Ajattelin kirjottaa tälle palstalle omasta tilanteesta, ja jos joku samassa tilanteessa oleva heräisi... Masennukseni alkoi viime syksynä. Ensin esitin että kaikki on kunnossa. Vedin selviytyjän roolia, ja riipuin kynsin ja hampain 'täydellisen nuoren naisen' roolissa. Olin se viihdyttäjä ja pelle mitä minulta odotettiinkin (siis omasta mielestäni). Yritin pärjätä uudessa koulussani.
Kuin huomaamatta alkoholin käyttöni alkoi lisääntyä. Join pahaanoloon. Ensin join kerran pari viikossa, sitten kolme.. Joululomalla join 3-4 kertaa viikossa, ja annokset kasvoivat jopa yhteentoista kerralla. Eipä ole hyvä määrä 55 kiloiselle naiselle jolla on vielä epilepsia lääkitys.. Vieläkin koitin väittää itselleni, että eipä tässä mitään ongelmaa ole..
Joulun jälkeen koulussa romahdin. En jaksanut enää. Kaksi päivää koulussa, jonka jälkeen menin terveydenhoitajan luokse, ja annoin kaiken tulla ulos. Itkin vain etten jaksa. Terveydenhoitaja oli todella ammattitaitoinen ja suhtautui ongelmiini huolestuneesti. Hän passitti minut koululääkärille, josta sain lähetteen psykiatrille.
Psykiatri oli erittäin tarkka siitä, että alkoholin käyttö on saatava loppumaan. Hän sai myös käsittämään vakavan masennustilani. En vain osannut ajatella, että minulla, jolla päällisin puolin on kaikki hyvin, olisi mitään oikeutta olla masentunut. Terapia istuntojen jälkeen alkoi kuitenkin kaikki asiat tulla alitajunnasta esille, ja aloin myös muistamaan kamalia asioita lapsuudestani, jotka olin halunnut unohtaa...
Nyt käyn terapiassa kerran viikossa. Olen saanut alkoholin käyttöni kuriin, ja syön myös masennuslääkkeitä. (Joita ei heti päihdeongelmiani takia minulle annettu.)
Mutta helppoa ei ole ollut. Kun tuntuu pahimmalle, tekee niin mieli tarttua pulloon.. Onneksi silloin olen tilassa, että en voi mennä kauppaan, koska en pysty poistumaan kotoani. Se tunne, kun viina virtaa alas kurkusta..se hetkellinen helpotus..se krapula, jolloin kaikki voima menee 'elossa pysymiseen' eikä tarvitse ajatella niitä synkkiä ajatuksia...
Sairaslomani kestää vielä kolme kuukautta. Itsetuntoni on nollassa. En koe itseäni naiseksi. Tunnen itseni huonoksi, tyhmäksi, rumaksi ja arvottomaksi. Joka päivä on yhtä taistelua. Ainoa asia josta olen ylpeä, on se että olen jättänyt viinan pois. Otan kyllä kaljan silloin tällöin, ja ihme kyllä pystyn lopettamaan siihen.
Toivon, että te, jotka olette huomaamattanne alkaneet juoda ihan liian usein ja liian isoja määriä miettisitte syitä juomiseenne. Ei pelkkää iloista oloa tai yksinäisyyden poistamista haeta alkoholilla. Kun se alkaa totaalisesti lähteä käsistä, taustalla on usein todella suuri kimppu käsittelemättömiä asioita. Jotkut niistä kyllä tiedostaa, mutta ei kaikkia. Rohkeutta on hakea apua, koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi arkussa...
kiitokset ansaitsevat myös muutamat ystäväni, jotka ovat olleet rinnallani, ja jaksaneet kuunnella, ja pitäneet minut järissäni. Olen myös päässyt lähemmäksi heitä, koska vihdoin herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni on tullut esille. Ihminen saakin olla välillä heikko! Kokoajan ei tarvitsekaan pärjätä! Nämä asiat olivat minulle todella vaikeaa käsittää. Nyt uskallan pyytää apua myös ystäviltäni. Kaikkea ei tarvitse jaksaa kantaa yksin muita rasittamatta.
