. SEKÄ pakkohoidossa, juuri tuolla mainitsemallasi M1 lähetteellä kahdesti, kerran tavallisella nuorisoprykiatrisella (suljettu osasto) ja kerran syömishäiriö osastolla. kummallakin kerralla vietiin väkisin terapiasta ambulanssilla ensin tarkkailuun ja sieltä osastolle. ensimmäisellä kerralla (sh-osasto) äitini käsittäkseni halusi myös että menen osastolle, hän oli niin väsynyt koko tilanteeseen ja varmaan pelkäsi, en tiedä. mutta toisella kerralla molemmat vanhemmat vastustivat - silti se määrättiin.

pakkohoito ei ole koskaan kivaa, itseasiassa omaa tilaani se vain pahensi... en parantunut osastoilla ollessani. kyllä, tuolla sh-osastolla on spesialisteja ja muuta, mutta kun ei ole sitä motivaatiota parantumaan. se pitää lähteä itsestä. ja itseäni henkilökohtaisesti ahdisti hirveästi olla tuolla sh-osastolla, koska siellä oli pelkkiä anorektikoita. olin kyllä yksi niistä, nyt sen tiedän, mutta silloin ajattelin vain että 'olen kaikista lihavin enkä todellakaan voi nostaa TÄÄLLÄ painoa'.

kummallakaan pakkohoito kerralla painoni ei noussut, join punnituksiin vettä (lopulta nelisen litraa) ja monen kuukauden kuluttua lääkärit kai luovuttivat ja päästivät pis. tai ehkä uskoivat valheesi, en tiedä. noiden kokemusten jälkeen en pitkään aikaa luottanut kehenkään, vasta nykyään (kaksi vuotta viimeisen osastohoidon jälkeen) olen lopulta pystynyt alkamaan luottamaan uudestaan terapeuttiini, ja saanut mieleisen lääkärin. joka ymmärtää. olen edelleen sairas, tosin anoreksia on vaihtunut bulimiselle puolelle. sain lopulta itse nostettua painoa monen vuoden aliravitsemuksen jälkeen (jäin mm. todella lyhyeksi ja sain osteoporoosin) kun lääkäri alkoi uhkailla ja varoitella kroonistumisella. tosin en tiedä onko tämäkään tilanne nykyään parempi, en pysty käymään koulua kun olen niin masentunut..

anyway, toivoisin niin paljon että pitäisit huolta myös omasta jaksamisestasi. oma äitini paloi loppuun, hän välitti ja huolehti liikaakin aluksi (pari ekaa vuotta) ja nykyään hän ei enää kuulemma 'jaksa välittää'. jatkuvaa haukkumista ja syyttelyä. ja kun kysyn että miksi hän tekee sen, miksi huutaa minulle että saisin painua helvettiin? hän sanoo että on vain niin väsynyt. ahdistavaa. ja kannan syyllisyyttä siitä mitä olen tehnyt meidän koko perheelle, pelkään että veljeni saavat jotain traumoja tai vaikeuksia syömisen ja painon kanssa..

yritä ottaa joskus etäisyyttä, omaa aikaa vain itsellesi. tiedän että se on vaikeaa, jos on oma lapsi niin sairas niin haluaisi vain ola vierellä koko ajan.. mutta tämä on yleensä monen vuoden kamppailu, yritä jakaa voimia. tee tyttärellesi selväksi että olet aina hänen tavoiteltavissaan jos hän tarvitsee sinua, että et lähde mihinkään tai käännä hänelle selkääsi vaikka olisitkin poissa sairaalasta/lomalla. tyttäresi on onnekas että hänelle on sinunlaisesi äiti.

paljon voimia, toivottavasti osasto asiat järjestyy ja tyttäresi saisi jostain motivaatiota yrittää.

sss kirjoitti:

anteeksi nyt kun puutun tähän keskusteluun, mutta olen seurannut kamppailua tyttärisi kanssa täältä palstan kautta. niin tuttua, olet aivan kuin minun oma äitini. ja itsellänikin on 2 veljeä.

hui, kuulostaa todella rankalta koko tilanne. olin itse sisätautiosastolla kahdesti, toisella kerralla letkussa. SEKÄ pakkohoidossa, juuri tuolla mainitsemallasi M1 lähetteellä kahdesti, kerran tavallisella nuorisoprykiatrisella (suljettu osasto) ja kerran syömishäiriö osastolla. kummallakin kerralla vietiin väkisin terapiasta ambulanssilla ensin tarkkailuun ja sieltä osastolle. ensimmäisellä kerralla (sh-osasto) äitini käsittäkseni halusi myös että menen osastolle, hän oli niin väsynyt koko tilanteeseen ja varmaan pelkäsi, en tiedä. mutta toisella kerralla molemmat vanhemmat vastustivat - silti se määrättiin.

pakkohoito ei ole koskaan kivaa, itseasiassa omaa tilaani se vain pahensi... en parantunut osastoilla ollessani. kyllä, tuolla sh-osastolla on spesialisteja ja muuta, mutta kun ei ole sitä motivaatiota parantumaan. se pitää lähteä itsestä. ja itseäni henkilökohtaisesti ahdisti hirveästi olla tuolla sh-osastolla, koska siellä oli pelkkiä anorektikoita. olin kyllä yksi niistä, nyt sen tiedän, mutta silloin ajattelin vain että 'olen kaikista lihavin enkä todellakaan voi nostaa TÄÄLLÄ painoa'.

kummallakaan pakkohoito kerralla painoni ei noussut, join punnituksiin vettä (lopulta nelisen litraa) ja monen kuukauden kuluttua lääkärit kai luovuttivat ja päästivät pis. tai ehkä uskoivat valheesi, en tiedä. noiden kokemusten jälkeen en pitkään aikaa luottanut kehenkään, vasta nykyään (kaksi vuotta viimeisen osastohoidon jälkeen) olen lopulta pystynyt alkamaan luottamaan uudestaan terapeuttiini, ja saanut mieleisen lääkärin. joka ymmärtää. olen edelleen sairas, tosin anoreksia on vaihtunut bulimiselle puolelle. sain lopulta itse nostettua painoa monen vuoden aliravitsemuksen jälkeen (jäin mm. todella lyhyeksi ja sain osteoporoosin) kun lääkäri alkoi uhkailla ja varoitella kroonistumisella. tosin en tiedä onko tämäkään tilanne nykyään parempi, en pysty käymään koulua kun olen niin masentunut..

anyway, toivoisin niin paljon että pitäisit huolta myös omasta jaksamisestasi. oma äitini paloi loppuun, hän välitti ja huolehti liikaakin aluksi (pari ekaa vuotta) ja nykyään hän ei enää kuulemma 'jaksa välittää'. jatkuvaa haukkumista ja syyttelyä. ja kun kysyn että miksi hän tekee sen, miksi huutaa minulle että saisin painua helvettiin? hän sanoo että on vain niin väsynyt. ahdistavaa. ja kannan syyllisyyttä siitä mitä olen tehnyt meidän koko perheelle, pelkään että veljeni saavat jotain traumoja tai vaikeuksia syömisen ja painon kanssa..

yritä ottaa joskus etäisyyttä, omaa aikaa vain itsellesi. tiedän että se on vaikeaa, jos on oma lapsi niin sairas niin haluaisi vain ola vierellä koko ajan.. mutta tämä on yleensä monen vuoden kamppailu, yritä jakaa voimia. tee tyttärellesi selväksi että olet aina hänen tavoiteltavissaan jos hän tarvitsee sinua, että et lähde mihinkään tai käännä hänelle selkääsi vaikka olisitkin poissa sairaalasta/lomalla. tyttäresi on onnekas että hänelle on sinunlaisesi äiti.

paljon voimia, toivottavasti osasto asiat järjestyy ja tyttäresi saisi jostain motivaatiota yrittää.

tuli vaan tässä mieleeni juttuja lukiessa, että oletko koskaan iskenyt tyttärellesi nyrkkiä pöytään ja sanonut että nyt h**** syöt. Ja kertonut miten paljon turhaa vaivaa ja energian kulutusta moinen pelleily on. Tarkoitukseni ei ole suututtaa, mutta itse kun sairastin anoreksiaa vuosia sitten, luulen että olisin jatkanut sitä ruuan kauhistelemista paljon pidempäänkin, ellei vanhemmiltani olisi tullut pelkkää negatiivista palautetta ja syytöksiä aiheesta. Sairaalassa oltiin aika pehmeitä, mutta kotona meno oli aivan muuta. Siitä lähtien kun painoani alettiin tarkkailla, saatoin itkien istua tunteja ruuan edessä ja minut pakotettiin syömään, ilman mitään voi kultapieni selityksiä. Minun annettiin ymmärtää, että syömättömyydelläni olin todellinen typerys ja riesa, eikä minun todellakaan annettu olla syömättä.Ihan mielenkiinnosta vain, itselleni aika oli kamalan raskasta ja olin täysin masentunut, mutta näin jälkikäteen ajatellen, luulen että se pelasti minut todella vakavalta anoreksialta..

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Tämän päivän siirto meni niin
poskelleen, kuin mennä voi!

Ei muka tarvinnut äitiä/vanhempia
mukaan siirtoon! Tyttö yksin ambulanssiin
kello 13. Paljon tavaraa, kun ollut niin
pitkään sairaalassa.Ambulanssi miehet olivat
huokailleet, että onpas paljon tavaraa! Sou?
Kai sitä kertyy 7 viikossa ja sinne toiseen
sairaalaanko ne olisi pitänyt jättää?
Tyttö siirtyi 2 kertaa ambulansilla paikasta
toiseen yhden päivän aikana, yksin!

Näin jälkeen päin huomaa taas, miten
hemmetin tyhmä ja luottavainen olen: tyttö
oli ollut KOKO PÄIVÄN YKSIN KLINIKAN PÄIVYSTYK-
SESSÄ! Ilman ruokaa!!!! Kello 17.45 mulle
soitti joku psykologi, joka sanoi, että
tyttö todella tarvitsee psykiatrista hoitoa
ja että anoreksia yksikköön on paikka huomenna,
tämän yön tyttö joutuu viettämään tavallisella
nuorisopsykiatrisella osastolla. Aha!

Mentiin katsomaan tyttöä. Paikka oli aika
erikoinen. Siellä oli epäselvästi puhuva mies,
joka myös päivitteli tavaramäärää ja oli muutenkin tosi outo. Oli myös nuoria hoitajattaria ja lääkäri. Mutta...
Ja siellä selvisi, ettei se
toinen paikka olekaan selvä! Soitin joka suuntaan,
mutta ketä sitä nyt saisi illalla kiinni?

Soitin suoralla numerolla psykan osastolta
lastenpsykiatrille, jonka kanssa aiemmin juttelin
ja hän puhui yht äkkiä aivan muuta: HÄN LUULI
MINUA LASTANI HOITAVAKSI LÄÄKÄRIKSI, KUN SOITIN
OSASTON PUHELIMESTA! Sanoin, että perkele, puhuit
itsesi pussiin, kerroin aivan muuta kun soitit
minulle, äidille, kun nyt, kun luulit minua
lääkäriksi!!!

