Mieltäni askarruttaa asia josta tällä palstalla on paljon ollut puhetta, eli toipuminen alkoholismista. Koska itse en ole ikinä omaan alkoholismiini hankkinut ulkopuolista apua, enkä kunnolla perehtynyt mihinkään alkoholismista toipumiseen tähtäävään ohjelmaan tai hoitoon, en oikeastaan tiedä mitä toipumisella tässä yhteydessä tarkoitetaan. Olen ollut juomatta muutaman vuoden, en enää pitkään aikaan ole tuntenut halua juoda tai turvautua alkoholiin elämän vastoinkäymisissä. Muiden alkoholin käyttö ei häiritse minua, tosin en viihdy kovin pitkää aikaa samassa tilassa huomattavan päihtyneiden ihmisten kanssa. Ajoittain edelleen näen unia joissa juon, useimmiten unet ovat hyvin eläviä ja tunnen niissä alkoholin vaikutuksen esimerkiksi huonona tasapainoaistina tai ajan ja paikan tajun katoamisena. Poikkeuksetta uniin liittyy voimakas syyllisyyden tunne ja halu päästä pois tilanteesta.
Normaalisti päivittäisessä elämässäni en oikeastaan paljoakaan joudu miettimään suhdettani alkoholiin ja omaa alkoholismiani, työelämässä ja vapaa-aikana ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä tietävät etten käytä alkoholia, ja suurin osa tietää syynkin siihen. Asiasta on tullut itselleni tavallaan yksi pieni osa persoonaani, enkä ainakaan omasta mielestäni pidä alkoholismia mitenkään erityisesti persoonaani määrittävänä tekijänä. Minulle on itsestään selvää etten enää koskaan juo alkoholia, enkä joudu asian kanssa millään lailla kamppailemaan. Olenko siis toipunut niin hyvin kuin se alkoholistille ylipäänsä on mahdollista, vai onko olemassa keinoja päästä toipumisen tiellä vielä pidemmälle? Miten todennäköistä on että vuosia putkeen humalassa ollut alkoholisti pysyy juomisen lopetettuaan loppuelämänsä raittiina? Ainakaan nyt en keksi yhtään sellaista syytä tai tilannetta joka saisi minut palaamaan siihen helvettiin.
Normaalisti päivittäisessä elämässäni en oikeastaan paljoakaan joudu miettimään suhdettani alkoholiin ja omaa alkoholismiani, työelämässä ja vapaa-aikana ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä tietävät etten käytä alkoholia, ja suurin osa tietää syynkin siihen. Asiasta on tullut itselleni tavallaan yksi pieni osa persoonaani, enkä ainakaan omasta mielestäni pidä alkoholismia mitenkään erityisesti persoonaani määrittävänä tekijänä. Minulle on itsestään selvää etten enää koskaan juo alkoholia, enkä joudu asian kanssa millään lailla kamppailemaan. Olenko siis toipunut niin hyvin kuin se alkoholistille ylipäänsä on mahdollista, vai onko olemassa keinoja päästä toipumisen tiellä vielä pidemmälle? Miten todennäköistä on että vuosia putkeen humalassa ollut alkoholisti pysyy juomisen lopetettuaan loppuelämänsä raittiina? Ainakaan nyt en keksi yhtään sellaista syytä tai tilannetta joka saisi minut palaamaan siihen helvettiin.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Alkoholistille varomaton hetki saattaa olla alku itsetuhon tielle. Alkoholi osottaa heikointa kohtaa, mistä läpäistä puolustuksessamme.
Hyvä raittiutta sinulle päivä kerrallaan.
eikä osottaa.
juuri on yksi sellainen seikka jonka hahmotan eri lailla. En näet osaa pitää alkoholia minään sellaisena nurkan takana väijyvänä pahantekijänä, joka sieltä heikon hetken havaitessaan hyökkää pahaa aavistamattoman alkoholistin kimppuun. Ainakin omalla kohdallani uskon rationaalisiin ratkaisuihin, en elättele mitään harhakuvia itsestäni alkoholin kohtuukäyttäjänä. Juomisen lopettaminen oli vaikeaa, uudelleen aloittaminen nykytilanteessa tuntuisi ihan yhtä vaikealta. Altistaako tälläinen ajattelu kuitenkin jollain lailla retkahtamiselle?
nykyisen tilanteeni lähes täysin samanlaisena kuin kuvaamasi. En ole yli kolmeen vuoteen tuntenut halua juoda, muiden alkoholin käyttö ei häiritse minua, ja aika ajoin näen unta juomisesta. Omissa unissani tosin lähes poikkeuksetta uni keskittyy siihen vaiheeseen, kun olen jo mukamas juonut, eli en näe unta humalassa olemisesta. Alkoholia ja alkoholismia en oikeastaan ajattele muussa yhteydessä kuin täällä netissä roikkuessani.
