hmm...Olen epileptikko olen ollut syntymästä asti. Epilepsiani on sen verran paha, että se estää alkoholin juonnin ja autolla ajamisen jne...
Ongelmani on, kun tunnen alemmuutta ja suurta kateutta terveitä ihmisiä kohtaan joskus kun näen heidän ajavan autoa...Ainoa ajatus mikä minua lohduttaa on se, että pyörällä/kävellen kunto kasvaa...Auto helpottaisi kyllä runsaasti elämää varsinkin näin talvisin.
Onko kenelläkään muulla ongelmia kestää se, että ei saa ajaa koskaan autoa vai olenko ainoa jolle se asia tuottaa ongelmaa???
Alkoholi ei tuota minulle ongelmia sillä olisin muutenkin raitis...
Ongelmani on, kun tunnen alemmuutta ja suurta kateutta terveitä ihmisiä kohtaan joskus kun näen heidän ajavan autoa...Ainoa ajatus mikä minua lohduttaa on se, että pyörällä/kävellen kunto kasvaa...Auto helpottaisi kyllä runsaasti elämää varsinkin näin talvisin.
Onko kenelläkään muulla ongelmia kestää se, että ei saa ajaa koskaan autoa vai olenko ainoa jolle se asia tuottaa ongelmaa???
Alkoholi ei tuota minulle ongelmia sillä olisin muutenkin raitis...
Vastaukset 11
Vanhimmat
On paljon erilaisia sairauksia mitkä ei näy päälle päin, suotta olet kateellinen.
Asioille joille ei voi mitään, on opittava vain elämään sen kanssa ilman katkeruutta.
Ja hei onneksi yleisiä kulkuneuvoja olemassa.
Ihminen on syytön sairauteensa, kun se hyvillä lääkkeillä hoidetaan, pystyvät monet normaalin elämään.
Älä halveksi itseäsi vaan elä ja näytä itsellesi että sairauksenkin kanssa pystyy elämään hyvinkin rikasta elämää, kun vain uskaltaa, ja aina kannattaa, eikös..:)
Minua vaivasi 18v iästä eteenpäin aina tähän 25 ikävuoteen asti, kunnes löysin tyttöystäväkseni epilepsiaa sairastavan kohtalotoverin. Minulla oli täysin sama ongelma kuin sinullakin. Välillä olin erittäin katkeroitunut.
Minulla oli ennen terve tyttöystävä joka jätti minut koska minulle tuli liikaa ongelmia alemmuuden takia, eikä se jaksanut auttaa. Nyt olen kyllä löytänyt kohtalotoverin ja meillä menee hyvin.
poikani jolla on epilepsia ja hänelle kun ei voitu antaa lupaa mopokorttiin,niin otti asian hyvin raskaasti.tunsin äitinä olevani tosi kyvytön häntä auttamaan ja tukemaan,hänen surunsa ja vihansa oli todella syvä,masennus,pettymys.
otin asian myös äitinä hyvin raskaasti.olen ollut katkera miksi häneltä pitää viedä kaikki,kaikki.enkä saa vastausta.kyllä se on selvää että nuoren ihmisen on vaikea hyväksyä asioita jotka ovat hänen ulottumattomissa,mutta jotka on muille mahdollisia.
ihan luonnollinen ja ymmärrettävä on tunteesi että koet kateutta ja alemmuutta!!!!
koska en voi tietää sitä mitä pojallani on sydämellään tämän asian tiimoilta muuta kuin että hän on ottanut asian tosi raskaasti ja minä äitinä myös..vähintäänkin yhtä raskaasti.
on vaikea hyväksyä asioita joita ei voi muuttaa.koska sairaus eikä terveys ole meidän hallinnassamme eikä vallassamme.
rukoilen sinulle voimia jaksaa sairautesi kanssa ja ystäviä joille voit ihan rehellisesti sanoa miltä sinusta tuntuu nämä kaikki asiat joita kannat sydämelläsi.
kun sinun poikasi täyttää 18 vuotta ja kaikki kaverit saa auton niin siitä sitten seuraa vielä enemmän ongelmia, kuin mopokortista.
Niin siinä yleensä käy.
Tosin toivotaan, että sinun pojallesi kävisi parempi tuuri, kuin meille muille joita asia vaivaa.
Onnea tulevaisuuteen sinulle ja pojallesi...Kyllä kai se sitten on niin, että aikanaan kaikesta selviää. Rukoilen ainakin sitä.
Minulla on tällä hetkellä täysin sama juttu.