Olo on niin sekava, etten tiedä kenet kuristaisin!
Mehän annoimme luvan siirolle juuri siksi,
että paikan piti olla varma! Huomenna olemme
lähdössä pienelle reissulle, mutta millä
mielellä, kun ei tiedä, mihin tyttöä sinä
aikana siirrellään. Lähete on myös ns M1 lähete,
joka annetaan tarkkailua vaativalle potilaalle,
sen lähetteen "painavuutta" emme myöskään
tienneet, meille sanottiin,että se nopeuttaa
hoitoon pääsyä,mutta se taitaa merkitä
pakkohoitoa henkilökunnan päättämässä
paikassa.

Levätä ei yksinkertaisesti kerkeä!
Voimia tässä todella tarvitaan,
mutta mistä niitä ammentaa?
Taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu!

Tämä nyt ei varsinaisesti liity varmaankaan teidän tämänhetkiseen tilanteeseen tai en tiedä,enkä tiedä muutenkaan mitä asiasta ajattelet mutta haluan kertoa yhden asian sinulle.Oletko kuullut koskaan ns.eläinterapiasta? Olisiko teillä mahdollisuus tälläiseen esim. onko allergioita?
Eläinhän ei sairautta paranna mutta sen olemassa olo tekee ihmeitä ihmismielelle. Tämä "terapiahan" ei ole pelkästään johonkin tiettyyn sairauteen liittyvää vaan se nimenomaa perustuu siihen että fyysinen ja henkinen puoli kulkee käsikädessä.
Halusin vaan kertoa koska itse olen ollut nuorena äärettömän vaikea tapaus,tosin ei ole ollut anoreksiaa mutta niin kuin sanoin, tässä sairaudella ei ole väliä.Ja tänä päivänä voin sanoa rehellisesti että tuskin tässä näinkin selväjärkisenä olisin jos en tälläistä ns.eläinterapiaa olisi saanut.
Tietenkään en tarkoita että tämänlainen "terapia" pelkästään auttaisi mutta minä voin sanoa rehellisesti sydämeni pohjasta että tälläistäkin juttua kannattaa miettiä ja ottaa selvää jos yhtään tuntuu kiinnostavalta.
Tämä on nimenomaa sitä henkistä "parantumista" varten ja minulla ainakin aikoinaan tuleva oma lemmikki oli ainut syy miksi suostuin yhtään "elämään ihmisiksi".Asiastahan ei ole hyötyä jos kiinnostusta eläimiin ei ole yhtään.
Anoreksiasta minulla ei siis ole kokemusta mutta eläimen vaikutuksesta ihmisimieleen on.Toivon teille kaikkea hyvää ja muistan teitä iltarukouksessa:)

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Tämän päivän siirto meni niin
poskelleen, kuin mennä voi!

Ei muka tarvinnut äitiä/vanhempia
mukaan siirtoon! Tyttö yksin ambulanssiin
kello 13. Paljon tavaraa, kun ollut niin
pitkään sairaalassa.Ambulanssi miehet olivat
huokailleet, että onpas paljon tavaraa! Sou?
Kai sitä kertyy 7 viikossa ja sinne toiseen
sairaalaanko ne olisi pitänyt jättää?
Tyttö siirtyi 2 kertaa ambulansilla paikasta
toiseen yhden päivän aikana, yksin!

Näin jälkeen päin huomaa taas, miten
hemmetin tyhmä ja luottavainen olen: tyttö
oli ollut KOKO PÄIVÄN YKSIN KLINIKAN PÄIVYSTYK-
SESSÄ! Ilman ruokaa!!!! Kello 17.45 mulle
soitti joku psykologi, joka sanoi, että
tyttö todella tarvitsee psykiatrista hoitoa
ja että anoreksia yksikköön on paikka huomenna,
tämän yön tyttö joutuu viettämään tavallisella
nuorisopsykiatrisella osastolla. Aha!

Mentiin katsomaan tyttöä. Paikka oli aika
erikoinen. Siellä oli epäselvästi puhuva mies,
joka myös päivitteli tavaramäärää ja oli muutenkin tosi outo. Oli myös nuoria hoitajattaria ja lääkäri. Mutta...
Ja siellä selvisi, ettei se
toinen paikka olekaan selvä! Soitin joka suuntaan,
mutta ketä sitä nyt saisi illalla kiinni?

Soitin suoralla numerolla psykan osastolta
lastenpsykiatrille, jonka kanssa aiemmin juttelin
ja hän puhui yht äkkiä aivan muuta: HÄN LUULI
MINUA LASTANI HOITAVAKSI LÄÄKÄRIKSI, KUN SOITIN
OSASTON PUHELIMESTA! Sanoin, että perkele, puhuit
itsesi pussiin, kerroin aivan muuta kun soitit
minulle, äidille, kun nyt, kun luulit minua
lääkäriksi!!!

Olo on niin sekava, etten tiedä kenet kuristaisin!
Mehän annoimme luvan siirolle juuri siksi,
että paikan piti olla varma! Huomenna olemme
lähdössä pienelle reissulle, mutta millä
mielellä, kun ei tiedä, mihin tyttöä sinä
aikana siirrellään. Lähete on myös ns M1 lähete,
joka annetaan tarkkailua vaativalle potilaalle,
sen lähetteen "painavuutta" emme myöskään
tienneet, meille sanottiin,että se nopeuttaa
hoitoon pääsyä,mutta se taitaa merkitä
pakkohoitoa henkilökunnan päättämässä
paikassa.

Levätä ei yksinkertaisesti kerkeä!
Voimia tässä todella tarvitaan,
mutta mistä niitä ammentaa?
Taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu!

Olen seuraillut tätä teidän keskustelua alusta asti ja tunnen suuren tuskasi tyttäresi puolesta.
Minulla on 18-vuotias tytär jolla on myös syömishäiriö.
Olen etsinyt netistä kaikkea mahdollista apua ja eilen sattui silmiini eräs artikkeli rasvahapoista,
joita on menestyksellisesti kokeiltu Englannissa vaikeille anorektikoille. Olisikohan tästä apua Teidän tyttärellenne.
aion ainakin itse hankkia näitä omalle tyttärelleni. Jotainhan on yritettävä.

http://www.biovita.fi/suomi/terveyssivut/e-epa_taulukko.html

*Laura* kirjoitti:

miksi aoreksian hoito on edelleen näin mutkikasta?!! En voi muuta kysyä ja ihmetellä suuresti! Näyttää, että hoito/hoitokeinot, eivät ole mitenkään kehittyneet tai muuttuneet yli 10 v. aikana. Olisin luullut, että kun 90-luvulta tiedon määrä anoreksiasta on suuresti lisääntynyt ja sairastuneita diagnosoidaan koko ajan enemmän, olisi se jo jotenkin parantanut hoidon laatua ja tuloksiakin. Minusta on käsittämätöntä, kuinka huono tietämys hoitohenkilökunnalla anoreksiasta edelleen on. Luulisi, että tavallisella lastenosastollakin jo olisi kokemusta ja taitoa hoitaa anoreksiapotilasta, kun varmasti kaikissa maan sairaaloissa nuoria anorektikoita on ollut hoidettavana viimeisen 10-15v aikana.

Toivon sydämestäni, että tyttösi pääsee anoreksiayksikköön hoidettavaksi pikapuolin! Muistan omasta hoidostani millaista taistelua se oli. 90-luvun alussa anoreksian hoito oli aivan lapsen kengissä (johon taitaa olla jäänytkin(), äitini joutui taistelemaan oikeuksieni puolesta, kun hoito lastenosastolla oli niin epäinhimillistä. Hoitaja sanoi hänelle, että me täällä hoidamme ruumista ja nuo (psykiatr.osasto) tuolla hoitavat sielua. Äitini mielestä se oli kohtuutonta, että 13v. kohdeltiin niin. Hän meni asiasta klinikan professorin puheille ja sai sillä aikaan jonkinlaista yhteistyötä osastojen välille.

Kerran, jo paranemisvaiheessa, kun paino oli noussut ja olin käymässä punnituksessa sairaalassa (päässyt jo kotiin), järkytyin kohonneesta painosta hirveästi ja menin aivan tolaltani lääkärin nähden. Tästä lääkäri päätteli, että kotioloni ovat epäsopivat tms. ja soitti äidilleni, että minut voidaan huostaanottaa, kun olen niin epätoivoinen. Lääkäri ei tajunnut tilannetta alkuunkaan, olinhan jo selvinnyt pitkälle, painon nousu vaan tuntui pahalta. Lääkäri ei siinä hetkessä osannut lohduttaa/auttaa millään tavalla, oli tilanteesta pihalla kuin lumiukko. Onneksi mitään huostaanottoa ei sentään tapahtunut. Mutta lääkärit ovat kai sitten aika pulassa tämän sairauden kanssa. Eivät tiedä miten toimia. Silloin, kun apua kipeimmin tarvitaan, sitä on usein äärimmäisen vaikea/mahdoton saada ja silloin kun ollaan jo voiton puolella, tehdään äärimmäisen radikaaleja päätöksiä ja hoitotoimia, jotka romuttaisivat kaiken jo saavutetun.

No joo, tämä ei ehkä liittynyt suoraan teidän tilanteeseenne...Halusin vaan kertoa, että samanlaista takkuamista se hoito oli silloinkin! Ja kaikkien mutkien ja kiemuroiden kautta siitä selvittiin voittajina. Niin selviätte tekin vielä joku päivä, usko pois! Keskity elämään vain päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Älä murehdi tulevaa. Itke kun siltä tuntuu, mutta muista nauraakin välillä! Naurusta saa ihan ihmeellisen paljon voimaa ja se auttaa näkemään valoa, mitä kamalammissakin tilanteissa. Kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin! Koita rentoutua edes vähän matkalla!

huomasin, että kun tyttö kuitenkin jo
alkoi syödä lastenosastolla, en ymmärrä,
miksi tuo radikaali siirto tehtiin niin nopesti
ja yllättäen! Miksi ei voinut odotta osastolla,
että paikka on varma?

Perjantaina on soittu läpi ylilääkärit
molemmissa päissä ja hekin ovat ymmällään
siirron kulusta. Mutta eihän se mitään auta!
Kaikki tässä ovat ymmällään, jopa nuoriso-
psykiatrisen osaston henkilökunta, kun huomaavat,
että kiltti ja rauhallinen tyttö on aivan
väärässä paikassa! Helppohan tässä on syyllistää
toinen taho toista, ja lapsi unohtuu siinä
välissä! On lopettanut taas syömisen ja
kädet ovat taas ihan kamalan näköiset sinipunaiset ja kylmät!

Huomenna on palaveri jatkosta. Täytyy
kerätä virtaa taisteluun!

