Vanhemmat erosivat kun olin pieni.
Muistan miten olin enemmän isin tyttö silloin pienenä, isin perässä kuljin aina ja eron hetkelläkin olisin halunut mennä isin kanssa, mutta kun veljeni ehti ensiksi sanoa haluavansa mennä isän luo asumaan, niin koin velvollisuudekseni "uhrautua" ja valita äidin.
Äiti ei kuitenkaan huomioinut minua millään tavalla, olin kuin ilmaa hänelle.
Kyllä hän huolsi minut, kuin robotti.
Ruoka ja puhtaat vaatteet tuli eteen säännöllisesti, mutta siinä se.
Mitään "ylimääräistä" huomiota ei herunut.
Ilmankos tunsin olevani syyllinen eroon.
Ei äiti ikinä leikkinyt, halannut, ottanut syliin, eikä edes nuhdellut kun tein väärin.
Eikä äitiäni kiinnostanut samat asiat jotka minua ja isiä, luonnonläheiset harrastukset, kalastukset ja muut.
Sain tehdä mitä lystäsin, oli se oikein tai väärin.
Koulumenestykseni ei äitiä kiinnostanut, sama se toinko nelosen kokeita.
Kunhan kasvan pois hänen tieltään.
Ja niinpä päädyinkin hanttihommiin loppuiäkseni.
No ei liene mikään ihme että minusta kasvoi tunneköyhä zombi.. Mikään ei tunnu miltään, en osaa rakastua, en solmia edes ystävyys suhteita saati sen enempää.
Parhaat lapsuusmuistot liittyvät isään.
Silloin tunsi pikkutyttö elävänsä.
Olin prinsessa. Välillä lentokone, tai enkeli, mitä milloinkin leikittiin.
Eroon loppui kaikki, myös isän kiinnostus tyttöönsä.
Ei enää prinsessaleikkejä, ei kukaan enää koskaan nostanut tyttöä syliin.
Vielä tänäkin päivänä kadehdin pikkutyttöjä jotka temmeltävät isiensä kanssa.
He eivät itse edes käsitä miten onnellisia ovatkaan. Harmi vain että monelle heistä käy samoin kuin minulle:(
Muistan miten olin enemmän isin tyttö silloin pienenä, isin perässä kuljin aina ja eron hetkelläkin olisin halunut mennä isin kanssa, mutta kun veljeni ehti ensiksi sanoa haluavansa mennä isän luo asumaan, niin koin velvollisuudekseni "uhrautua" ja valita äidin.
Äiti ei kuitenkaan huomioinut minua millään tavalla, olin kuin ilmaa hänelle.
Kyllä hän huolsi minut, kuin robotti.
Ruoka ja puhtaat vaatteet tuli eteen säännöllisesti, mutta siinä se.
Mitään "ylimääräistä" huomiota ei herunut.
Ilmankos tunsin olevani syyllinen eroon.
Ei äiti ikinä leikkinyt, halannut, ottanut syliin, eikä edes nuhdellut kun tein väärin.
Eikä äitiäni kiinnostanut samat asiat jotka minua ja isiä, luonnonläheiset harrastukset, kalastukset ja muut.
Sain tehdä mitä lystäsin, oli se oikein tai väärin.
Koulumenestykseni ei äitiä kiinnostanut, sama se toinko nelosen kokeita.
Kunhan kasvan pois hänen tieltään.
Ja niinpä päädyinkin hanttihommiin loppuiäkseni.
No ei liene mikään ihme että minusta kasvoi tunneköyhä zombi.. Mikään ei tunnu miltään, en osaa rakastua, en solmia edes ystävyys suhteita saati sen enempää.
Parhaat lapsuusmuistot liittyvät isään.
Silloin tunsi pikkutyttö elävänsä.
Olin prinsessa. Välillä lentokone, tai enkeli, mitä milloinkin leikittiin.
Eroon loppui kaikki, myös isän kiinnostus tyttöönsä.
Ei enää prinsessaleikkejä, ei kukaan enää koskaan nostanut tyttöä syliin.
Vielä tänäkin päivänä kadehdin pikkutyttöjä jotka temmeltävät isiensä kanssa.
He eivät itse edes käsitä miten onnellisia ovatkaan. Harmi vain että monelle heistä käy samoin kuin minulle:(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Surullinen tarina, mutta varmasti tänäkin päivänä erittäin yleinen. Jutusta tulee mieleen Pinkin Family Portrain biisin lyriikka.
Toivottavasti moni muukin isä lukee tekstisi ja ymmärtää oman arvonsa ja merkityksen lapsensa elämässä.
kun saitte itse valita kummalle jäätte?