Suurin ero lienee se, että minulle ei ole itsestään selvää ettenkö enää koskaan joisi tai muulla tavalla päihdyttäisi itseäni. Tällä hetkellä ja tällä järjellä se tuntuu älyttömältä ajatukselta, mutta "mielisairaudet eivät tule kello kaulassa". Enhän voi myöskään sanoa, etten koskaan tule sairastumaan vakavaan masennukseen tai skitsofreniaankaan.
Toipuneisuudelle ei taida olla olemassa mittareita, enkä varsinkaan haluaisi lähteä arvioimaan toisten toipuneisuutta tai toipumattomuutta. Eiköhän se riitä kun yritän huolehtia omasta toipumisestani. Omalla kohdallani se tarkoittaa tiettyjen työkalujen käyttöä henkisen kuntoni ylläpitämiseksi. Esimerkiksi tänä aamuna olen herännyt taas jännityspäänsärkyyn, jota voi kestää välillä päiväkausia, mutta "työkalujeni" avulla olen päässyt sen jäljille, mistä se juuri nyt johtuu ja mitä sille voisin tehdä.
olen kanssasi samaa mieltä,vaikka minulla on raittiutta viisinkertainen määrä sinuun nähden,niin kirjoitit noista unista, tämänhetkisestä järjestä,mielisairaudesta,masennuksesta tai skitsófreniasta,jus tiinkuin minäkin asian ymmärrän ja koen!!!Onhan meillä paljonkin asioita mistä ollaan samaa mieltä,siskoseni!!
Todella hienoa että olet päässyt noin pitkälle, uskon että sinä pysytkin.
Tääkin taitaa olla yksilöllistä, tunnen ihmisiä jotka vuosien jälkeen ovat repsahtaneet samaan jamaan jos ei pahempaampin kuin ennen ja ihmisiä jotka ovat vain kerta kaikkiaan lopettaneet eivätkä tunne mitään himoa ja sitten ihmistiä jotka ovat pystyneet "normalisoimaan" juomisensa (ja ihan omin avuin), ottavat esim 2 kertaa vuodessa eivät hamuilekkaan enempää ja jopa sellaisen ihmisen joka on päässyt heroiinista ja ottaa alkoholia nyt noin kolmesti vuoteen (jo kymmeniä vuosia).
Vau, nostan hattua.
Itse olen vielä alkutekijöissä mut elätelen toivoa, että pystyn itsekkin.
repsahtaminen pitkän raittiuden jälkeen on mieltäni varmasti eniten vaivaava asia tässä toipumisprosessissa. Mikä ihme saa pitkään raittiina olleen alkoholistin aloittamaan juomisen uudelleen? Kaveri jonka kanssa vanhoina huonoina aikoina yritin juoda Rajamäen tehtaan kuiviin, aloitti toista vuotta kestäneen raittiuden jälkeen uudelleen. Syyksi kertoi masennuksen. Kohta ei enää masenna, nykytahdilla äijä on vainaa ennen juhannusta. Epäilen että suurin ongelma tälläkin isännällä on se, että pitkään jatkuvasti alkoholilla tunteensa turruttanut ihminen ei osaa elää normaalisti ihmisen elämään kuuluvien, ajoittain hiukan synkempienkin mielialojen kanssa. Tiedä häntä. Hyvä oli sAAmarin pointti siitä ettei sitä koskaan tiedä milloin hulluus iskee. Pitänee omaakin näkökantaa tarkentaa sen verran, että raittius on kohdallani pysyvä ratkaisu, sikäli mikäli en tosiaan matkan varrella sekoa täysin.
**"Mikä ihme saa pitkään raittiina olleen alkoholistin aloittamaan juomisen uudelleen?"**
Tuohon kysymykseen jos tietäisin vastauksen......?
Olen kokenut itse tuon tilanteen aikoinani lukuisia kertoja. Löysin vain itseni viinakaupasta tai lasi kädestä ja ihmettelin miten olin siihen tilaan jälleen joutunut. Ehkä se oli kuvitelmaa että olisin jo toipunut sellaiseksi että pystyisin kohtuukäyttöön, mene tiedä?