On ihana lukea sinun selviytyneen
ja äitisi hanakasta avusta!
Se antaa toivoa toivottomuuteen!

sss kirjoitti:

anteeksi nyt kun puutun tähän keskusteluun, mutta olen seurannut kamppailua tyttärisi kanssa täältä palstan kautta. niin tuttua, olet aivan kuin minun oma äitini. ja itsellänikin on 2 veljeä.

hui, kuulostaa todella rankalta koko tilanne. olin itse sisätautiosastolla kahdesti, toisella kerralla letkussa. SEKÄ pakkohoidossa, juuri tuolla mainitsemallasi M1 lähetteellä kahdesti, kerran tavallisella nuorisoprykiatrisella (suljettu osasto) ja kerran syömishäiriö osastolla. kummallakin kerralla vietiin väkisin terapiasta ambulanssilla ensin tarkkailuun ja sieltä osastolle. ensimmäisellä kerralla (sh-osasto) äitini käsittäkseni halusi myös että menen osastolle, hän oli niin väsynyt koko tilanteeseen ja varmaan pelkäsi, en tiedä. mutta toisella kerralla molemmat vanhemmat vastustivat - silti se määrättiin.

pakkohoito ei ole koskaan kivaa, itseasiassa omaa tilaani se vain pahensi... en parantunut osastoilla ollessani. kyllä, tuolla sh-osastolla on spesialisteja ja muuta, mutta kun ei ole sitä motivaatiota parantumaan. se pitää lähteä itsestä. ja itseäni henkilökohtaisesti ahdisti hirveästi olla tuolla sh-osastolla, koska siellä oli pelkkiä anorektikoita. olin kyllä yksi niistä, nyt sen tiedän, mutta silloin ajattelin vain että 'olen kaikista lihavin enkä todellakaan voi nostaa TÄÄLLÄ painoa'.

kummallakaan pakkohoito kerralla painoni ei noussut, join punnituksiin vettä (lopulta nelisen litraa) ja monen kuukauden kuluttua lääkärit kai luovuttivat ja päästivät pis. tai ehkä uskoivat valheesi, en tiedä. noiden kokemusten jälkeen en pitkään aikaa luottanut kehenkään, vasta nykyään (kaksi vuotta viimeisen osastohoidon jälkeen) olen lopulta pystynyt alkamaan luottamaan uudestaan terapeuttiini, ja saanut mieleisen lääkärin. joka ymmärtää. olen edelleen sairas, tosin anoreksia on vaihtunut bulimiselle puolelle. sain lopulta itse nostettua painoa monen vuoden aliravitsemuksen jälkeen (jäin mm. todella lyhyeksi ja sain osteoporoosin) kun lääkäri alkoi uhkailla ja varoitella kroonistumisella. tosin en tiedä onko tämäkään tilanne nykyään parempi, en pysty käymään koulua kun olen niin masentunut..

anyway, toivoisin niin paljon että pitäisit huolta myös omasta jaksamisestasi. oma äitini paloi loppuun, hän välitti ja huolehti liikaakin aluksi (pari ekaa vuotta) ja nykyään hän ei enää kuulemma 'jaksa välittää'. jatkuvaa haukkumista ja syyttelyä. ja kun kysyn että miksi hän tekee sen, miksi huutaa minulle että saisin painua helvettiin? hän sanoo että on vain niin väsynyt. ahdistavaa. ja kannan syyllisyyttä siitä mitä olen tehnyt meidän koko perheelle, pelkään että veljeni saavat jotain traumoja tai vaikeuksia syömisen ja painon kanssa..

yritä ottaa joskus etäisyyttä, omaa aikaa vain itsellesi. tiedän että se on vaikeaa, jos on oma lapsi niin sairas niin haluaisi vain ola vierellä koko ajan.. mutta tämä on yleensä monen vuoden kamppailu, yritä jakaa voimia. tee tyttärellesi selväksi että olet aina hänen tavoiteltavissaan jos hän tarvitsee sinua, että et lähde mihinkään tai käännä hänelle selkääsi vaikka olisitkin poissa sairaalasta/lomalla. tyttäresi on onnekas että hänelle on sinunlaisesi äiti.

paljon voimia, toivottavasti osasto asiat järjestyy ja tyttäresi saisi jostain motivaatiota yrittää.

sekä sinun että loppuun palaneen
äitisi vuoksi! On surullista, että
niin on! Mutta ei se mikään ihme ole,
kyllä tämä niin rankkaa on, että
välillä voisi vain huutaa suoraa huutoa!
Ja ulvonkin itsekseni, myönnetään...

Minua harmittaa, etten tiennyt, miten
painava tuo M1 lähete on! 4 päivää
tarkkailussa/pakkohoidossa! Meille se
sanottiin tarkoittavan pikapääsyä hoitoon!
Nyt kolme lääkäriä kuulostelee tyttöä,
ja he päättävät suljetusta/pakkohoidosta tai
vapauttavasta hoidosta. Me tietysti olemme
vapauttavan hoidon puolella, sillä tyttö kyllä
suostuu hoitoon, kun me käskemme, vaikka hän
lääkäreille ja hoitajille sanookin, ettei
haluaisi enää olla hoidossa.

Hoito tyttäreni todella tarvii! En tiedä
mikä olisi paras paikka, mutta nyt on hätä!
Hänellä ei ole mitään halua parantua tai
edes tajua siitä, miten sairas on!

Älä kanna syyllisyyttä perheesi tilanteesta.
Et voi itse sille mitään, että sairastuit!
Meidän äitien tulisi tajuta, ettemme
voi elää elämää teidän lasten puolesta:
on vain yritettävä auttaa ja pitää teidän
puolianne,niin kauan, kun olette alaikäsiä
ja myöhemminkin, jos tarve vaatii. Silti
pitää myös elää omaa elämää ja yrittää
välttää masentumista yms. Helpompi sanoa
kuin tehdä!

24vee kirjoitti:

Tämä nyt ei varsinaisesti liity varmaankaan teidän tämänhetkiseen tilanteeseen tai en tiedä,enkä tiedä muutenkaan mitä asiasta ajattelet mutta haluan kertoa yhden asian sinulle.Oletko kuullut koskaan ns.eläinterapiasta? Olisiko teillä mahdollisuus tälläiseen esim. onko allergioita?
Eläinhän ei sairautta paranna mutta sen olemassa olo tekee ihmeitä ihmismielelle. Tämä "terapiahan" ei ole pelkästään johonkin tiettyyn sairauteen liittyvää vaan se nimenomaa perustuu siihen että fyysinen ja henkinen puoli kulkee käsikädessä.
Halusin vaan kertoa koska itse olen ollut nuorena äärettömän vaikea tapaus,tosin ei ole ollut anoreksiaa mutta niin kuin sanoin, tässä sairaudella ei ole väliä.Ja tänä päivänä voin sanoa rehellisesti että tuskin tässä näinkin selväjärkisenä olisin jos en tälläistä ns.eläinterapiaa olisi saanut.
Tietenkään en tarkoita että tämänlainen "terapia" pelkästään auttaisi mutta minä voin sanoa rehellisesti sydämeni pohjasta että tälläistäkin juttua kannattaa miettiä ja ottaa selvää jos yhtään tuntuu kiinnostavalta.
Tämä on nimenomaa sitä henkistä "parantumista" varten ja minulla ainakin aikoinaan tuleva oma lemmikki oli ainut syy miksi suostuin yhtään "elämään ihmisiksi".Asiastahan ei ole hyötyä jos kiinnostusta eläimiin ei ole yhtään.
Anoreksiasta minulla ei siis ole kokemusta mutta eläimen vaikutuksesta ihmisimieleen on.Toivon teille kaikkea hyvää ja muistan teitä iltarukouksessa:)

on kissa, jota tyttäreni rakastaa!
Hän on todella eläin rakas!
Olen yrittänyt myös sitä keinoa,
että kerron kuinka kissa kaipaa
häntä ja että ajattele, jos kissalle
tapahtuisi jotain sillä aikaa kun
olet poissa. Yritän aika rajusti
herätellä tyttöä,mutta tuloksetta!

Kiitos, että otat meidät rukouksiisi mukaan!
Toivottavasti niihin vastataan niin,
että tyttö pääsee pois suljetulta
osastolta anorekisia yksikköön!

markiisis kirjoitti:

tuli vaan tässä mieleeni juttuja lukiessa, että oletko koskaan iskenyt tyttärellesi nyrkkiä pöytään ja sanonut että nyt h**** syöt. Ja kertonut miten paljon turhaa vaivaa ja energian kulutusta moinen pelleily on. Tarkoitukseni ei ole suututtaa, mutta itse kun sairastin anoreksiaa vuosia sitten, luulen että olisin jatkanut sitä ruuan kauhistelemista paljon pidempäänkin, ellei vanhemmiltani olisi tullut pelkkää negatiivista palautetta ja syytöksiä aiheesta. Sairaalassa oltiin aika pehmeitä, mutta kotona meno oli aivan muuta. Siitä lähtien kun painoani alettiin tarkkailla, saatoin itkien istua tunteja ruuan edessä ja minut pakotettiin syömään, ilman mitään voi kultapieni selityksiä. Minun annettiin ymmärtää, että syömättömyydelläni olin todellinen typerys ja riesa, eikä minun todellakaan annettu olla syömättä.Ihan mielenkiinnosta vain, itselleni aika oli kamalan raskasta ja olin täysin masentunut, mutta näin jälkikäteen ajatellen, luulen että se pelasti minut todella vakavalta anoreksialta..

ihan kaikki mahdolliset ja ehkä
mahdottomatkin kirosanat!
Huudettu ja raivottu.
Ja puhuttu kiltisti...
ei auta!
En ole ollenkaan niin hyvä
hermoinen kuin varmasti tulisi olla
vaan olen välillä valmis ravistelemaan
tyttöä ihan kunnolla, todella juuri niin
että nyt per...jantai syöt! Mutta kun
hän on niin jumissa, ei auta mikään!
Hän on minun kultapieni, mutta en TODELLAKAAN
anna hänen tuudittautua siihen, että
ymmärtäisin täysin hänen jääräpäisyyttään
ja että antaisin hänen itse valita, syökö
vai ei! Juuri tänään sanoin, että laitan vaikka
itse letkut takaisin,jos ruoka ei ala maistua!

epätoivoinen myös kirjoitti:

Olen seuraillut tätä teidän keskustelua alusta asti ja tunnen suuren tuskasi tyttäresi puolesta.
Minulla on 18-vuotias tytär jolla on myös syömishäiriö.
Olen etsinyt netistä kaikkea mahdollista apua ja eilen sattui silmiini eräs artikkeli rasvahapoista,
joita on menestyksellisesti kokeiltu Englannissa vaikeille anorektikoille. Olisikohan tästä apua Teidän tyttärellenne.
aion ainakin itse hankkia näitä omalle tyttärelleni. Jotainhan on yritettävä.

http://www.biovita.fi/suomi/terveyssivut/e-epa_taulukko.html

jotain apua tulisi saada ja äkkiä!

Mutta sehän siinä vain on, että saanko
tyttäreni ottamaan mitään...


Voimia sinullekin taisteluun!
Toivottavasti rasvahapoista on apua!

miniatyyri kirjoitti:

... tästä ne solmut lähtevät aukeamaan!

menikin umpisolmuun!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

huomasin, että kun tyttö kuitenkin jo
alkoi syödä lastenosastolla, en ymmärrä,
miksi tuo radikaali siirto tehtiin niin nopesti
ja yllättäen! Miksi ei voinut odotta osastolla,
että paikka on varma?

Perjantaina on soittu läpi ylilääkärit
molemmissa päissä ja hekin ovat ymmällään
siirron kulusta. Mutta eihän se mitään auta!
Kaikki tässä ovat ymmällään, jopa nuoriso-
psykiatrisen osaston henkilökunta, kun huomaavat,
että kiltti ja rauhallinen tyttö on aivan
väärässä paikassa! Helppohan tässä on syyllistää
toinen taho toista, ja lapsi unohtuu siinä
välissä! On lopettanut taas syömisen ja
kädet ovat taas ihan kamalan näköiset sinipunaiset ja kylmät!

Huomenna on palaveri jatkosta. Täytyy
kerätä virtaa taisteluun!

On ihana lukea sinun selviytyneen
ja äitisi hanakasta avusta!
Se antaa toivoa toivottomuuteen!

Tosi raivostuttavaa tuollainen pompottelu ja olkien kohauttelu, kukaan ei ota vastuuta tilanteesta. Kun tytön syöminen oli jo valmiiksi niin heikolla pohjalla, ei olisi ollut yhtään varaa riskeerata sitä ja hänen terveyttään yhtään enempää! Tuollaiset äkkinäiset muutokset varmasti vaikeuttavat syömistä.

En tiedä tässä tapauksessa, mutta psykiatrisella osastolla ei kai yleensä ole resursseja vahtia syömistä/ syömättömyyttä kovin tehokkaasti. Sieltä joutuu nopeasti takaisin somaattiselle puolelle, jos ei syö. Pitäisi sitoutua syömään säännöllisesti.

Saako tyttösi vielä niitä lisäravinnetetroja? Toivottavasti hänen kuntonsa ei pääse pahasti huononemaan tässä paikassa. Joskus ei kyllä voi käsittää lääkärien järjen juoksua, toivottavasti saat huomenna selvyyttä asiaan! Saitko yhtään palauduttua matkalla? Oikein paljon voimia huomiseen palaveriin!

Olen todella pahoillani tilanteestanne. Voin kuvitella, miten kamalalta kaikki tuntuu. Niin miksi lääkäreitten oli tehtävä pakkohoitopäätös? Jotta he saavat yksin päättää tytön hoidosta? Olitteko te vanhemmat eri mieltä vai miksi tällainen päätös tehtiin? Olen käsittänyt, että päätös tehdään yleensä silloin, jos on vaaraksi itselleen tai muille eikä suostu vapaaehtoisesti hoitoon. Kai lääkärit ovat todella huolissaan tytön tilasta, kun näin toimivat (en halua puolustella). Ei kai pakkohoitopäätöstä ihan heppoisesti tehdä...en tiedä tuosta. En voi muuta toivottaa kuin oikein paljon voimia ja jaksamista teille koko perheelle! Alhaalta on suunta vain ylöspäin! Muistan teitä rukouksessa.

Ehdottomasti hyvä näin. Pelkäävät vanhemmat, pelkäävä ravintoterapeutti ja tavallinen lastenosasto, jossa suurin osa pienistä potilaista vihaa sairautta eikä terveyttä (eli mahdollisimman epäsuotuisa lähtökohta anorektikolle hoitohenkilökunnan sympatian suhteen). Vihdoinkin, vihdoinkin, vihdoinkin! kuvassa on mukana taho, joka näkee ja toimii ja karistaa häiriötekijät sivummalle. Tytön henkihän tässä on tärkein, joten nyt ei kun pettyneet puheet pakettiin ja kiitollinen asenne kelloon.
Pakkohoito ja suljettu osasto eivät ole ollenkaan niin suuria trauman aiheuttajia kuin se hirviösairaus, mikä tyttäresi päässä metelöi. Niin kauan kun et VARMUUDELLA osaa sanoa, ”minä tiedän parhaiten miten tytärtäni pitää hoitaa”, niin anna ammatti-ihmisten tehdä työnsä.

Kuulostaapa puheeni taas kovalta, vaikka tarkoitukseni on vain sanoa, että minä näen ”valoa”: tyttäresi on vihdoinkin huomioitu ja otettu parannettavaksi! Mitä Sinuun Äitinä tulee; olet edelleen loistava äiti! – mutta sotilaana anorexiaa vastaan, olet ... voi niin lempeä, tunteellinen, järkkyvä ja hentoinen pieni nainen, joten mikä onnenpotku, että koneisto pyörähti avuksesi, vaikka sitä rumasti byrokratiaksi kutsutkin.

Tsemppiä Ystävä – kevät tulee vielä näyttämään vehreältä : )

miniatyyri kirjoitti:

Ehdottomasti hyvä näin. Pelkäävät vanhemmat, pelkäävä ravintoterapeutti ja tavallinen lastenosasto, jossa suurin osa pienistä potilaista vihaa sairautta eikä terveyttä (eli mahdollisimman epäsuotuisa lähtökohta anorektikolle hoitohenkilökunnan sympatian suhteen). Vihdoinkin, vihdoinkin, vihdoinkin! kuvassa on mukana taho, joka näkee ja toimii ja karistaa häiriötekijät sivummalle. Tytön henkihän tässä on tärkein, joten nyt ei kun pettyneet puheet pakettiin ja kiitollinen asenne kelloon.
Pakkohoito ja suljettu osasto eivät ole ollenkaan niin suuria trauman aiheuttajia kuin se hirviösairaus, mikä tyttäresi päässä metelöi. Niin kauan kun et VARMUUDELLA osaa sanoa, ”minä tiedän parhaiten miten tytärtäni pitää hoitaa”, niin anna ammatti-ihmisten tehdä työnsä.

Kuulostaapa puheeni taas kovalta, vaikka tarkoitukseni on vain sanoa, että minä näen ”valoa”: tyttäresi on vihdoinkin huomioitu ja otettu parannettavaksi! Mitä Sinuun Äitinä tulee; olet edelleen loistava äiti! – mutta sotilaana anorexiaa vastaan, olet ... voi niin lempeä, tunteellinen, järkkyvä ja hentoinen pieni nainen, joten mikä onnenpotku, että koneisto pyörähti avuksesi, vaikka sitä rumasti byrokratiaksi kutsutkin.

Tsemppiä Ystävä – kevät tulee vielä näyttämään vehreältä : )

Luin tuon äskeisen kirjoitukseni ja pelkään, että se satuttaa ... miten ihmeessä osaisin muotoilla sanoiksi sen toivon ja lohdutuksen, jota tunnen. Yritän osata sanoa, että mielestäni tuollainen riuhtaisu on selvä näkemisen ja huomioimisen osoitus – sellainen ”suurempi ja vahvempi ja viisaampi tempaus”, jonka tarkoitus on tuoda turvallisuutta eikä suinkaan tuottaa tallotuksi tulemisen oloa.

Ymmärrän, että me ihmiset näemme ja koemme kaiken niin kovasti eritavalla – minulle itselleni anorexia on aina ollut käsittämätön peto, jonka kynsistä ei pääse kuin jonkun suuremman ja vahvemman pelastamana – ja sellaiseksi minä vahvasti tuon tyttäresi pakkohoidon omituisissa aivoissani mielsin. Voi kunpa Sinäkin osaisit nähdä asian niin ja tuntisit turvallisuutta.

http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=suolistovaivat_area;action=print;num=1096010058

Paljon nähnyt ja lukenut kirjoitti:

http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=suolistovaivat_area;action=print;num=1096010058

Lääketeollisuuden bisnes on mietityttänyt
minuakin useasti, onhan nuorin poikani
epilepsiaa sairastava ja hänen lääkkeensä
ovat todella kalliita! Lääketeollisuus
ei TODELLAKAAN toimi humaanilla pohjalla!
Jotenkin on niin ristiriitaista, että keksitään
lääkettä, jotta sairaus saataisiin paranemaan,
mutta silti lääke hinnoitellaan yli ja kaikki
onkin vain bisnestä!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Lääketeollisuuden bisnes on mietityttänyt
minuakin useasti, onhan nuorin poikani
epilepsiaa sairastava ja hänen lääkkeensä
ovat todella kalliita! Lääketeollisuus
ei TODELLAKAAN toimi humaanilla pohjalla!
Jotenkin on niin ristiriitaista, että keksitään
lääkettä, jotta sairaus saataisiin paranemaan,
mutta silti lääke hinnoitellaan yli ja kaikki
onkin vain bisnestä!

http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=ravintoasiat_area;action=print;num=1141980406

joo mun mielest voisit pikkuhiljaa keskittyä muuhunkin kun sairaalan hoitomenetttely tapojen ruotimiseen ja ruotisit sun tyttäres korvien väliä. onhan se nyt kumma jos koko ajan menee huonommaks, no saapahan ainakin haluamaansa huomiota.tuskin viittis nähä vaivaa jos KETÄÄN ei kiinnostais.sori. mut näin se menee.

miten he eivät laittaneet häntä takaisin lastenosastolle? jos arvot on noin vinksallaan hänhän voi saada rytmihäiriöitä ja pahimmillaan sydänkohtauksen, eikä kotoa pääse niin nopeasti sairaalaan! itseäni pidettiin sydän monitoreissa lastenosastolla 24/7 kun elektrolyytit oli alle viitearvojen ja pulssi heittelehti matalalla.

toivottavasti kaikki järjestyy! paljon voimia.

..... kirjoitti:

miten he eivät laittaneet häntä takaisin lastenosastolle? jos arvot on noin vinksallaan hänhän voi saada rytmihäiriöitä ja pahimmillaan sydänkohtauksen, eikä kotoa pääse niin nopeasti sairaalaan! itseäni pidettiin sydän monitoreissa lastenosastolla 24/7 kun elektrolyytit oli alle viitearvojen ja pulssi heittelehti matalalla.

toivottavasti kaikki järjestyy! paljon voimia.

että tyttö on niin kova luu tavalliselle
lastenosastolle, etteivät "halua" häntä
sinne lisäämään kiirettä! Hän on niin
huonotuulinen ja yhteistyökyvytön, että ymmärrän,
jos häntä on rankka hoitaa. Ja lastenosastolla
hoitajat ovat tottuneet pieniin, etupäässä
vauvoihin, joiden hoito on psyykkisesti vaatimatonta, tämä sairaus on niin kimurantti, ettei siihen tavallinen puhe ja päänsilitys auta! On aika heviä täällä kotona...

Minä myös pelkään tuota sydänkohtausta, mutta
käymme usein kontrollissa ja ottavat osastolle
heti, jos tilanne näyttää sitä vaativan.
On tää silti aika riskaabelia!!

Kyllä tämä tästä, tavalla tai toisella!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

että tyttö on niin kova luu tavalliselle
lastenosastolle, etteivät "halua" häntä
sinne lisäämään kiirettä! Hän on niin
huonotuulinen ja yhteistyökyvytön, että ymmärrän,
jos häntä on rankka hoitaa. Ja lastenosastolla
hoitajat ovat tottuneet pieniin, etupäässä
vauvoihin, joiden hoito on psyykkisesti vaatimatonta, tämä sairaus on niin kimurantti, ettei siihen tavallinen puhe ja päänsilitys auta! On aika heviä täällä kotona...

Minä myös pelkään tuota sydänkohtausta, mutta
käymme usein kontrollissa ja ottavat osastolle
heti, jos tilanne näyttää sitä vaativan.
On tää silti aika riskaabelia!!

Kyllä tämä tästä, tavalla tai toisella!

tyttäresi nyt painaa? jos saan kysyä.. Hirveetä kaikki tuo, voimia koko perheelle!!! Oon seurannut tätä keskustelua ja mietin vain kuinka paha olo tytöllä on, ja PERHEELLÄ =( voi teitä, HALAUKSIA!!!!

sara kirjoitti:

tyttäresi nyt painaa? jos saan kysyä.. Hirveetä kaikki tuo, voimia koko perheelle!!! Oon seurannut tätä keskustelua ja mietin vain kuinka paha olo tytöllä on, ja PERHEELLÄ =( voi teitä, HALAUKSIA!!!!

