Pakko kai vain avautua jonnekin, kun nämä ovat asioita, joita pitää välillä saada purkaa, vaikkeivat ne muuksi tästä muutu, mutta ehkä kaipaan jonkin tason ymmärrystä ja tietoa siitä, että en ole yksin.
Olen siis 18 vuotias nuori nainen. Mittani ovat 165cm/57-59kg.
Olen aina ollut kavereitani painavampi ja ruuasta nautiskelija. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin melko pienikokoinen, mutta kolmannen luokan jälkeen aloin lihoa. Ala-asteella sain aina kuulla kuinka lihava olen yms yms. En välittänyt. Olen myös aina ollut melko vahva ihminen. Sanoin takaisin ja jätin haukut omaan arvoonsa.
Haukkuminen alkoi joskus siinä kolmannella luokalla ja jatkui aina ala-asteen loppuun asti. Viidennelle vaihdoin toiseen kouluun, mutta sielä sama meno jatkui..ehkä jopa pahempana, vaikka en silloinkaan välittänyt siitä. Koskihan se tietysti, mutta sanoin aina takaisin enkä niin piitannut. Minulla kuitenkin oli monta ystävää, joten minun ei tarvinnut välittää.
Kun vihdoin pääsin yläasteelle, haukkuminen loppui kuin seinään (haukkujat olivat lähinnä poikia) ja haukkujista tuli osasta kavereitakin minulle. Enkä ajatellut sitä niin. Ajattelin vain, että se kuului ala-asteen meininkiin. Niinkuin se ihan oikeasti kuuluikin. Ei siinä mitään.
Yläasteen aikana alkoi tietysti normaalit kännäämiset ystävien kanssa ja disco reissut sun muut. Kasiluokalla lähinnä. Tiedostin kyllä ylipainoni ja muisti terveydenhoitajakin siitä hienovaraisesti huomautella. Mutta en piitannut siitä. Söin hyvin ja elin mukavasti. Voin suoraan sanottuna hienosti niin henkisesti, kuin fyysisestikin omasta mielestäni.
Ysiluokalla kuitenkin aloin kunnolla tajuta kuinka lihava olin ainakin omasta mielestäni(163cm/66kg). Kävimme discoissa, ystävilläni oli monia eri poikia illan aikana (ei siis mitään pussailua kummempaa mutta kuitenkin..) ja minulla ei yhtäkään. Kadehdin ystäviäni ja vihasin itseäni, vartaloani. Olin päiviä syömättä, tein syömis suunnitelmia viikoiksi eteenpäin, joiden avulla laihtuisin, mutta en onnistunut. Repsahdin tietysti ja ahdistuin entisestään.
Ammattikoulun ensimmäisen luokan alussa, kun muutin pois kotoa, oksensin ensimmäisen kerran. Ahmin rasiallisen konvehteja ja juoksin suorinta tietä vessaan. Muistan oikein kuinka odotin, että rasia loppuu, että pääsen oksentamaan. Oksentelin muutamia kertoja silloin tällöin, mutta lopetin sen ajoissa. Onneksi. (mittani olivat tuolloin 163cm/78kg).
Ensimmäisen luokan kevättalvella aloin vihdoin laihduttamaan oikeasti. Söin hyvin ja liikuin. Laihduin n.13kg sen kevään aikana. Mittani olivat ensimmäisen luokan lopussa siis 165cm/65kg. Se olikin tavoitteeni. Elelin onnellisena, koska olin iloinen saavutuksestani. Ihmisiltä tuli positiivisia kommentteja ja ystävien hämmästyneet ilmeet ja kommentit saivat minut myhäilemään.
Kesän aikana kuitenkin lihoin n. 3kg mikä olikin ihan normaalia tottakai, mutta se lannisti. Tunsin itseni taas itsekurittomaksi paskaksi ja elelinkin ammattikoulun toisen luokan syksyn melko niukasti. Söin koulussa, vähän jotain kämpillä, suurimmaksi osaksi kuitenkin tupakan ja kahvin voimalla. Painoni ei tosin tippunut, kuin pari kiloa.
Toisen luokan keväällä tapasin erään..miehen puolikkaan, jonka kanssa syntyi jotain pientä säpinää joksikin aikaa. Erään viikonlopun vietin hänen seurassaan enkä ihastumiseltani kyennyt syömään ollenkaan, jonka jälkeen huomasin, että olin laihtunut 3 kiloa. (165cm/63kg). Olin onneni kukkuloilla, kun kävin vaa'alla.