Toivon voimia ja jaksamista kaikille ongelmiensa kanssa kamppaileville. Hyvää kevään jatkoa, ja koitetaan jaksaa päivästä toiseen, vaikka sitten vain suomalaisen sisun voimalla!!
Kuin huomaamatta alkoholin käyttöni alkoi lisääntyä. Join pahaanoloon. Ensin join kerran pari viikossa, sitten kolme.. Joululomalla join 3-4 kertaa viikossa, ja annokset kasvoivat jopa yhteentoista kerralla. Eipä ole hyvä määrä 55 kiloiselle naiselle jolla on vielä epilepsia lääkitys.. Vieläkin koitin väittää itselleni, että eipä tässä mitään ongelmaa ole..
Joulun jälkeen koulussa romahdin. En jaksanut enää. Kaksi päivää koulussa, jonka jälkeen menin terveydenhoitajan luokse, ja annoin kaiken tulla ulos. Itkin vain etten jaksa. Terveydenhoitaja oli todella ammattitaitoinen ja suhtautui ongelmiini huolestuneesti. Hän passitti minut koululääkärille, josta sain lähetteen psykiatrille.
Psykiatri oli erittäin tarkka siitä, että alkoholin käyttö on saatava loppumaan. Hän sai myös käsittämään vakavan masennustilani. En vain osannut ajatella, että minulla, jolla päällisin puolin on kaikki hyvin, olisi mitään oikeutta olla masentunut. Terapia istuntojen jälkeen alkoi kuitenkin kaikki asiat tulla alitajunnasta esille, ja aloin myös muistamaan kamalia asioita lapsuudestani, jotka olin halunnut unohtaa...
Nyt käyn terapiassa kerran viikossa. Olen saanut alkoholin käyttöni kuriin, ja syön myös masennuslääkkeitä. (Joita ei heti päihdeongelmiani takia minulle annettu.)
Mutta helppoa ei ole ollut. Kun tuntuu pahimmalle, tekee niin mieli tarttua pulloon.. Onneksi silloin olen tilassa, että en voi mennä kauppaan, koska en pysty poistumaan kotoani. Se tunne, kun viina virtaa alas kurkusta..se hetkellinen helpotus..se krapula, jolloin kaikki voima menee 'elossa pysymiseen' eikä tarvitse ajatella niitä synkkiä ajatuksia...
Sairaslomani kestää vielä kolme kuukautta. Itsetuntoni on nollassa. En koe itseäni naiseksi. Tunnen itseni huonoksi, tyhmäksi, rumaksi ja arvottomaksi. Joka päivä on yhtä taistelua. Ainoa asia josta olen ylpeä, on se että olen jättänyt viinan pois. Otan kyllä kaljan silloin tällöin, ja ihme kyllä pystyn lopettamaan siihen.
Toivon, että te, jotka olette huomaamattanne alkaneet juoda ihan liian usein ja liian isoja määriä miettisitte syitä juomiseenne. Ei pelkkää iloista oloa tai yksinäisyyden poistamista haeta alkoholilla. Kun se alkaa totaalisesti lähteä käsistä, taustalla on usein todella suuri kimppu käsittelemättömiä asioita. Jotkut niistä kyllä tiedostaa, mutta ei kaikkia. Rohkeutta on hakea apua, koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi arkussa...
kiitokset ansaitsevat myös muutamat ystäväni, jotka ovat olleet rinnallani, ja jaksaneet kuunnella, ja pitäneet minut järissäni. Olen myös päässyt lähemmäksi heitä, koska vihdoin herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni on tullut esille. Ihminen saakin olla välillä heikko! Kokoajan ei tarvitsekaan pärjätä! Nämä asiat olivat minulle todella vaikeaa käsittää. Nyt uskallan pyytää apua myös ystäviltäni. Kaikkea ei tarvitse jaksaa kantaa yksin muita rasittamatta.