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

http://www.kokkikartano.fi/kuvat/kirjolohikiusaus_72.jpg

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

http://www.panda.fi/press/press.php?uutinen=40

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

http://www.fineli.fi/food.php?foodid=385&lang=fi

http://www.fineli.fi/food.php?foodid=34&lang=fi

Halva on hyvin ravintopitoista, valmista sellaisenaan syötäväksi, samalla hyvää kuitua. Säilyy hyvin ja sillä voi makeuttaa esim A-piimän, jolla taas saa helposti ruokahalun takaisin.

Pienistä asioista on kiinni. Tuoremehu täytyy olla luomua, sillä ei herkkä maha kestä tavallista. Myös ananastuoremehu on hyvä, ainakin Bonne luonnonraikas- niminen.

Maistuuko banaani? Tee pirtelöt luomumaitoon: banaania, hunajahalvaa ja Mövenpick-jäätelöä päälle, vanilja voi olla paras siinä. Muut jäätelöt voi hyvinkin ärsyttää siksi, että niissä oleva karrageeni E407 vie ruokahalun ja tekee mahan kipeeksi. On luonnollista, jos siinä tilanteessa ei halua syödä. Myös kermoissa ja useimmissa kevyttuotteissa on tuota ainetta... Eläinkin lopettaa syömisen, jos jokin asia ärsyttää.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

http://www.ipaa-yhdistys.fi/forum/viewtopic.php?t=45&sid=df7f89494d4ba0646ce53f541e695e18

Uusi Alku Joka Päivä kirjoitti:

http://www.panda.fi/press/press.php?uutinen=40

http://www.ipaa-yhdistys.fi/forum/viewtopic.php?t=27&sid=df7f89494d4ba0646ce53f541e695e18

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

Tyttäresi on pituuteen nähden kyllä tosi alipainoinen, ja kuten sanoit itsekin, paino ei sanele kaikkea. Jokaisen keholla on ne omat rajat, missä se voi hyvin, missä ei. Sydämen kunto, verenpaine ja veriarvot kertovat paljon enemmän kuin pelkkä paino terveydentilasta.

Kun itse ensimmäisen kerran jouduin lastenosastolle, painoin 43kg, olen 168cm. Minulla osastolle joutumisen raja oli myöhemmin 42kg. Alimmillaan painoin 35kg. Tuolloin selvisi, kun aivot kuvattiin, että sinne oli tullut jotain tuhoa nälkiintymisestä. Tämä vaikuttaa ulompiin liikeratoihin (ei onneksi huomaa kuin asiantuntija).

Vaikka nostin painoa sitten 38-40 kg:aan ja pidin sen siinä pari vuotta, elimistö ei kestänyt. Maksa-arvot olivat pilvissä ja sydän reistaili. Lääkäri sanoi, että milloin tahansa voi joku elin pettää. Onneksi tajusin viime tingassa alkaa syödä.

Miten tyttäresi nyt voi? Onko kovin masentunut? Miten kotihoito on sujunut? Lääkärit ottivat aika suuren vastuun, kun laittoivat tytön kotiin. Eikö teiltä vanhemmilta kysytty mitään? Onko mitään tietoa, koska tyttäresi voisi päästä anoreksiayksikköön? Toivotaan, että pikaisesti! Mukavaa viikonloppua, huomenna ollaankin jo kesäajassa!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

painaa 43,2 ja on 170cm pitkä.
Ei hän kai niin älyttömän vähän
paina, joku jo meinasi, että provoilen,
painaa kuulemma ihan tarpeeksi,mutta
suurin huoli on siinä, että kaikki
veriarvot yms. ovat aivan alakantissa.
Pelkältä luurangolta hän kyllä näyttää,
mutta kai tätä sairautta sairastavat
ovat painaneet vähemmänkin pituuteensa
nähden, en tiedä! En halua provosoida ketään
tai mitään muutakaan huomiota, haluaisin
vain tyttäreni terveeksi ja takaisin
omaksi itsekseen.

Kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista!

Tuosta painoasiasta halusin sanoa vain, että se ei todellakaan vähennä tyttäresi tilanteen vakavuutta, että hän ei paina vähemmän kuin painaa nyt. Ei se paino ole kaiken mittari, vaikka kertookin usein paljon tilanteesta. Anoreksiassahan on kyse mielen sairaudesta, ja tyttärelläsikin anoreksia ilmenee siinä ettei ole syönyt aikoihin tarpeeksi, ja siksi elimistö on ihan sekaisin, ja siksi hengenvaarallisessa tilassa. Toisilla paino laskee alemmas, toisilla se jää korkeammalle, mutta jo se että on pitkään ollut nioin vähällä ravinnolla kuin tyttäresi, on merkki siitä, että ollaan todella vakavassa tilanteessa. On todella väärin, että sairaaloissa yms. tuijotetaan niin paljon painoon, tyyliin, että jos ei paina tarpeeksi vähän ei saa hoitoa. Se on niin väärin!!

http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=suolistovaivat_area;action=print;num=1122277802

Tasapainoasoita kirjoitti:

http://www.fineli.fi/food.php?foodid=385&lang=fi

http://www.fineli.fi/food.php?foodid=34&lang=fi

Halva on hyvin ravintopitoista, valmista sellaisenaan syötäväksi, samalla hyvää kuitua. Säilyy hyvin ja sillä voi makeuttaa esim A-piimän, jolla taas saa helposti ruokahalun takaisin.

Pienistä asioista on kiinni. Tuoremehu täytyy olla luomua, sillä ei herkkä maha kestä tavallista. Myös ananastuoremehu on hyvä, ainakin Bonne luonnonraikas- niminen.

Maistuuko banaani? Tee pirtelöt luomumaitoon: banaania, hunajahalvaa ja Mövenpick-jäätelöä päälle, vanilja voi olla paras siinä. Muut jäätelöt voi hyvinkin ärsyttää siksi, että niissä oleva karrageeni E407 vie ruokahalun ja tekee mahan kipeeksi. On luonnollista, jos siinä tilanteessa ei halua syödä. Myös kermoissa ja useimmissa kevyttuotteissa on tuota ainetta... Eläinkin lopettaa syömisen, jos jokin asia ärsyttää.

ohjeita! Kun VAIN SAISIN HÄNET SYÖMÄÄN
JOTAIN NIISTÄ! Eilen löysin sokerittoman,
rasvattoman jäätelön, mutta kun hän ei
suostu syömään sitä! Ihan selvästi joku
itsensä kiduttaminen edelleen menossa
eikä mitään hyvää voi sallia.

Tyttöllä on laktoosi-intoleranssi, joten
siksi tuotteiden pitää olla laktoosittomia
ja mehut, joita hän onneksi alkanut kotona
juomaan, ovat gefilusjuomia sekä jogurit,
jotka myös suostuu vihdoin syömään, ovat
gefilusta.

On niin suloista, kun saan ruoka ohjeita
ja muuta tukea! Kun vain saisin kaikki
toteutettua tytön kanssa!
Mutta pikkuhiljaa eteenpäin!

*Laura* kirjoitti:

Tyttäresi on pituuteen nähden kyllä tosi alipainoinen, ja kuten sanoit itsekin, paino ei sanele kaikkea. Jokaisen keholla on ne omat rajat, missä se voi hyvin, missä ei. Sydämen kunto, verenpaine ja veriarvot kertovat paljon enemmän kuin pelkkä paino terveydentilasta.

Kun itse ensimmäisen kerran jouduin lastenosastolle, painoin 43kg, olen 168cm. Minulla osastolle joutumisen raja oli myöhemmin 42kg. Alimmillaan painoin 35kg. Tuolloin selvisi, kun aivot kuvattiin, että sinne oli tullut jotain tuhoa nälkiintymisestä. Tämä vaikuttaa ulompiin liikeratoihin (ei onneksi huomaa kuin asiantuntija).

Vaikka nostin painoa sitten 38-40 kg:aan ja pidin sen siinä pari vuotta, elimistö ei kestänyt. Maksa-arvot olivat pilvissä ja sydän reistaili. Lääkäri sanoi, että milloin tahansa voi joku elin pettää. Onneksi tajusin viime tingassa alkaa syödä.

Miten tyttäresi nyt voi? Onko kovin masentunut? Miten kotihoito on sujunut? Lääkärit ottivat aika suuren vastuun, kun laittoivat tytön kotiin. Eikö teiltä vanhemmilta kysytty mitään? Onko mitään tietoa, koska tyttäresi voisi päästä anoreksiayksikköön? Toivotaan, että pikaisesti! Mukavaa viikonloppua, huomenna ollaankin jo kesäajassa!

mitä kaikkea sitä voi saada itselleen aikaiseksi!
Miten sydämesi ja sisäelimesi voivat nyt?
Olitko sinä pitkään poissa esim. koulusta?
Kaipasitko kavereita?
Minä myös pelkään kaikkia seurauksia, mitä
tästä voi tulla! Hiustenlähtö, iho-ongelmat
ja juuri nuo sisäelinten ongelmat.

Alkupäivät kotona olivat todella masentavia.
Tyttö oli mulle tosi vihainen ja ilkeä,
syömisestä piti tapella ja uhkailla, että
joutuu osastolle, jos ei syö.

Sitten perjantaina hänelle tuli korkeahko
kuume. Se riehuu meillä ja kerroin siitä
kun sain tytön kotiin, mutta lääkärit meinasivat,
että on hän sen pöpön voinut saada mistä vain.
Onneksi kuume ei ollut niin korkea,kun meidän
pojilla (41 astetta) ja kesti vähemmän aikaa, vain 2 päivää, kun pojat kuumeessa koko viikon!

Tyttö pelästyi itsekin heikkoa oloaan ja söi
reippaasti aamupalan ja joi mehua ja teetä, joista hän on kieltäytynyt 8 viikkoa!
En kyllä ymmärrä miksi!

Eilen hän alkoi jo olla vähän enemmän oma
itsensä ja saimme vähän keskustelua jatkosta
esim. koulua ajatellen. Ihan kuin pieni valo
paistaisi tunnelin päässä,mutta tiedän, että
tämän sairauden kanssa on elettävä kuin
vuoristoradassa...

Syömisestä sopiminen on vieläkin vähän hankalaa,
hän onneksi suostui syömään kalaa ja kanaa, jotta
saadaan proteiinia kroppaan. Mutta melkoista
säätämistä tämä on!

Ei meiltä todella kysytty mitään, kun tyttö
saatiin kotiin! Sairaalassa seuranta 2 krt viikossa ja joutuu osastolle, jos paino laskee.
Täällä kotona hän nyt odotttaa anoreksiayksikölle pääsyä, joka voi kestää kuukausia.

Hyvää kevätsunnuntaita sinulle, Laura.
Tämä kellon siirtäminen on kyllä vihonviimeistä
hommaa ja vielä näin päin, että kello on jo 10 kun herää ysiltä...

Olivia kirjoitti:

Tuosta painoasiasta halusin sanoa vain, että se ei todellakaan vähennä tyttäresi tilanteen vakavuutta, että hän ei paina vähemmän kuin painaa nyt. Ei se paino ole kaiken mittari, vaikka kertookin usein paljon tilanteesta. Anoreksiassahan on kyse mielen sairaudesta, ja tyttärelläsikin anoreksia ilmenee siinä ettei ole syönyt aikoihin tarpeeksi, ja siksi elimistö on ihan sekaisin, ja siksi hengenvaarallisessa tilassa. Toisilla paino laskee alemmas, toisilla se jää korkeammalle, mutta jo se että on pitkään ollut nioin vähällä ravinnolla kuin tyttäresi, on merkki siitä, että ollaan todella vakavassa tilanteessa. On todella väärin, että sairaaloissa yms. tuijotetaan niin paljon painoon, tyyliin, että jos ei paina tarpeeksi vähän ei saa hoitoa. Se on niin väärin!!