Tämän jälkeen olin niin ikävissäni juttumme lopahdettua, että en taaskaan kyennyt syömään juuri ollenkaan. Painoni tippui taas. (165cm/61kg) Innostuin kovasti jälleen ja aloin edistää laihtumistani. Aloin syödä niukasti, liikkua hulluna ja pitää muutenkin itselleni sairaalloista kuria. Viikonloppuisin oli lupa mässätä, mutta viikolla paastottiin ja siinä pisteessä olen vieläkin. Paino tosin nyt tuo n.57kg, viikonlopun jälkeen yleensä 58-59kg.
Kontrolloin hulluna kaikkea ruokaan liittyvää. Kaupassa vierähtää aikaa, kun katselen kaloreita ja lasken, että päivän kalorit jäävät reilusti alle 1000.
Parille ystävälle olen ongelmastani kertonut juovuspäissäni, joskaan en näin suuressa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Kai toivoisin, että joku raahaisi minut väkisin hoitoon tai jotakin, mutta tiedän toki, että tämä on minusta itsestäni ainoastaan kiinni. Itse olen itseni tähän pisteeseen ajanut eikä ole kenenkään muun tehtävä nostaa minua täältä ylös.
Kaikista surkuhupaisinta on se, että olin joskus itse se joka halveksi syömishäiriöisiä. Sanoin "Ottaisivat itseään niskasta kiinni." Ja kuinka ollakaan tajuankin olevani se joka sanoo nyt "Se ei ole niin yksinkertaista mitä sen luulisi olevan.". Häpeän tilannettani, itseäni ja kaikenlisäksi kuvittelen vieläkin olevani lihava, vaikka tiedän etten ole, mutta kuitenkin löytyy aina jotain mistä pitäisi ottaa pois ja mikä ei vartalossani kelpaa itselleni.
Hah. Toki nyt, kun olen laihtunut, on vientiä myös miesrintamalla, mistä joskus yläasteella olin niin huolissani, mutta mitä sillä on merkitystä enää. Haluaisin vain taas olla terve ja tyytyväinen itseeni. Vaikkakaan lihoa en missään tapauksessa halua ja siitähän sitä onkin vaikea päästä eteenpäin sitten.
Siinäpä minun ""mielenkiintoinen"" tarinani. Toivon kovasti, että joku sai siitä jotain itselleen. Jos ylipäätään jaksoi lukea.
Korostan kuitenkin, että en pidä itseäni minään uhrina. Tuhansia haukutaan ulkonäöstä ala-asteella se on normaalia. Oli se ulkonäkö ja koko sitten mitä tahansa. Näin se vain tuntui vaikuttavan minuun ja olen ainoastaan itselleni vihainen, kun annoin itseni tähän pisteeseen ajautua. Ketään muuta en tästä todellakaan syytä, vaikka tuo tilitys voisi siltä kuulostaakin.
Olen siis 18 vuotias nuori nainen. Mittani ovat 165cm/57-59kg.
Olen aina ollut kavereitani painavampi ja ruuasta nautiskelija. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin melko pienikokoinen, mutta kolmannen luokan jälkeen aloin lihoa. Ala-asteella sain aina kuulla kuinka lihava olen yms yms. En välittänyt. Olen myös aina ollut melko vahva ihminen. Sanoin takaisin ja jätin haukut omaan arvoonsa.
Haukkuminen alkoi joskus siinä kolmannella luokalla ja jatkui aina ala-asteen loppuun asti. Viidennelle vaihdoin toiseen kouluun, mutta sielä sama meno jatkui..ehkä jopa pahempana, vaikka en silloinkaan välittänyt siitä. Koskihan se tietysti, mutta sanoin aina takaisin enkä niin piitannut. Minulla kuitenkin oli monta ystävää, joten minun ei tarvinnut välittää.
Kun vihdoin pääsin yläasteelle, haukkuminen loppui kuin seinään (haukkujat olivat lähinnä poikia) ja haukkujista tuli osasta kavereitakin minulle. Enkä ajatellut sitä niin. Ajattelin vain, että se kuului ala-asteen meininkiin. Niinkuin se ihan oikeasti kuuluikin. Ei siinä mitään.