Toivon voimia ja jaksamista kaikille ongelmiensa kanssa kamppaileville. Hyvää kevään jatkoa, ja koitetaan jaksaa päivästä toiseen, vaikka sitten vain suomalaisen sisun voimalla!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sinä selviät asenteellasi, ja etenkin sen ansiosta, että tiedostat ongelmiesi taustat.
Alkoholi voi laukaista syvän depression sellaisellakin, jolla ei ole mitään taustaongelmaa. Monilla kynsin hampain raittiina pysyvillä ne mielen sopukoissa säilyvät perimmäiset syyt juomisalttiuteen jäävät painolastiksi loppuelämäksi.
Sinulla eivät jää.
siinä oli paljon sellaista, mihin voin samaistua, ja paljon sellaista mikä oli mielestäni täyttä asiaa. Minäkin hakeuduin lääkärille alunperin masennuksen takia, yhtenä päivänä vain kerta kaikkiaan romahdin. Sieltä sitten alkoi se tie, joka johti A-klinikalle, MTT:hen, sairaaloihin, katkolle, päihdehoitoon, Novat-ryhmiin, yksityiselle psykiatrille ja lopulta AA:han.
Terapiaan en koskaan päässyt, ensin ei annettu mitään mahdollisuuksia koska olin juoppo (Kela ei olisi korvannut) ja sitten kun raitistuin niin tarve ei enää ollutkaan akuutti. Jossain raskaassa vaiheessa kysyin omalääkäriltäni mahdollisuuksia saada psykiatrisen puolen hoitoa, mutta hän sanoi että se tuskin onnistuu - olen nykyisin liian hyvässä kunnossa, jotta huolisivat potilaaksi.
Voimia ja jaksamista sinulle!
ajatuksiasi sisar hyvä?
omalla nimimerkilläsi, hyvä "M..."
en tunne tarinaasi, joten kertoisitko lyhyesti, kumpi mielestäsi sinulla oli ensin -- masennus vai juominen? Aloitko siis lääkitä itseäsi viinalla sellaisten ongelmien takia, jotka olisivat saattaneet ratketa, jos olisit saanut ajoissa asianmukaista hoitoa? Jossitteluahan tämä on, mutta niin ainakin (luulen) minulle kävi. Parikymppisenä ensimmäiset pillerit kouraan (ja sitä ennen tietysti jo vahva itsehoito alkoholilla ja muullakin). Ei koskan terapiaa. Sitä sain ensimmäisen kerran vasta 25 vuotta myöhemmin, minkä jälkeen helvetti repesi lopullisesti. Terapiassa vihdoin puhkesivat vuosikausia muhineet mätäpaiseet ja veivät pohjalle, kun en kestänyt tuskaa hetkeäkään selvin päin. Minulla ahdistus, masennus ja lapsuuden traumat olivat ensin, ja alkoholi oli niihin oiva lääke. Tosin niin olisi ollut heroiinikin, jos olisin ajautunut ensin kovan kaman piireihin. Minulla sattui olemaan addiktoitumiselle altis geeniperimä, muta siitä en adoptiolapsena tiennyt mitään.
Aloitin juomisen myöhään, noin 17-vuotiaana, ja ne pari vuotta jotka vielä asuin kotona niin oli pakko olla kiltisti. Vanhemmat eivät hyväksyneet juomista eikä sieltä maalta edes niin vaan mihinkään lähdetty keskellä viikkoa.
Mutta kun 19-vuotiaana muutin isompaan kaupunkiin niin se oli menoa. Ensimmäisenä opiskeluvuonna sain kaksi opiskeluviikkoa, mutta sitäkin enemmän "opintopisteitä" juomisesta. Pokasin todellisen luuserin; työttömän, väkivaltaisen juopon, jonka äidin tekemää kiljua juotiin silloin kun ei ollut rahaa kaljaan tai Gambinaan (minä en kyllä sitä Gambinaa koskaan oikein saanut alas).
Sitten tajusin vaihtaa miestä, juoppo oli tosin seuraavakin mutta sentään työssä käyvä, ja fyysisen väkivallan sijaan harjoitti vain henkistä. Halusin kuitenkin lapsen ja perheen, joten muutama vuosi vierähti käytännöllisesti katsoen raittiina.
Sen jälkeen alkoi se toinen juomisvaihe, joka johti siihen, että jouduin hakemaan tk-lääkäriltä apua masennukseen kun romahdin. Itkuinen ja itsemurha-ajatuksinen olin ollut siinä vaiheessa 3,5 vuotta, mutta en pitänyt itseäni kliinisesti masentuneena. Kärsin päivittäisestä huimauksesta, säryistä, näköhäiriöistä, "vanteesta pään ympärillä" ym somaattisista oireista, mutta pidin niitä vain stressin ja niska-hartiajännityksen oireina. Siksi yllätyinkin, kun ne poistuivat nopeasti SSRI-lääkityksen alettua.
Terapiaa en ole koskaan saanut, en pysty sitä itse kustantamaan eikä Kela korvaa. En tosin tiedä haluaisinkokaan sitä, koska olen nähnyt viereltäni ihmisen menevän ihan romuksi vasta terapian aloitettuaan. Toisaalta olisin utelias kokeilemaan mitä uutta se voisi tarjota.
Sitä en usko, että huimausta ja noita muita kuvaamiani somaattisia oireita terapialla voitaisiin parantaa. Jos serotoniinitasoni on järkkynyt niin se ei ajattelemalla parane vaan sitä on hoidettava lääkityksellä ihan samalla tavalla kuin kilpirauhasen vajaatoimintaa tai korkeaa verenpainetta.
Siinä asialliseen kysymykseen asiallinen vastaus. Nyt on lähdettävä pimeään aamuun.
ja toivotaan, että keväästä olisi iloa sinulle. Olet yhä syvän masennuksen kourissa - kerro tilanteestasi lääkärillesi - mielialalääkitystä voisi nostaa nyt, kun olet pääsyt alkoholista eroon. Alkoholi vähentää huomattavasti mielialalääkkeiden tehoa ja synnyttää myös masennusta.
Pärjäämisen yhteiskunta on nykyään julma ja et ole ainoa, jolle on käynyt samalla tavalla. Ja yhä useammalle tulee näin käymään, kun työelämän ruuvia vaan kiristetään. Hiipivä työuupumus on salakavala ilmiö - se kehittyy hitaasti vuosien aikana ja lopulta tulee masennus ja kuvaamasi loppuunpalaminen. Oikein paljon voimia Sinulle ja jaksamista :=)!
vähenee alkoholin myötä. Uni ei ole normaalia ja näin ollen melatoniinia ei erity. Alkoholi ja mieli-alalääkkeet kumoavat toisensa.
kiva kuulla, että olet jo parempaan suuntaan menossa.
Itse olen ollut poissa töistä tammikuun lopusta alkaen. Nyt olen irtisanonut itseni...en vaan jaksa...
Monet ihmiset "ymmärtää" mitä on olla masentunut, mutta loppupeleissä ei. Ne jotka eivät oo nähnyt läheisen ihmisen olevan masentunut, luulevat lintsarin olevan kyseessä.
Mä myös syön mielialalääkkeitä, mutta en vielä ole huomannut, että olisi ollut vaikutusta.
Mutta ennen kaikkee sulle, hienoa että olet jo noin hyvässä kunnossa, itsestäni en voi sanoa samaa...
Kevään odotusta!!
378657567567
Yritä typerä pentu aikuistua, edes vähän.
Ja lopeta vanhojen viestien tonkiminen.