Ja mikä on kaikista eniten väärin on se,
ettei oikeanlaista apua saa,silloin kun sitä todella tarvii ja on vakavasti sairas!
Näitä paikkoja on aivan liian vähän vaikka
tämä sairaus on yleitymässä aivan räjähdysmäi-
sesti! Puuhaavat uutta osastoa anoreksiayksikön
kylkeen, mutta ennenkuin se on valmis...

Mun mielestä on vähän erikoista, ettei tyttö
ole rajummassa hoidossa, kun kaikki veriarvot
ovat niin matalat kuin nyt ovat!
Mutta kai ne oppineet lääkärit tietävät mitä
tekevät...toivottavasti...
Onneksi tyttö on vähän piristynyt eikä ole
niin apea kuin alkuviikolla. Salaa sisälläni
toivon, että voittaisimme tämän taistelun
itse ja pian! Kai niitä ihmeitäkin tapahtuu??

Allöttävän Öllö juttu kirjoitti:

http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=suolistovaivat_area;action=print;num=1122277802

mutta multitabsia kyllä. Siinä tosin on
kaikkea,myös rautaa, mutta liian vähän jokaista ainesosaa!
Annan myös omega 3:sta ja D-vitaminoituja kalsiumtabuja.

Mutta aika jänn, että raudasta on mennyt
vatsat noin sekaisin, yleensä rauta kai
kovattaa vatsaa? Voin olla väärässä!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

mutta multitabsia kyllä. Siinä tosin on
kaikkea,myös rautaa, mutta liian vähän jokaista ainesosaa!
Annan myös omega 3:sta ja D-vitaminoituja kalsiumtabuja.

Mutta aika jänn, että raudasta on mennyt
vatsat noin sekaisin, yleensä rauta kai
kovattaa vatsaa? Voin olla väärässä!

Ei kannata tuudittautua ajatukseen, että asiat paranevat nopeasti, ja ilman hoitoa - mitä suurimmalla todennäköisyydellä niin ei käy. Anteeksi että sanon näin suoraan, tiedän että se kuulostaaa rajulle, mutta useimmiten se taitaa kuitenkin olla totuus...Kuulostaa niin uskomattaomalle, että tyttäresi laitettiin kotiin tuossa tilassa!! Onkohan oikeasti kyse juuri siitä, että koska tyttäresi osoittautui harvinaisen sitkeäksi tapaukseksi, ja henkilökunnalla loppuivat keinot, niin haluttiin "poistaa" ongelma lähettämällä tyttö kotiin. Todella vastuutonta ja väärin! Itse tiedän miten vaikea hyvää hoitoa on saada, vaikka olinkin kriittisessä tilassa kun painóni oli alimmillaan. Silloinkin hoitoa sai tosissaan vaatia ja etsiä, tosi taitaa etelä-Suomessa tilanne olla jonkinverran parempi. Tyttärelläsi, kuten minullakin,on se onni, että perhe on tukena, se on tosi iso asia. Mutta silti sinun pitää pysyä kovana, että vaadit tyttärellesi hoitoa, koska anorektikko on niin kovin ovela, ehkä huomaamattaankin...Minä usein päätin että nyt minä alan syömään kunnolla, ja sitä kesti hetken, kunnes sairaat ajatukset taas ottivat vallan. Eli ajatukset ovat tiukassa, ja vaatii tosi paljon pitkäjänteistä työtä, että niihin saadaan aikaan muutoksia - toisilla enemmän kuin toisilla. Minä pääsin osastolta vuosi sitten, ja taistelen edelleen hyvin paljon samojen asioiden kanssa kuin osastolla ollessani, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Voimia tosi paljon ja halauksia!!:)

Olivia kirjoitti:

Ei kannata tuudittautua ajatukseen, että asiat paranevat nopeasti, ja ilman hoitoa - mitä suurimmalla todennäköisyydellä niin ei käy. Anteeksi että sanon näin suoraan, tiedän että se kuulostaaa rajulle, mutta useimmiten se taitaa kuitenkin olla totuus...Kuulostaa niin uskomattaomalle, että tyttäresi laitettiin kotiin tuossa tilassa!! Onkohan oikeasti kyse juuri siitä, että koska tyttäresi osoittautui harvinaisen sitkeäksi tapaukseksi, ja henkilökunnalla loppuivat keinot, niin haluttiin "poistaa" ongelma lähettämällä tyttö kotiin. Todella vastuutonta ja väärin! Itse tiedän miten vaikea hyvää hoitoa on saada, vaikka olinkin kriittisessä tilassa kun painóni oli alimmillaan. Silloinkin hoitoa sai tosissaan vaatia ja etsiä, tosi taitaa etelä-Suomessa tilanne olla jonkinverran parempi. Tyttärelläsi, kuten minullakin,on se onni, että perhe on tukena, se on tosi iso asia. Mutta silti sinun pitää pysyä kovana, että vaadit tyttärellesi hoitoa, koska anorektikko on niin kovin ovela, ehkä huomaamattaankin...Minä usein päätin että nyt minä alan syömään kunnolla, ja sitä kesti hetken, kunnes sairaat ajatukset taas ottivat vallan. Eli ajatukset ovat tiukassa, ja vaatii tosi paljon pitkäjänteistä työtä, että niihin saadaan aikaan muutoksia - toisilla enemmän kuin toisilla. Minä pääsin osastolta vuosi sitten, ja taistelen edelleen hyvin paljon samojen asioiden kanssa kuin osastolla ollessani, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Voimia tosi paljon ja halauksia!!:)

Emme varmastikaan selviä tästä ilman apua.
Tyttäreni anoreksia on niin "syvällä",
että varmasti psykiatrista apua tarvitaan ja
pitkään! Silti on ihanaa, kun hän edes
hetkittäin vaikuttaa olevan se oma,ihana
itsensä!

Jotenkin lääkärin kerrottua, ettei tyttö
suostu letkuihin (herranen aika: kuka vapaa-
ehtoisesti sanoo, että letkut nenään vaan!)
joten hänet lähetetään edelleen, (siis
sinne suljetulle osastolle, jossa tyttö oli
kaikkien väärin ymmärrysten jälkeen 4 päivää,
kun hänen piti päästä suoraan sillä lähetteellä
anoreksiayksikköön) toiseen yksikköön.
Hän sanoi vielä, että olkoon tämä siirto
tytön kasvun paikka! Siten koen, että tyttö
on todella ollut liian kova pala lääkäreille!
7 viikkoa osastolla eikä mitään tulosta.
Onhan se häpeä lääkäreillekin...mokoma kakara!
Pois jaloista vaan!

Mutta ihmettelen itsekin, että tytön tila
oli letkutusta vaativa, hänet lähetetään
eteenpäin, on 4 päivää melkein syömättä
ja sitten laitetaan kotiin! Siksi koen pientä
onnistumista, kun saan hänet syömään säännöllisesti, aika vähän määrällisesti,
mutta kuitenkin! Hän on iloisempi ja avoimempi
kuin pitkään aikaan.
Tiedän,että takapakkia tulee, mutta pakko
ottaa kaikki irti tästä hetkestä!

Sinulle myös lämmin rutistus ja voimaa jatkaa
taistelua tätä sairautta vastaan!
Teistä tulee vielä vahvoja ja loistavia
aikuisia kun tämä taistelu on voitettu!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

mitä kaikkea sitä voi saada itselleen aikaiseksi!
Miten sydämesi ja sisäelimesi voivat nyt?
Olitko sinä pitkään poissa esim. koulusta?
Kaipasitko kavereita?
Minä myös pelkään kaikkia seurauksia, mitä
tästä voi tulla! Hiustenlähtö, iho-ongelmat
ja juuri nuo sisäelinten ongelmat.

Alkupäivät kotona olivat todella masentavia.
Tyttö oli mulle tosi vihainen ja ilkeä,
syömisestä piti tapella ja uhkailla, että
joutuu osastolle, jos ei syö.

Sitten perjantaina hänelle tuli korkeahko
kuume. Se riehuu meillä ja kerroin siitä
kun sain tytön kotiin, mutta lääkärit meinasivat,
että on hän sen pöpön voinut saada mistä vain.
Onneksi kuume ei ollut niin korkea,kun meidän
pojilla (41 astetta) ja kesti vähemmän aikaa, vain 2 päivää, kun pojat kuumeessa koko viikon!

Tyttö pelästyi itsekin heikkoa oloaan ja söi
reippaasti aamupalan ja joi mehua ja teetä, joista hän on kieltäytynyt 8 viikkoa!
En kyllä ymmärrä miksi!

Eilen hän alkoi jo olla vähän enemmän oma
itsensä ja saimme vähän keskustelua jatkosta
esim. koulua ajatellen. Ihan kuin pieni valo
paistaisi tunnelin päässä,mutta tiedän, että
tämän sairauden kanssa on elettävä kuin
vuoristoradassa...

Syömisestä sopiminen on vieläkin vähän hankalaa,
hän onneksi suostui syömään kalaa ja kanaa, jotta
saadaan proteiinia kroppaan. Mutta melkoista
säätämistä tämä on!

Ei meiltä todella kysytty mitään, kun tyttö
saatiin kotiin! Sairaalassa seuranta 2 krt viikossa ja joutuu osastolle, jos paino laskee.
Täällä kotona hän nyt odotttaa anoreksiayksikölle pääsyä, joka voi kestää kuukausia.

Hyvää kevätsunnuntaita sinulle, Laura.
Tämä kellon siirtäminen on kyllä vihonviimeistä
hommaa ja vielä näin päin, että kello on jo 10 kun herää ysiltä...

että tyttö suostuu sentään jotain syömään! Vaikka anoreksiasta ei YLEENSÄ selviä nopeasti tai yhdellä osastojaksolla, varmasti on tähänkin poikkeuksia! Nythän tyttäresi on nähnyt millaista elämä osastolla on ja tietää myös pelisäännöt; jos paino laskee, hän joutuu sinne takaisin. Hän voi itse valita syömistä säätelemällä, haluaako olla kotona vai sairaalassa. Toivottavasti kotona olo on niin suuri asia, että se motivoisi pitämään painon/nostamaankin sitä. Usein sairaus/sairas mieli on kuitenkin niin vahva, että laihtuminen hinnalla millä hyvänsä menee kaiken edelle, eikä mikään muu motivoi riittävästi. Muulla ei ole väliä. Kannattaa silti pysyä positiivisella mielellä, eikä täysin haudata toivoa siitä, että tyttäresi voisi selvitä kotihoidolla. Epätodennäköistä se on, mutta ihmeitäkin tapahtuu!

Kun minulle aikoinaan annettiin muutama kerta tilaisuus olla kotona, tilanne meni hetkessä katastrofiksi. Kun ensimmäisen pitkän sairaalajakson jälkeen pääsin syksyllä kotiin, aloin heti laihduttaa uudestaan. Punnituksissa korvasin menetetyn painon juomalla vettä. Lopulta join niin paljon, että taju lähti (aivosolut turposivat) ja jouduin teholle. Nostin juomalla 7 kg painoa! Aivan hirveä määrä vettä, litroittain! Silloin oli henki mennä. Join, koska en mistään hinnasta halunnut sairaalaan. Sitten olinkin siellä 2v. putkeen. Ole tarkkana, että tyttäresi ei yritä millään tavalla huijata punnituksissa! Se on tosi yleistä ja keinot on monet. Yhdellä kesälomalla, kun sain olla viikon kotona, loma päättyi siihen, että sain pahoja rytmihäiriöitä-) hengenvaarassa takaisin sairaalaan letkuihin. Hirveitä muistoja!