Yläasteen aikana alkoi tietysti normaalit kännäämiset ystävien kanssa ja disco reissut sun muut. Kasiluokalla lähinnä. Tiedostin kyllä ylipainoni ja muisti terveydenhoitajakin siitä hienovaraisesti huomautella. Mutta en piitannut siitä. Söin hyvin ja elin mukavasti. Voin suoraan sanottuna hienosti niin henkisesti, kuin fyysisestikin omasta mielestäni.
Ysiluokalla kuitenkin aloin kunnolla tajuta kuinka lihava olin ainakin omasta mielestäni(163cm/66kg). Kävimme discoissa, ystävilläni oli monia eri poikia illan aikana (ei siis mitään pussailua kummempaa mutta kuitenkin..) ja minulla ei yhtäkään. Kadehdin ystäviäni ja vihasin itseäni, vartaloani. Olin päiviä syömättä, tein syömis suunnitelmia viikoiksi eteenpäin, joiden avulla laihtuisin, mutta en onnistunut. Repsahdin tietysti ja ahdistuin entisestään.
Ammattikoulun ensimmäisen luokan alussa, kun muutin pois kotoa, oksensin ensimmäisen kerran. Ahmin rasiallisen konvehteja ja juoksin suorinta tietä vessaan. Muistan oikein kuinka odotin, että rasia loppuu, että pääsen oksentamaan. Oksentelin muutamia kertoja silloin tällöin, mutta lopetin sen ajoissa. Onneksi. (mittani olivat tuolloin 163cm/78kg).
Ensimmäisen luokan kevättalvella aloin vihdoin laihduttamaan oikeasti. Söin hyvin ja liikuin. Laihduin n.13kg sen kevään aikana. Mittani olivat ensimmäisen luokan lopussa siis 165cm/65kg. Se olikin tavoitteeni. Elelin onnellisena, koska olin iloinen saavutuksestani. Ihmisiltä tuli positiivisia kommentteja ja ystävien hämmästyneet ilmeet ja kommentit saivat minut myhäilemään.
Kesän aikana kuitenkin lihoin n. 3kg mikä olikin ihan normaalia tottakai, mutta se lannisti. Tunsin itseni taas itsekurittomaksi paskaksi ja elelinkin ammattikoulun toisen luokan syksyn melko niukasti. Söin koulussa, vähän jotain kämpillä, suurimmaksi osaksi kuitenkin tupakan ja kahvin voimalla. Painoni ei tosin tippunut, kuin pari kiloa.
Toisen luokan keväällä tapasin erään..miehen puolikkaan, jonka kanssa syntyi jotain pientä säpinää joksikin aikaa. Erään viikonlopun vietin hänen seurassaan enkä ihastumiseltani kyennyt syömään ollenkaan, jonka jälkeen huomasin, että olin laihtunut 3 kiloa. (165cm/63kg). Olin onneni kukkuloilla, kun kävin vaa'alla.
Tämän jälkeen olin niin ikävissäni juttumme lopahdettua, että en taaskaan kyennyt syömään juuri ollenkaan. Painoni tippui taas. (165cm/61kg) Innostuin kovasti jälleen ja aloin edistää laihtumistani. Aloin syödä niukasti, liikkua hulluna ja pitää muutenkin itselleni sairaalloista kuria. Viikonloppuisin oli lupa mässätä, mutta viikolla paastottiin ja siinä pisteessä olen vieläkin. Paino tosin nyt tuo n.57kg, viikonlopun jälkeen yleensä 58-59kg.
Kontrolloin hulluna kaikkea ruokaan liittyvää. Kaupassa vierähtää aikaa, kun katselen kaloreita ja lasken, että päivän kalorit jäävät reilusti alle 1000.
Parille ystävälle olen ongelmastani kertonut juovuspäissäni, joskaan en näin suuressa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Kai toivoisin, että joku raahaisi minut väkisin hoitoon tai jotakin, mutta tiedän toki, että tämä on minusta itsestäni ainoastaan kiinni. Itse olen itseni tähän pisteeseen ajanut eikä ole kenenkään muun tehtävä nostaa minua täältä ylös.
Kaikista surkuhupaisinta on se, että olin joskus itse se joka halveksi syömishäiriöisiä. Sanoin "Ottaisivat itseään niskasta kiinni." Ja kuinka ollakaan tajuankin olevani se joka sanoo nyt "Se ei ole niin yksinkertaista mitä sen luulisi olevan.". Häpeän tilannettani, itseäni ja kaikenlisäksi kuvittelen vieläkin olevani lihava, vaikka tiedän etten ole, mutta kuitenkin löytyy aina jotain mistä pitäisi ottaa pois ja mikä ei vartalossani kelpaa itselleni.