Joka kerta uuden juomakauden alkaessa juominen jatkui entistä rajumpana.
Olin lopulta jo siinä kunnossa että vain hoitolaitosten ja AA:han liittymisen jälkeen sain pysyvämmän raittiuden. Tätä nykyistä on jatkunut jo n. kymmenen vuoden ajan. Siltikään en koskaan voi sanoa etten juo koskaan. Päivä kerrallaan mennään, tosin vielä ei ole tullut yhtäkään syytä eteeni että pitäisi juoda.
Se viina"piru" voi vaania ihan missä vaan.....
Siksipä käyn AA:ssa säännöllisesti muistuttamassa itselleni että olen alkoholisti enkä voi koskaan enää juoda. Kohtuukäyttäjäksi en tule!!!
Ja kyllä raittiina eläminen on sitä oikeata elämää hullun pullotteluelämän jälkeen.
Kyllä tuo on heijastumaa Oxford-liikkeestä ja muustakin fundamentalismista, että alkoholi on jonkin sortin vihtahousu, joka vaanii jatkuvasti nurkan takana. Samaistun täysin ketjun aloittajaan, raittiustuntemuksemmekin vaikuttavat samansuuntaisilta -- erona se, että Denso ei AA:ta kokeillut ja itse taas päätin hypätä "toveriseuran" kelkasta ajoissa ennen kuin olen siihen(kin) lopun ikääni koukussa.
Elämässä täytyy mennä eteenpäin eikä jämähtää sairauden vangiksi. Onko alkoholismi sitä paitsi oikeasti edes mikään sairaus? Sekin on lääketieteellinen kiistakysymys. Puhumattakaan siitä, että sairauden parantaisi usko korkeampaan voimaan. Alkaa kuulostaa poppalääketieteeltä...
On pelottavaa, jopa surkuhupaista (minun mielestäni), että täytyy kolme-, neljäkymmentä vuotta juosta, viinapirulaista vältellen, jopa kerran päivässä hokemassa, että on alkoholisti, ja luovuttamassa omat tahdot ja voimat muualle sen sijaan, että ottaisi ne käyttöön.
AA:n myötä on hämärtynyt sekin, mitä raittius on. Sanahan ei tarkoita täydellistä juomattomuutta (vaikka itse olenkin valinnut sen tien). Olen myös saanut huomata, että AA:ssa minua pitivät raittiina uhkaukset, pelko ja syyllisyys (älä ota yskänlääkettä, älä käytä suuvettä, älä käy ehtoollisella, tee nämä askeleet, muuten joudut juomaan...). Juomattomuus ei ole mustavalkoista tyyliin olet joko AA:n tavalla raitis tai kuivajuoppo, joka ennen pitkää löytää itsensä katuojasta, haudasta tai hullujenhuoneelta. Juomattomuus on oma valinta, ja minut pitää raittiina minä itse, ei mikään korkeampi voima tai ryhmä! AA:ssa näkee niitäkin, joiden täytyy rynnätä ryhmään, jos vaikkapa paska on väärän väristä. Ei se ole "toipumista".
On AA:lla ansionsakin -- esimerkiksi se, että ryhmissä näkee muita juomattomia ihmisiä. Mutta että juomattomuuteen tarvittaisiin jokin ohjelma johon pitäisi loppuiäksi sitoutua, ohjelmoitua siis ("olla ohjelmassa") -- ei käy minun pirtaani!
kiitos jutustasi!
Kiinnostunut kyseisen AA-ryhmän nimestä ja sijainnista, ei ole pakko vastata suoraan palstalle, eikä ole pakko edes vastata mutta mun maili on: [email protected]
En puhunut mistään tietystä AA-ryhmästä. Puhun vain kolme- ja puolivuotisesta kokemuksestani AA:ssa ja niistä johtopäätöksistä joihin olen tullut AA:n ja oman juomattomuuteni suhteen. Vai oliko tarkoitus testata, hellekö se vain huulia heiluttaa? LOL !!!
Ollut tarkoitus testata mitään..ihmetyttää vain jos AA-ryhmässä kielletään ehtoollisella käynti jne. Koska minun 10 vuoden AA taipaleeni matkalla en ole koskaan kuullut yhtään kieltoa, vain ehdotuksia joista minä itse olen saanut päättää haluanko elää näitten ehdotuksien mukaan, parhaani olen yrittänyt ja raittiuteni olen saanut säilyttää ja kohta yhdeksän vuotta, ja olen elänyt elämäni parhainta aikaa.