Vaikka tyttäresi onnistuisikin pysymään painon puolesta kotona, tarvitsee hän varmasti terapiaa ja psykologista apua. Uskon, että ilman asiantuntija-apua ja keskusteluja, tästä sairaudesta ei voi ainakaan henkisesti toipua. Tarvitaan joku perheen ulkopuolinen avaamaan mielen solmuja ja ohjaamaan oikeaan suuntaan.

Kuten moni muukin, minäkin ihmettelen suuresti, miten tyttäresi voi olla kotihoidossa tuossa kunnossa, ei ole kovin tavallista, kun on kyse vieläpä lapsesta. Saako tyttö nyt terapiaa/käykö missään keskustelemassa? Toivon sydämestäni, että teidän kohdallanne tapahtuisi ihme, ja selviäisitte vähemmällä kuin sh-perheet yleensä!

Itse olin tuon 2v poissa koulusta, kun olin osastolla. Toisena vuonna kävin sairaalakoulua. Jäin kuitenkin vuoden jälkeen opinnoissa. Kaverit kävivät jonkun verran katsomassa, mutta kyllä siinä ajassa ehti vieraantua kaikista ja kaikesta. Hankin kyllä silloin kirjekavereita ja sain osastolta ystäviä.

Nykyisin olen kohtalaisessa kunnossa fyysisesti, välillä paremmassa, välillä huonommassa. Varsinkin kaikki isot elämänmuutokset näkyvät heti syömisessä, paino laskee, kunto heikkenee. Välillä oli joitain vuosia, että kaikki oli suht normaalia, nyt taas sairaus on tiukentanut otettaan ja käynkin 2 krt/vko terapiassa. Menin viime vuonna naimisiin ja haluan pian lapsia. Suurin pelkoni nykyisin on, olenko aiheuttanut itselleni lapsettomuuden. Karmiva ajatus! Se on minulle suurin motivaattori pitää itseni kunnossa, kun vielä ei todennäköisesti ole liian myöhäistä! Mutta vaikeaa on edelleen, hirmu vaikeaa. Tämä on kyllä uskomattoman sitkeä sairaus ja osaa myös välillä pysytellä piilossa, sitten taas ennalta arvaamatta aktivoituu ja meinaa viedä mennessään, jos ei pidä varaansa koko ajan. Tosi taistelua! Varmaan tää tästä iän myötä tasaantuu, toivon niin.

Oho, tulipas megapitkä stoori, toivottavasti jaksat lukea) Tsemppiä alkavalle viikolle!

*Laura* kirjoitti:

että tyttö suostuu sentään jotain syömään! Vaikka anoreksiasta ei YLEENSÄ selviä nopeasti tai yhdellä osastojaksolla, varmasti on tähänkin poikkeuksia! Nythän tyttäresi on nähnyt millaista elämä osastolla on ja tietää myös pelisäännöt; jos paino laskee, hän joutuu sinne takaisin. Hän voi itse valita syömistä säätelemällä, haluaako olla kotona vai sairaalassa. Toivottavasti kotona olo on niin suuri asia, että se motivoisi pitämään painon/nostamaankin sitä. Usein sairaus/sairas mieli on kuitenkin niin vahva, että laihtuminen hinnalla millä hyvänsä menee kaiken edelle, eikä mikään muu motivoi riittävästi. Muulla ei ole väliä. Kannattaa silti pysyä positiivisella mielellä, eikä täysin haudata toivoa siitä, että tyttäresi voisi selvitä kotihoidolla. Epätodennäköistä se on, mutta ihmeitäkin tapahtuu!

Kun minulle aikoinaan annettiin muutama kerta tilaisuus olla kotona, tilanne meni hetkessä katastrofiksi. Kun ensimmäisen pitkän sairaalajakson jälkeen pääsin syksyllä kotiin, aloin heti laihduttaa uudestaan. Punnituksissa korvasin menetetyn painon juomalla vettä. Lopulta join niin paljon, että taju lähti (aivosolut turposivat) ja jouduin teholle. Nostin juomalla 7 kg painoa! Aivan hirveä määrä vettä, litroittain! Silloin oli henki mennä. Join, koska en mistään hinnasta halunnut sairaalaan. Sitten olinkin siellä 2v. putkeen. Ole tarkkana, että tyttäresi ei yritä millään tavalla huijata punnituksissa! Se on tosi yleistä ja keinot on monet. Yhdellä kesälomalla, kun sain olla viikon kotona, loma päättyi siihen, että sain pahoja rytmihäiriöitä-) hengenvaarassa takaisin sairaalaan letkuihin. Hirveitä muistoja!

Vaikka tyttäresi onnistuisikin pysymään painon puolesta kotona, tarvitsee hän varmasti terapiaa ja psykologista apua. Uskon, että ilman asiantuntija-apua ja keskusteluja, tästä sairaudesta ei voi ainakaan henkisesti toipua. Tarvitaan joku perheen ulkopuolinen avaamaan mielen solmuja ja ohjaamaan oikeaan suuntaan.

Kuten moni muukin, minäkin ihmettelen suuresti, miten tyttäresi voi olla kotihoidossa tuossa kunnossa, ei ole kovin tavallista, kun on kyse vieläpä lapsesta. Saako tyttö nyt terapiaa/käykö missään keskustelemassa? Toivon sydämestäni, että teidän kohdallanne tapahtuisi ihme, ja selviäisitte vähemmällä kuin sh-perheet yleensä!

Itse olin tuon 2v poissa koulusta, kun olin osastolla. Toisena vuonna kävin sairaalakoulua. Jäin kuitenkin vuoden jälkeen opinnoissa. Kaverit kävivät jonkun verran katsomassa, mutta kyllä siinä ajassa ehti vieraantua kaikista ja kaikesta. Hankin kyllä silloin kirjekavereita ja sain osastolta ystäviä.

Nykyisin olen kohtalaisessa kunnossa fyysisesti, välillä paremmassa, välillä huonommassa. Varsinkin kaikki isot elämänmuutokset näkyvät heti syömisessä, paino laskee, kunto heikkenee. Välillä oli joitain vuosia, että kaikki oli suht normaalia, nyt taas sairaus on tiukentanut otettaan ja käynkin 2 krt/vko terapiassa. Menin viime vuonna naimisiin ja haluan pian lapsia. Suurin pelkoni nykyisin on, olenko aiheuttanut itselleni lapsettomuuden. Karmiva ajatus! Se on minulle suurin motivaattori pitää itseni kunnossa, kun vielä ei todennäköisesti ole liian myöhäistä! Mutta vaikeaa on edelleen, hirmu vaikeaa. Tämä on kyllä uskomattoman sitkeä sairaus ja osaa myös välillä pysytellä piilossa, sitten taas ennalta arvaamatta aktivoituu ja meinaa viedä mennessään, jos ei pidä varaansa koko ajan. Tosi taistelua! Varmaan tää tästä iän myötä tasaantuu, toivon niin.

Oho, tulipas megapitkä stoori, toivottavasti jaksat lukea) Tsemppiä alkavalle viikolle!

vaikka samalla niin riipaiseva!
Voi Laura...mitä voisin sanoa?! Olet
todella kovissa liemissä keitetty ja
kovia kokenut!
Toivon sydämestäni, että lapsen teko
onnistuu!
Olen puhunut tuostakin tytölle, että
voi olla että lapsen saanti vaikeutuu
sairauden vuoksi,mutta hän ei kuulemma
edes halua äidiksi! On tosin niin nuori
vielä,ettei tietenkään ole sitä ajatellut,
mutta on niin surullista, mitä kaikkea
tästä voi seurata.

On aivan uskomatonta, että sait juotua
niin paljon vettä! 7 kg:n painon nousu!
Aivan mieletöntä! Mutta kai sitä on kaikki
keinot sallittu omasta mielestä, kun
mieli hannaa vastaan kaikkea tervettä.

Tyttö käy myös 2krt/vko juttelemassa
psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa,'
mutta ainakaan vielä ei tyttö koe sitä
mukavana.Eli hoitosuhde on huono.
Mutta samalla aina tyttö punnitaan
ja jää osastolle,jos paino romahtaa.
On hyvä tietää, että huijaus on yleistä,
pidetään tarkasti silmällä, ettei mene
kiviä taskuun... =)

Minäkin uskon, että tyttö vieraantuu
kavereista, hän ei edes halua tavata
heitä! Se on surullista,mutta jollain
lailla ymmärrettävää. Koulua hän suorittaa
kotoa/sairaalasta käsin. On hyvä koulussa,
liiankin hyvä. Voisi vähän relata sen suhteen.

Minäkin toivotan sinulle hyvää alkavaa viikkoa
ja kaikkea ihanaa elämääsi yleensäkin!
Olet kultainen!

*Laura* kirjoitti:

että tyttö suostuu sentään jotain syömään! Vaikka anoreksiasta ei YLEENSÄ selviä nopeasti tai yhdellä osastojaksolla, varmasti on tähänkin poikkeuksia! Nythän tyttäresi on nähnyt millaista elämä osastolla on ja tietää myös pelisäännöt; jos paino laskee, hän joutuu sinne takaisin. Hän voi itse valita syömistä säätelemällä, haluaako olla kotona vai sairaalassa. Toivottavasti kotona olo on niin suuri asia, että se motivoisi pitämään painon/nostamaankin sitä. Usein sairaus/sairas mieli on kuitenkin niin vahva, että laihtuminen hinnalla millä hyvänsä menee kaiken edelle, eikä mikään muu motivoi riittävästi. Muulla ei ole väliä. Kannattaa silti pysyä positiivisella mielellä, eikä täysin haudata toivoa siitä, että tyttäresi voisi selvitä kotihoidolla. Epätodennäköistä se on, mutta ihmeitäkin tapahtuu!

Kun minulle aikoinaan annettiin muutama kerta tilaisuus olla kotona, tilanne meni hetkessä katastrofiksi. Kun ensimmäisen pitkän sairaalajakson jälkeen pääsin syksyllä kotiin, aloin heti laihduttaa uudestaan. Punnituksissa korvasin menetetyn painon juomalla vettä. Lopulta join niin paljon, että taju lähti (aivosolut turposivat) ja jouduin teholle. Nostin juomalla 7 kg painoa! Aivan hirveä määrä vettä, litroittain! Silloin oli henki mennä. Join, koska en mistään hinnasta halunnut sairaalaan. Sitten olinkin siellä 2v. putkeen. Ole tarkkana, että tyttäresi ei yritä millään tavalla huijata punnituksissa! Se on tosi yleistä ja keinot on monet. Yhdellä kesälomalla, kun sain olla viikon kotona, loma päättyi siihen, että sain pahoja rytmihäiriöitä-) hengenvaarassa takaisin sairaalaan letkuihin. Hirveitä muistoja!

Vaikka tyttäresi onnistuisikin pysymään painon puolesta kotona, tarvitsee hän varmasti terapiaa ja psykologista apua. Uskon, että ilman asiantuntija-apua ja keskusteluja, tästä sairaudesta ei voi ainakaan henkisesti toipua. Tarvitaan joku perheen ulkopuolinen avaamaan mielen solmuja ja ohjaamaan oikeaan suuntaan.