Hah. Toki nyt, kun olen laihtunut, on vientiä myös miesrintamalla, mistä joskus yläasteella olin niin huolissani, mutta mitä sillä on merkitystä enää. Haluaisin vain taas olla terve ja tyytyväinen itseeni. Vaikkakaan lihoa en missään tapauksessa halua ja siitähän sitä onkin vaikea päästä eteenpäin sitten.
Siinäpä minun ""mielenkiintoinen"" tarinani. Toivon kovasti, että joku sai siitä jotain itselleen. Jos ylipäätään jaksoi lukea.
Korostan kuitenkin, että en pidä itseäni minään uhrina. Tuhansia haukutaan ulkonäöstä ala-asteella se on normaalia. Oli se ulkonäkö ja koko sitten mitä tahansa. Näin se vain tuntui vaikuttavan minuun ja olen ainoastaan itselleni vihainen, kun annoin itseni tähän pisteeseen ajautua. Ketään muuta en tästä todellakaan syytä, vaikka tuo tilitys voisi siltä kuulostaakin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sulla on varmasti ollu todella rankkaa! Löysin hieman itseäni tarinastasi. Itselläni kyllä ei ylipainoa ole koskaan ollut, mutta tuo "kavereilla on poikia, minulla ei" on saanut itseni viime aikoina syyttämään vartaloa. (Ikää muuten on mulla vuotta vähemmän). Painoindeksi oli vuoden alussa 21,5 paikkeilla ja nyt tällähetkellä n.19,2.. Ja laskussa on ainakin toistaiseksi. Eikä enää pahemmin nuo disco/kaupunki/kaverireissutkaan kiinnosta, kun tunnen itseni jotenkin hylkiöksi :( Enkä nyt ulkonäköäni haukkuisikaan, joten en tiedä mikä vikana.. Luonne? Liian ujo sitten lienen. No voihan paska.. Mitä mä tässä alan ruikuttamaan. Jos ei niitä kiinnosta, niin ei voi mitään. Anteeksi. Paljon jaksamista ja haleja sulle
jumalauta...sun tarinassa on niin paljon mua myöskin...mulla oli jopa samat mitat yläasteella, samaan aikaan :O ja mäki olin ala-asteella se pullea...nyt 164/45 mut enpä oo onnellisemmaks tullu, päinvastoin.
Haluaisin sanoa sinulle että mene kulta pieni sairaalaavastaanotolle pyytämään apua, sillä saat sitä varmasti...mutta tiedän ettei se oo helppoa. En itsekään mennyt vapaaehtoisena.
Mutta älä anna tämän varastaa elämäsi parasta aikaa!!
Tiedän mitä pitäisi tehdä, joten tavallaanhan se on turhaa ruikuttaa, jos ei kuitenkaan aio tehdä mitään. Tämä tila tuntuu jo niin omalta, että tuntuu, että en muuta osaakaan enää. Vaikka ei se hyvältä tunnu..sehän on selvää..
Helpottavaa tietää, että on samasta asiasta kärsiviä, vaikka ei tätä kellekään toivo ja parempihan olisi, jos ei olisi muita.
Ehkä joskus paranen tai hakeudun hoitoon tai jotakin. Tai sitten en. Ken tietää. Pakko vain välillä purkaa jonnekin, kun tuntuu, että pää hajoaa.
Kiitos vastauksista. :)
itse olen ylipainoinen, ainakin siinä normaalin ihan ylärajassa. kaverini tietävät sen, mutta jatkavat jankuttamista tyyliin "sä olet LAIHA!", vaikka sen huomaa heti etten ole. saatan näyttää laihalta, yleensä esitänkin sellaista vetämättä mahaa sisään yms. olen laihduttanut, kerran kävin alamaillakin sen takia. puoli vuotta sitten sain bulimian. liittyi melkein aiheeseen mutta halusin vain kertoa omasta nuoruudestani..
Pienestä se lähtee. Ei paljoakaan tarvita. Vaikka sitä itsekin on esittänyt, että ei koskaan ole kiinnostanut muiden haukkumiset niin näköjään ne kuitenkin ovat.