Nyt nähdään, josko tämä ketju tästä katoaa bittiavaruuteen, kun otan tähän osaa.
Mielestäni ihminen tarvii jotain korkeampaa voimaa selviytyäkseen elämästään kunnialla.
Kukaan ihminen ei voi hallita elämää, ja vain juova alkoholisti itsekeskeisyydessään niin kuvittelee.
Emme me voi tietää etukäteen mitä elämä tuo tullessaan, mitä onnettomuuksia ja tragedioita tai mitä surua.
Siksi meidän on osattava ottaa vastaan mitä elämäämme muualta annetaan. Esim. jokin vakava sairaus tai jonkin läheisen poismeno ovat asioita jotka meidän on kyettävä käsittelemään.
Tämä käsittely tarkoittaa tapahtuneiden tosiasioiden hyväksymistä, muutoin ne jäävät arpeutuneina odottamaan sopivaa hetkeä alkaakseen taas vuotaa.
Hyväksymistä taas auttaa huomattavasti, jos meillä on jokin korkeampi voima, jokin jonka "järjestelykykyyn" me voimme luottaa.
Kun tilanne on joskus katastrofaalinen, silloin auttaa kun voi todeta, että asioilla on taipumus järjestyä.
Ethän voi lapsensa menettäneeltä ihmiseltä odottaa rationaalista käyttäytymistä.
Eikä sinunkaan aina ole pakko ajatella järkevästi. Myös meillä viisailla ja järkevilläkin ihmisillä on oikeus olla joskus heikko tai peräti väärässä.
Emme voi pakottaa itseämme olemaan haavoittumattomia ja vahvoja, sillä emme kuitenkaan pysty elämäämme hallitsemaan.
Eli meidän on voitava antaa elämämme "jonkin itseämme suuremman" voiman hallintaan.
Tämä taas vaatii sitä nöyryyttä, ja nöyryyteen kykenee vain vahva ja rohkea ihminen, sillä vain vahva ja rohkea ihminen uskaltaa antaa elämänsä jonkin korkeamman voiman käsiin.
Se, että mikä se korkeampi voima sitten on, se on kokonaan toisen keskustelun aihe.
Muistaakseni Karl Marx aikoinaan kirjoitti jotain sensuuntaista, että ainoa kehitystä eteenpäin vievä voima on materian liike. Kaikkien niiden pienten elektronien ja neutronien vipellys atomeissa.
Että josko sieltä...
Kaikki mitä kirjoitit on pitkälti totta. Meidän tulee oppia käsittelemään ja hyväksymään nöyrästi asiat, joille emme voi mitään. Meidän tulee päästä myös vaikeiden asioiden yli ja kasvaa niiden mukana. Tähänhän ihmisen älyllinen ajattelu perustuu. On eri asia, jos joku haluaa huutaa apuunsa ''korkeampia voimia'' tai jos joku haluaa olla huutamatta. Ihmisen oman mielen käsittelykyvystä on kyse. Lopputulos on sama. Ihminen kasvaa henkisesti, jos sitä haluaa. Jos joku haluaa kasvaa hengellisesti, siitä vaan. Kinaaminen korkeimman voiman olemassaolosta tai olemattomuudesta lienee turhaa. Olkoon se jokaisen henk.koht. asia.
En katsonut tärkeäksi kertoa, että olen vakaumuksellinen kristitty. Usko Jumalaan tai korkeampaan voimaan on varmasti suuri tuki, lohtu ja voimavara, mutta on melkoisen ristiriitaista ensin todeta, että alkoholismi on sairaus ja sitten väittää, että siitä toipuu (paranee?) vain korkeamman voiman avulla -- rukouksella ja mietiskelyllä sekä ottamalla tietyt erään fundamentalistisen herätysliikkeen ohjelmasta muokatut askeleet.
Minun mielestäni hengellisiä asioita ja sairaudenhoitoa ei pitäisi sotkea sellaiseksi velliksi kuin AA-ohjelma tekee. Toisaalta tämähän on vain minun mielipiteeni, eikä kukaan pakota minua käymään AA:ssa. Jos haluan hengellisyyttä ja jumalyhteyttä, käyn kirkossa, josta saan kaipaamaani jopa huomattavasti vähemmän ahdistavassa muodossa kuin AA:sta. Jos taas haluan hoitaa sairautta, haen apua muualta kuin henkiparannuksesta ja joukkosuggestiosta.
49986656747
Yritä typerä pentu aikuistua.
Edes vähän.
Ja lopeta vanhojen viestien tonkiminen