Kuten moni muukin, minäkin ihmettelen suuresti, miten tyttäresi voi olla kotihoidossa tuossa kunnossa, ei ole kovin tavallista, kun on kyse vieläpä lapsesta. Saako tyttö nyt terapiaa/käykö missään keskustelemassa? Toivon sydämestäni, että teidän kohdallanne tapahtuisi ihme, ja selviäisitte vähemmällä kuin sh-perheet yleensä!

Itse olin tuon 2v poissa koulusta, kun olin osastolla. Toisena vuonna kävin sairaalakoulua. Jäin kuitenkin vuoden jälkeen opinnoissa. Kaverit kävivät jonkun verran katsomassa, mutta kyllä siinä ajassa ehti vieraantua kaikista ja kaikesta. Hankin kyllä silloin kirjekavereita ja sain osastolta ystäviä.

Nykyisin olen kohtalaisessa kunnossa fyysisesti, välillä paremmassa, välillä huonommassa. Varsinkin kaikki isot elämänmuutokset näkyvät heti syömisessä, paino laskee, kunto heikkenee. Välillä oli joitain vuosia, että kaikki oli suht normaalia, nyt taas sairaus on tiukentanut otettaan ja käynkin 2 krt/vko terapiassa. Menin viime vuonna naimisiin ja haluan pian lapsia. Suurin pelkoni nykyisin on, olenko aiheuttanut itselleni lapsettomuuden. Karmiva ajatus! Se on minulle suurin motivaattori pitää itseni kunnossa, kun vielä ei todennäköisesti ole liian myöhäistä! Mutta vaikeaa on edelleen, hirmu vaikeaa. Tämä on kyllä uskomattoman sitkeä sairaus ja osaa myös välillä pysytellä piilossa, sitten taas ennalta arvaamatta aktivoituu ja meinaa viedä mennessään, jos ei pidä varaansa koko ajan. Tosi taistelua! Varmaan tää tästä iän myötä tasaantuu, toivon niin.

Oho, tulipas megapitkä stoori, toivottavasti jaksat lukea) Tsemppiä alkavalle viikolle!

...ihmeessä tee lapsia, ennen kuin olet kunnossa!! Sulla pitää olla pään sisällä tervettä järkeä, että voit kasvattaa lapsistasi terveitä ja tasapainoisia ihmisiä. Ja minä todella tiedän mistä puhun!!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

ohjeita! Kun VAIN SAISIN HÄNET SYÖMÄÄN
JOTAIN NIISTÄ! Eilen löysin sokerittoman,
rasvattoman jäätelön, mutta kun hän ei
suostu syömään sitä! Ihan selvästi joku
itsensä kiduttaminen edelleen menossa
eikä mitään hyvää voi sallia.

Tyttöllä on laktoosi-intoleranssi, joten
siksi tuotteiden pitää olla laktoosittomia
ja mehut, joita hän onneksi alkanut kotona
juomaan, ovat gefilusjuomia sekä jogurit,
jotka myös suostuu vihdoin syömään, ovat
gefilusta.

On niin suloista, kun saan ruoka ohjeita
ja muuta tukea! Kun vain saisin kaikki
toteutettua tytön kanssa!
Mutta pikkuhiljaa eteenpäin!

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000202&posting=22000000015064180

Uusi alku joka päivä kirjoitti:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000202&posting=22000000015064180

anoreksiaan miten?

Liittyy kirjoitti:

anoreksiaan miten?

Suolistosairaillakin on monella samoja vaivoja ja luulen, että anorektikon ruokahalunkin vie joku asia... mikä, täytyy selvittää, mutta imeytymishäiriö onkin jo hengenvaarallista molemmille. Yks anorektikko, jonka tunsin kauan sitten, oli myös suolisairas, jolta en tosin voi enää kysellä asiota... Siksi kai noi sivutkin on, et voitais yhdessä etsiä parempia keinoja selvitä päivästä toiseen. En usko, et joku mielialalääkitys on mikään oikea hoito. Ainakin silloin, kun potilas valittaa lääkkeiden sivuvaikutuksista, on väärin määrätä hänelle jotain mielialalääkettä ja vielä hullumpaa on joku laitosruoka, jota en ainakaan itse (täysin terve ja ilman mitään lääkkeitä) voi koskaan syödä - vanhainkotiin sentään on vielä aikaa:-)

Liian pienistä asioista on kyse ja tässä vain jotain niistä:

http://koti.utanet.fi/~paula/kotikokkeli/sillalla.html

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Emme varmastikaan selviä tästä ilman apua.
Tyttäreni anoreksia on niin "syvällä",
että varmasti psykiatrista apua tarvitaan ja
pitkään! Silti on ihanaa, kun hän edes
hetkittäin vaikuttaa olevan se oma,ihana
itsensä!

Jotenkin lääkärin kerrottua, ettei tyttö
suostu letkuihin (herranen aika: kuka vapaa-
ehtoisesti sanoo, että letkut nenään vaan!)
joten hänet lähetetään edelleen, (siis
sinne suljetulle osastolle, jossa tyttö oli
kaikkien väärin ymmärrysten jälkeen 4 päivää,
kun hänen piti päästä suoraan sillä lähetteellä
anoreksiayksikköön) toiseen yksikköön.
Hän sanoi vielä, että olkoon tämä siirto
tytön kasvun paikka! Siten koen, että tyttö
on todella ollut liian kova pala lääkäreille!
7 viikkoa osastolla eikä mitään tulosta.
Onhan se häpeä lääkäreillekin...mokoma kakara!
Pois jaloista vaan!

Mutta ihmettelen itsekin, että tytön tila
oli letkutusta vaativa, hänet lähetetään
eteenpäin, on 4 päivää melkein syömättä
ja sitten laitetaan kotiin! Siksi koen pientä
onnistumista, kun saan hänet syömään säännöllisesti, aika vähän määrällisesti,
mutta kuitenkin! Hän on iloisempi ja avoimempi
kuin pitkään aikaan.
Tiedän,että takapakkia tulee, mutta pakko
ottaa kaikki irti tästä hetkestä!

Sinulle myös lämmin rutistus ja voimaa jatkaa
taistelua tätä sairautta vastaan!
Teistä tulee vielä vahvoja ja loistavia
aikuisia kun tämä taistelu on voitettu!

Olen jo pitkään seurannut perheenne taistelua anoreksiaa vastaan. En itse kyseistä tautia ole sairastanut,enkä muitakaan syömishäiriöitä,mutta muutama tuttavani on niitä sairastanut,ja hengenlähtökin on ollut yhdellä lähellä..
Tiedän että taistelu sairautta vastaan on vaikea ja voimia vievä, mutta sen arvoinen.
Ilman välittäviä ihmisiä anorektikot makaisivat jo haudan pohjalla,onneksi meitä on silti vielä jäljellä. Oman ystävättäreni pelastin, kun oli mennyt tajuttomaksi ja toimitin sairaalaan, ja sillä tiellä hän on vieläkin hoidettavana..
En silti olisi koskaan voinut tehdä toisin.
Eipähän hänen vanhempansa kyllä ole välittäneet hänestä,kertaakaan eivät sairaalassa ole käyneet:(

Voimia sinulle,tulet niitä tarvitsemaan!

Ei sairas kirjoitti:

Olen jo pitkään seurannut perheenne taistelua anoreksiaa vastaan. En itse kyseistä tautia ole sairastanut,enkä muitakaan syömishäiriöitä,mutta muutama tuttavani on niitä sairastanut,ja hengenlähtökin on ollut yhdellä lähellä..
Tiedän että taistelu sairautta vastaan on vaikea ja voimia vievä, mutta sen arvoinen.
Ilman välittäviä ihmisiä anorektikot makaisivat jo haudan pohjalla,onneksi meitä on silti vielä jäljellä. Oman ystävättäreni pelastin, kun oli mennyt tajuttomaksi ja toimitin sairaalaan, ja sillä tiellä hän on vieläkin hoidettavana..
En silti olisi koskaan voinut tehdä toisin.
Eipähän hänen vanhempansa kyllä ole välittäneet hänestä,kertaakaan eivät sairaalassa ole käyneet:(

Voimia sinulle,tulet niitä tarvitsemaan!

miten tyttäresi nyt voi?onko paino noussut?


voimia koko perheelle!

Ei sairas kirjoitti:

Olen jo pitkään seurannut perheenne taistelua anoreksiaa vastaan. En itse kyseistä tautia ole sairastanut,enkä muitakaan syömishäiriöitä,mutta muutama tuttavani on niitä sairastanut,ja hengenlähtökin on ollut yhdellä lähellä..
Tiedän että taistelu sairautta vastaan on vaikea ja voimia vievä, mutta sen arvoinen.
Ilman välittäviä ihmisiä anorektikot makaisivat jo haudan pohjalla,onneksi meitä on silti vielä jäljellä. Oman ystävättäreni pelastin, kun oli mennyt tajuttomaksi ja toimitin sairaalaan, ja sillä tiellä hän on vieläkin hoidettavana..
En silti olisi koskaan voinut tehdä toisin.
Eipähän hänen vanhempansa kyllä ole välittäneet hänestä,kertaakaan eivät sairaalassa ole käyneet:(

Voimia sinulle,tulet niitä tarvitsemaan!

onnellinen ystäväsi saa olla, sairautensa
keskelläkin, että hänellä on kaltasesi
ystävä! Ihanaa, että sinunlaisiasi vielä
löytyy!

Myös tyttäreni ystävät pitävät häneen yhteyttä,
ihmettelen,miten jaksavat, sillä vastakaikua
ei tule: tyttäreni haluaa selvästi erakoitua
ja olla vain yksin. On todella vaativaa,
että 14 vuotiaat ymmärtävät, että tämä
sairaus muuttaa persoonaa eikä tyttö ole
tällä hetkellä oma itsensä.
Luotan kuitenkin siihen, että kun tyttö paranee
ei ystävyksiä erota mikään...toivottavasti niin!

Voimia myös sinulle, että jaksat tukea
ystävääsi/ystäviäsi.
Muistetaan silti elää myös tätä omaa,
suhtellisen lyhyttä, elämää!

sanna kirjoitti:

miten tyttäresi nyt voi?onko paino noussut?


voimia koko perheelle!

taas kontrolli. Silloin nähdään,
mihin päin mennään...vaikuttaa
laihtuneelta, valitettavasti.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

onnellinen ystäväsi saa olla, sairautensa
keskelläkin, että hänellä on kaltasesi
ystävä! Ihanaa, että sinunlaisiasi vielä
löytyy!

Myös tyttäreni ystävät pitävät häneen yhteyttä,
ihmettelen,miten jaksavat, sillä vastakaikua
ei tule: tyttäreni haluaa selvästi erakoitua
ja olla vain yksin. On todella vaativaa,
että 14 vuotiaat ymmärtävät, että tämä
sairaus muuttaa persoonaa eikä tyttö ole
tällä hetkellä oma itsensä.
Luotan kuitenkin siihen, että kun tyttö paranee
ei ystävyksiä erota mikään...toivottavasti niin!

Voimia myös sinulle, että jaksat tukea
ystävääsi/ystäviäsi.
Muistetaan silti elää myös tätä omaa,
suhtellisen lyhyttä, elämää!

Olikos paino noussut ja miten meni kontrollissa?