Mulla on elämässä kaikki "periaatteessa" kunnossa. On mies, ihana pieni lapsi, vakituinen työ, ystäviä ja kavereita jne. Minkään ei pitäisi olla pielessä, mutta silti on. Kaikki johtuu vain yhdestä ainoasta asiasta, ja jos sen sais poistetuksi, kaikki olis kunnossa!
Tuo yksi asia on mun työ. Teen sitä työtä johon halusin, enkä tiedä mitä muutakaan haluaisin. Tuntuu että sama mitä työtä tekisin ja sama millä työajoilla, niin en siihen kykenisi. Kaikki alkoi siitä kun en saanut enää nukutuksi aamu- ja iltavuorojen välisinä öinä (mulla on 2-vuorotyö). Kierre paheni aina vain, ja uni tuli ainoastaan lääkkeillä. Tulin samoihin aikoihin raskaaksi, juuri silloin kun tuo unettomuuskierre alkoi. No, jaksoin olla silti töissä lähes äitiysloman alkuun saakka, vain sen tiedon turvin että saan sitten olla kauan pois töistä. Ja kun tiesin että äitiysloman jälkeenhän voi aina jäädä hoitovapaalle jos siltä tuntuu.
Nyt äitiysloma on loppu ja olen hoitovapaalla ainakin vuoden loppuun saakka. Lapseni on ihana ja rakas, mutta tuntuu että olen kotona pääasiassa vain sen vuoksi, ettei mun tarvitsisi mennä töihin. Ja siitä tunnen huonoa omaatuntoa. Jo pelkkä ajatuskin töihin paluusta tuntuu jo nyt mahdottomalta, kun pelkään etten nuku ja kaikki menee siksi päin helvettiä! Nyt edessä lienee paikkakunnan vaihdos, lähelle sukulaisia ja tuttavia, mutta en enää tiedä missä haluaisin olla ja asua. Tai tiedänhän minä, että haluaisin muuttaa, mutta sitten olis taas uusi työ ja ko. paikkakunnalla mulle olis varmasti tarjolla vaan 3-vuorotyötä, ja sen tekeminen jo ajatuksenakin hirvittää vielä paljon enemmän kuin 2-vuorotyö! Mieheni haluaa ehdottomasti muuttaa pian, kun sille olis töitä ko. paikkakunnalla tiedossa pian, mutta mua ahdistaa ja vain noiden omien työjuttujeni vuoksi. Ja jossain vaiheessahan mun on pakko palata töihin, en voi loputtomiin olla hoitovapaalla ja vituttaa, kun hoitovapaakin kuluu osittain sen murehtimiseen että miten sitten joskus pärjään töissä. ARRRGGGGHHHH!!!!!
Olen yrittänyt tuudittautua siihen että asioilla on aina tapana järjestyä, mulla on ennenkin ollut ongelmia ja vaikeuksia (tuntuu joskus etten osaa elää ilman niitä!!), mutta aina olen niistä parhain päin selvinnyt, ilman ulkopuolista apua. Mulle esim. piti olla epätodennäköistä että saisin oman lapsen, ainakaan ilman hoitoja, mutta niin vain sain ns. "luomulapsen" ja vielä melko helpostikin. Tuotakin asiaa stressasin ihan turhaan vuosikaudet! Nyt haluaisin uuden lapsen, ja osittain sen vuoksi ettei mun tarvis palata töihin, mutta tuollainen ajattelu nyt ei kovin tervettä ole, tiedostan sen kyllä itsekin. Muuten en ehkä vielä olisi aivan valmis äidiksi uudestaan, ideaalitilanne olisi se että lapsi saisi tulla jos tulee (tuskin uutta luomulasta tuleekaan), ja pystyisin siinä välillä olemaan töissä.
Olen ihan loukussa ja en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Välillä menee viikkojakin etten ole miettinyt työjuttujani, mutta nyt taas ne iskee niskaan ja kun tiedossa olis työpaikka jatkossa, 3-vuorotyönä varmasti. Olenko hullu jos ajattelen että menisin 3-vuorotyöhön??? Vai pitäisikö mennä psykiatrille, kuinka pitkälle ihminen voi selvittää omaa pääkoppaansa ja ajatella että asiat ratkeaa lopulta aina jotenkin, ilman ulkopuolista apua??? Ja mainittakoon, että nyt äitiyslomalla ollessani olen nukkunut hyvin, sen mitä lapsi antaa nukkua. Ja yleensä pärjään pidemmänkin aikaa melko vähäisillä yöunilla. Mutta noin yleensä ottaen, olen stressaajaluonne, ja siitäkin haluaisin päästä eroon.
Lapsi heräsi, pitää mennä. Toivon paljon kannanottoja tilanteeseeni, vaikka tämä viesti ehkä kiireessä kirjoitettuna saattaakin olla hieman epäselvä.
Tuo yksi asia on mun työ. Teen sitä työtä johon halusin, enkä tiedä mitä muutakaan haluaisin. Tuntuu että sama mitä työtä tekisin ja sama millä työajoilla, niin en siihen kykenisi. Kaikki alkoi siitä kun en saanut enää nukutuksi aamu- ja iltavuorojen välisinä öinä (mulla on 2-vuorotyö). Kierre paheni aina vain, ja uni tuli ainoastaan lääkkeillä. Tulin samoihin aikoihin raskaaksi, juuri silloin kun tuo unettomuuskierre alkoi. No, jaksoin olla silti töissä lähes äitiysloman alkuun saakka, vain sen tiedon turvin että saan sitten olla kauan pois töistä. Ja kun tiesin että äitiysloman jälkeenhän voi aina jäädä hoitovapaalle jos siltä tuntuu.
Nyt äitiysloma on loppu ja olen hoitovapaalla ainakin vuoden loppuun saakka. Lapseni on ihana ja rakas, mutta tuntuu että olen kotona pääasiassa vain sen vuoksi, ettei mun tarvitsisi mennä töihin. Ja siitä tunnen huonoa omaatuntoa. Jo pelkkä ajatuskin töihin paluusta tuntuu jo nyt mahdottomalta, kun pelkään etten nuku ja kaikki menee siksi päin helvettiä! Nyt edessä lienee paikkakunnan vaihdos, lähelle sukulaisia ja tuttavia, mutta en enää tiedä missä haluaisin olla ja asua. Tai tiedänhän minä, että haluaisin muuttaa, mutta sitten olis taas uusi työ ja ko. paikkakunnalla mulle olis varmasti tarjolla vaan 3-vuorotyötä, ja sen tekeminen jo ajatuksenakin hirvittää vielä paljon enemmän kuin 2-vuorotyö! Mieheni haluaa ehdottomasti muuttaa pian, kun sille olis töitä ko. paikkakunnalla tiedossa pian, mutta mua ahdistaa ja vain noiden omien työjuttujeni vuoksi. Ja jossain vaiheessahan mun on pakko palata töihin, en voi loputtomiin olla hoitovapaalla ja vituttaa, kun hoitovapaakin kuluu osittain sen murehtimiseen että miten sitten joskus pärjään töissä. ARRRGGGGHHHH!!!!!
Olen yrittänyt tuudittautua siihen että asioilla on aina tapana järjestyä, mulla on ennenkin ollut ongelmia ja vaikeuksia (tuntuu joskus etten osaa elää ilman niitä!!), mutta aina olen niistä parhain päin selvinnyt, ilman ulkopuolista apua. Mulle esim. piti olla epätodennäköistä että saisin oman lapsen, ainakaan ilman hoitoja, mutta niin vain sain ns. "luomulapsen" ja vielä melko helpostikin. Tuotakin asiaa stressasin ihan turhaan vuosikaudet! Nyt haluaisin uuden lapsen, ja osittain sen vuoksi ettei mun tarvis palata töihin, mutta tuollainen ajattelu nyt ei kovin tervettä ole, tiedostan sen kyllä itsekin. Muuten en ehkä vielä olisi aivan valmis äidiksi uudestaan, ideaalitilanne olisi se että lapsi saisi tulla jos tulee (tuskin uutta luomulasta tuleekaan), ja pystyisin siinä välillä olemaan töissä.
Olen ihan loukussa ja en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Välillä menee viikkojakin etten ole miettinyt työjuttujani, mutta nyt taas ne iskee niskaan ja kun tiedossa olis työpaikka jatkossa, 3-vuorotyönä varmasti. Olenko hullu jos ajattelen että menisin 3-vuorotyöhön??? Vai pitäisikö mennä psykiatrille, kuinka pitkälle ihminen voi selvittää omaa pääkoppaansa ja ajatella että asiat ratkeaa lopulta aina jotenkin, ilman ulkopuolista apua??? Ja mainittakoon, että nyt äitiyslomalla ollessani olen nukkunut hyvin, sen mitä lapsi antaa nukkua. Ja yleensä pärjään pidemmänkin aikaa melko vähäisillä yöunilla. Mutta noin yleensä ottaen, olen stressaajaluonne, ja siitäkin haluaisin päästä eroon.
Lapsi heräsi, pitää mennä. Toivon paljon kannanottoja tilanteeseeni, vaikka tämä viesti ehkä kiireessä kirjoitettuna saattaakin olla hieman epäselvä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oikea rakastaja, siinä on tutkimusten mukaan ratkaisu.
Ja toimii, vaikka ensin tyrmäätkin, mutkun mietit....
Hypnoositerapiasta joka oli kiva ja rentouttava , asiat selvisivät aivan kuin itsekseen.
Elämä maistuu taas todella hyvälle!
Voimia sulle sisko!
Etkö voisi harkita jonkin uuden alan opiskelemista?