Olen kärsinyt juuri samasta asiasta todella pitkään.
Kärsimys nousi suurimpiin mittoihin, kun kaikki kaverit saivat kortin. Myöhemmin löysin tyttöystävän ihanan sellaisen, mutta hän on terve ja minun on erittäin vaikea kestää se, että hän saa ajaa ja itse en voi ajaa. Olen suuresti kateellinen häntä kohtaan.
Vaikeaa kestää, kun oma nainen ajaa ja itse en koskaan saa sitä kokea. Välillä jopa tuntuu, että jos suhde loppuisi niin voisi helpottaa, mutta rakastan häntä ja mielummin kärsin koko loppuelämän, kuin jätän hänet...
Olisi kuitenkin hienoa jos tämä kärsimys loppuisi =( se tekee kipeää...Saa henkisesti tosi rappiolle. Tyttöystäväni ei tajua minun ongelmaani.
Ymmärrän sinua hyvinkin olemme kohtalotovereita tässä terveiden maailmassa.
Meidän pitää vaan kestää eipä paljon muuta voi tehdäkään =(
Olen käynyt asiasta psykiatrilla ja kaikessa maailman terapiassa, mutta ei tällä mitään voi. Tämän kestäminne on naisille helpompaa olen todennut sen.
sama asia...Tai ainakin itseäni olikos se Eikka joka kirjoitti, että naisia se ei haittaa yhtä paljon kuin miehiä.Minua se vaivaa pirusti...Tekee tosi kipeää =(
No ei tässä muuta voi kuin elää päivä kerrallaan ja kestää kaikki henkiset ongelmat.
Voimia teille kaikille kohtalotoverit
Minua vaivasi sama juttu varsinkin kun minulla oli tyttöystävä joka oli terve ja kova käyttämään autoa. Sitten tuli päivä jolloin en enää jaksanut ja jätin hänet se helpotti oloa enää ei ole niin paha alemmuuskompleksi.
En tarkoita, että se olisi ainoa keino päästä eroon ongelmasta, mutta se on kuitenkin yksi ratkaisu jonka minä käytin.
Oonkohan mä ihan empatiakyvytön vai mistä on kyse kun en tajua sun ongelmaas ollenkaan? Asutko jossain tosi huonojen kulkuyhteyksien takana, vai oletko mies ja teilläpäin naiset vaatii että miehellä on oltava auto? Henk.koht. voin ilmottaa mielipiteenäni, että pyöräilijöillä on parhaat peput ja että paljon ulkoilevat pojat on sikana paremman näkösiä kun huonoryhtiset plösöt jotka käy kiskallakin autolla. Naisenkaan viehätysvoimaa reippailu ei varsinaisesti pilaa.
Se pakkoliikunnan tuoma kunto ei oo mikään pieni lohtu, muuten, se on musta jopa parempi kuin nää ulkonäköjutut. Se näkyy suoraan terveydessä ja elinvuosissa. Niin että tsemppiä, ja keskity nyt hyvä ihminen oleelliseen (flaksinkäymiseen, siis)!
EMPATIAKYVYTÖN. Et taida tietää mitä sana tunteet tarkoittaa.Osaat vaan LOUKATA.
Olen myös itse epilepsiaa sairastava.Olen joskus kärsinyt samat alemmuuskompleksit mutta niiden yli vain on päästävä.On tultava sinuiksi sairautensa kanssa.Itse juon alkoholia ja voin sitä käyttää kunhan muistan vain pitää verensokerin korkealla.Ajokorttia en edes ole ajatellut koska nykylain mukaan sen saisin mutta joutuisin joka 5. vuosi sen uusimaan.Liikun mieluummin julkisella kuin menetän hermoni liikenteessä.Minulla taas epilepsia puhkesi murrosiässä joten en sitä hyväksynyt kun en suostunut mitään muutakaan hyväksymään ja se on pahin ikä kun sairaus puhkeaa.En itse tunne mitään kateutta muita kohtaan koska pystyn elämään niin kuin muut vaikka jatkuvasti on lääkkeistä huoli pidettävä.Moni tuntematon katsoo ensin karsastaen mutta kun niille puhuu asiasta täysin avoimesti kyllä he on sen tähän asti ymmärtäneet.Kivinen on epilepsiaa sairastavan tie mutta se tasaantuu ajan myötä, sen kanssa oppii tulemaan toimeen.
Mua ainakin vitutti ihan sairaasti kun en saanu mopoa silloin kun kaikki kaverit sai, ja tulee vituttaa vielä enemmä ton auton kanssa :(