Milloin lääkitys milloin ei?

pelottaako? kirjoitti:

Olen teini iästä asti kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Teini iässä kaikki oli pahimmillaan enkä kyennyt oireilematta juuri mihinkään sosiaaliseen kanssa käymiseen. Nykyisin (23v) olen enemmän sinut ongelmani kanssa. Tulen siis toimeen ihmisten kanssa joka päiväisessä elämässä, eikä sosiaalisten tilanteiden pelko enään tuota ylitsepääsemättömiä ongelmia. Vasta viime aikoina ensimmäistä kertaa puhuin ongelmastani lääkärille. Itkin kertoessani erilaisista kokemuksista, koska en ollut aiemmin puhunut asiasta. Lääkäri oli perinteinen terveyskeskus lääkäri, joka välitti mutta jolla ei ollut aikaa, ja ensimmäisenä tuli melkein kysymys mitä lääkettä sulle nyt määrättäisiin.. Rupesin miettimään omaa tämän hetkistä tilannettani. Olen kuitenkin suht koht sosiaalinen, tulen toimeen ihmisten kanssa ja olen jotenkin tottunut oireisiini.Tiedän aina milloin punastun tai kun hiki kirvahtaa kasvoilleni, mutta kuitenkin siis itse tiedostan että näin käy, ja tilanne sutviutuu miten sutviutuu. Jotenkin ei vaan enään se seuraus niin älyttömän paljon hirvitä kuin aikoinaan, kun vastaavanlainen reatkio tuntui niin pahalta että hävetti melkein ylitsepääsemättömän paljon. Niimpä aiempaan palatakseni, sanoin lääkärille että oireet ovat satunnaiset. Hän määräsi ensimmäisellä kerralla beta salpaajia, joilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Sen jälkeen diapameja, joita oli siis tarkoitus ottaa aina silloin kun tiedän että oireilua on tulossa. Osaan itse määritellä melko hyvin mitkä tilanteet tuovat oireet pintaan. Mutta diapamien käyttö ei ole auttanut. Syyksi tähän olen loppujen lopuksi päätellyt sen, että vaikka itse tulenkin melko hyvin toimeen oireideni kanssa, niin silti ne ovat joka päiväisiä. En enää häpeä itseäni niin paljon, mutta en silti unohda oireilua melkein minään hetkenä päivässä. Siispä olen pohtinut että pitäisikö minun silti koittaa säännöllistä lääkitystä? Lääkärini on sitä ehdottanut, mutta olen nuo edellä mainitut vaihtoehdot käynyt läpi ensin. Kenties sen takia että tähän tilanteeseen pääseminen oireilussa on meinannut minulle niin suurta henkistä taistelua, että säännöllisen lääkityksen ottaminen tässä vaiheessa tuntuisi jollain tavalla aiempien "saavutusten" vähättelemiseltä.. Toisaalta haluaisin oireet pois elämästäni kokonaan, mutta olen miettinyt sitäkin että ovatko ne vain osa persoonaani nykyyän, vai mistä on kyse? Edelleen oireiden ilmaantuminen tuottaa pahan olon, mutta osaan käsitellä sen paremmin kuin aikoinaan. En tiedä.. Mutta jos joku jaksoi tämän jutun loppuun lukea, ja on kokenut samanlaista, niin antakaa ihmeessä oma näkökulmanne asiaan? Kokeilisinko säännöllistä lääkitystä vaikko en? kas siinä pulma. Kiitos avuista ja voimia kaikille:)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä