Olen kokonaan kyllästynyt yksinäisyyteeni. Tuntuu siltä että olisi paljon parempi kuolla jotta tämä paska joskus loppuisi. Fyysisesti olen täysin terve, mutta jatkuva yksinäisyys rassaa todella paljon.
Ainoa mikä tuo vähän sisältöä elämään on vakituinen työ, mutta mitään muuta mulla ei sitten olekaan. Fyysisestä kunnostani olen tähän asti pitänyt huolta mutta siitäkään ei meinaa tulla mitään kun olen niin uupunut.
Osittain yksinäisyyteni johtuu koulukiusaamisesta joka alkoi yläasteella ja kesti lukion loppumiseen asti. Sitä ennen olin ollut yksi innostavimmista ja hyväntuulisimmista ihmisistä koulussa, mutta koulukiusaus muutti minut sulkeutuneeksi. Kerran jopa äänestettiin koulun mukavinta henkilöä ja osakseni tuli se kunnia.
Se tuli silloin kun elämäniloa vielä oikeasti oli eikä tarvinnut teeskennellä yhtään mitään. Kavereita tai ystäviä ei ole juuri yhtään ja nekin harvat joita on ovat kusipäitä jotka soittavat vain silloin kun tarvitsevat apuani.
Seurustelemaankaan en ole koskaan kyennyt sillä ulkonäköäni on haukuttu niin paljon etten luota itseeni vaikka olen ulkoisesti ihan normaalin näköinen, ei ylipainoa tai mitään vinoon kasvaneita silmiä.
Muuten näytän nykyään yleensä vain vihaiselta ja luotaantyöntävältä. Pahinta on jo kuten mainitsinkin yksinäisyys. Istun vain kotona iltaisin enkä käy missään. Yksin ei edes mitään oikein voi tehdä.
Itsemurha voisi olla vaihtoehto mutta en pysty edes sitä tekemään. En luota että se onnistuu ja asiat menevät silloin vain vieläkin pahemmaksi. Taitaa tämäkin kesä mennä ihan vain yksikseni.
Liikuntaharrastuksia en jaksa. Aikaisemmin kun kävin salilla siellä oli pelkkiä hyvänpäiväntuttuja joita moikkasi mutta ei siellä paljon muuta puhuttu. Elämä on kyllä tosiaankin pilalla.
Ikää ei nyt vielä ole niin paljon mutta vielä muutama vuosi lisää niin kolmekymmentä tulee lasiin. Jos ei silloinkaan asiat ole paremmin sanon vain kiitos ja hyvästi tälle maailmalle!
Ainoa mikä tuo vähän sisältöä elämään on vakituinen työ, mutta mitään muuta mulla ei sitten olekaan. Fyysisestä kunnostani olen tähän asti pitänyt huolta mutta siitäkään ei meinaa tulla mitään kun olen niin uupunut.
Osittain yksinäisyyteni johtuu koulukiusaamisesta joka alkoi yläasteella ja kesti lukion loppumiseen asti. Sitä ennen olin ollut yksi innostavimmista ja hyväntuulisimmista ihmisistä koulussa, mutta koulukiusaus muutti minut sulkeutuneeksi. Kerran jopa äänestettiin koulun mukavinta henkilöä ja osakseni tuli se kunnia.
Se tuli silloin kun elämäniloa vielä oikeasti oli eikä tarvinnut teeskennellä yhtään mitään. Kavereita tai ystäviä ei ole juuri yhtään ja nekin harvat joita on ovat kusipäitä jotka soittavat vain silloin kun tarvitsevat apuani.
Seurustelemaankaan en ole koskaan kyennyt sillä ulkonäköäni on haukuttu niin paljon etten luota itseeni vaikka olen ulkoisesti ihan normaalin näköinen, ei ylipainoa tai mitään vinoon kasvaneita silmiä.
Muuten näytän nykyään yleensä vain vihaiselta ja luotaantyöntävältä. Pahinta on jo kuten mainitsinkin yksinäisyys. Istun vain kotona iltaisin enkä käy missään. Yksin ei edes mitään oikein voi tehdä.
Itsemurha voisi olla vaihtoehto mutta en pysty edes sitä tekemään. En luota että se onnistuu ja asiat menevät silloin vain vieläkin pahemmaksi. Taitaa tämäkin kesä mennä ihan vain yksikseni.
Liikuntaharrastuksia en jaksa. Aikaisemmin kun kävin salilla siellä oli pelkkiä hyvänpäiväntuttuja joita moikkasi mutta ei siellä paljon muuta puhuttu. Elämä on kyllä tosiaankin pilalla.
Ikää ei nyt vielä ole niin paljon mutta vielä muutama vuosi lisää niin kolmekymmentä tulee lasiin. Jos ei silloinkaan asiat ole paremmin sanon vain kiitos ja hyvästi tälle maailmalle!
Vastaukset 11
Vanhimmat
juttuseuraa (tulevan ystävän?) ni täällä olisi 28-vuotias nainen vailla ystävää... Jos kiinnostaa tutustua paremmin niin laita postia osoitteeseen [email protected]
En halua pilata päivääsi typerillä kirjoituksillani. Pitää vaan välillä päästä kirjoittamaan tuntemuksistaan jonnekin.
tutultakin kuulostaa. Itse en vielä kolmekymppisenä viitsisi masentua, se on hyvä ikä. Alkaa pikku hiljaa uskaltaa elämään itselleen ja olla vähät välittämättä muiden aivoituksista.
Yksinäisyyteen auttaa vaikkapa joku harrastus. Sitten voi alkaa käydä ulkona enemmän, kuppiloissa on tullut käytyä monia viihdyttäviä keskusteluja. Ei tarvitse olla kova kippaamaan mennäkseen baariin vaikka joka viikko, se tosin voi altistaa siihen. Paikkakunnan vaihtaminen on hiukan kaksipiippuinen juttu, koska sillon joutuu eroon vanhoista kavereista helposti eikä uusia heti löydy.
Kavereita löytyy yllättävistäkin paikoista. Vaikka kielikurssilta. Kuulostaa muuten vähän kolmen kympin kriisiltä juttusi. Siihen auttaa pienoinen arvojensa uudelleen puntarointi ja sitten niiden toteuttaminen.
Entäs ne työkaverit? Etkö voisi jotakuta heistä pyytää vaikka syömään tai jonnekin? Jos haluat kirjoitella kanssani, niin laita ihmeessä mailiosoitteesi tänne.
Työkavereita en ikävä kyllä jaksa nähdä vapaa-aikana. Monet heistä ovat lisäksi itseäni vanhempia ja he rutkuttavat itsekin niin paljon ongelmistaan että töissä masentuu entisestään kun ovat hapannaamoja kaikki. Onneksi muutamia mukavia henkilöitäkin on siellä. Itse en töissä omista ongelmistani kaikkien kuullen rupea marisemaan sillä siellä tehdään töitä eikä se ole mikään kahvikerho.
Olet vielä nuori ja sinulla on elämätöntä elämää jäljellä vielä paljon, lopeta itsesääli ja märehtiminen vanhoilla asioilla. Tiedän että kiusaaminen jättää jäljet jotka eivät täysin parane koskaan, mutta näytä niille kiusaajille että säkin olet joku. Kiusaajat kun itseasiassa omaavat tosi huonon itsetunnon, he purkavat omaa pahaa oloaan toisten kiusaamiseen. Varmaan johtuu nykymenosta että ihmisillä ei ole aikaa toisille kanssaeläjille niinkuin ennen vanhaan. Ole iloinen ja positiivinen onhan kesäkin taas tulossa, eikä tiedä mitä se tuo tullessaan.
Oon viel reippaasti alle 30v mut pelkään et nää "parhaat" nuoruusvuodet menee hukkaan.... muutin toiseen kaupunkiin vuos sitten ja vieläkin olen niin yksin..... oon sosiaalinen ja tykkään mennä tukka putkella vaikka missä, ja kyllä olen tavannut paljon ihmisiä joiden kans olen hengannu mut kaikki on vaan ollu hetkellistä..... ei ole paljo puhelin soinu et "hei mis oot tuu tänne" mussa on pakko olla joku VIKA....vaik oon ilonen,kivan näköi, erittäin huum.tajuinen etc.... niin ei saatana ei kelpaa......kieltämättä en mä ihan keiden tahansa kanssa haluu aikaani viettää...onhan tossa tarjolla sellasta spurkusakkia....kaljaa lotraa päivittäin ja jumittaa jossai ahdistavis kapakois....et jos siihen on tyytyminen niin oon vaik yksin.... eli mä oon nirso... ? ehheheee..
onneksi säännöllinen työ pitää mut koossa ettei tarvii hajota himaa.... muuten ei olis missään mitää jakoa =)
Mä olen vanhempi ja kokenut yhtä ja toista. Vihjeeks sulle ehdottaisin, et TEE JOTAIN, mene jonnekin punttisalille tai vaikka itsepuolustus kurssille. Liikuntaa mä eniten ehdottaisin, mut muukin harrastus käy.
Heti ei tapahdu mitään, näin se on, mut kun oot käynyt siellä vaikka puolvuotta, susta alkaa näkymään muutos. Se tulee sisältäpäin ja sen huomaa muutkin! Kokeile, mitään et menetä, mut saat elämäs takaisin, jokä on sun oma ja kuuluu sulle eikä kellekään muulle!
Ajattele hyviä asoita, keksi niitä joka ikinen päivä edes yksi kappale. Oma asenne on tärkeä, kun ajattelet et kaikki on mukavasti niin ne pian onkin:>
Sulla on vielä niin paljon ihanaa koettavaa edessä, että se kannattaa:)
Nyt ei kun toimeks.
Jos haluut postia, laita mailios?
TSEMPPIÄ!!!!!!!!!
Tuo on totta. Kun ihan oikeasti rupeaa tekemään jotain, niin tilannekin alkaa pian näyttämään aivan toiselta.
Raittiiseen ilmaan. Jos et ole niin masentunut, ettet saa "pyllyäsi enää penkistä ylös", ota jalat alle ja lähde lenkkipolulle haistelemaan virikkeisiä tuulia. Tee se ensin vaikka väkisin, mutta ajan myötä tulet huomaamaan, mikä ihana vaikutus luonnolla ja hapekkaalla ilmalla on ajatustoiminnalle. Viime aikoina on tehty aiheesta jonkin sortin tutkimustakin, mutta -forgive me- minulla ei ole laittaa sinulle linkkiä siitä tähän.
Jos taas koet olosi niin masentuneeksi, ettet jaksaisi nousta uuteen päivään, saatikka lähteä luontoon ulos, voisi muiden apu olla paikallaan. MTT:ssä ym. auttavissa tahoissa on oikeasti ihania ihmisiä, jotka ymmärtää laajasti elämää ja erilaisia tunnelatauksia.
Voimia ja pieniä ilonpilkkahduksia ap sun kevääseen!
Toihan oli kuin mun kirjoittamaani tekstiä:
Mua kiusattiin koko yläaste ja lukio. Sitä ennen olin tosi iloinen ja eläväinen, yläasteelta alkaen sulkeutunut tuppisuu ja totaalisen yksin.
En ole koskaan seurustellut koska yläasteella ja lukiossa haukuttiin ja osoitettiin miten totaalisen vastenmielinen olen.
Mulle ratkaisu oli terapia. Kun on joku joka kuuntelee, asiat alkavat näyttää ihan erilaisilta.
Voimia!