Olen tässä vuoden päivät jo miettinyt syitä ololleni ja pohtinut taustojani hyvinkin syvällisesti kaivellen kaiken kipeän ja inhottavankin ylös mielen sopukoista. Hiljalleen olen alkanut huomata millainen sotku minä tosiasiassa olen ja miten menneisyys minuun ovat vaikuttanut, miten ajatuksiini on tullut suuri solmu joka estää minua menemästä elämästä eteenpäin. Onkohan kukaan lukija huomannut näitä samoja ristiriitoja itsessään?
Sosiaalinen turvaverkkoni on alkanut rakoilla. Olen työntänyt ihmiset kauemmas tajuamatta sitä aluksi itse. Toisaalta olen todella yksinäinen, toisaalta haluasin olla vieläkin yksinäisempi. Tunnen että ihmiset kahlehtivat minua. Minun pitää olla heille miellyttävä ja niskaani syydetään velvollisuuksia. Sehän on osa jokaisen elämää, mutta pelko etten suoriudu saa minut raivon valtaan. Pelkään etten onnistu ja käännän sen näyttämään siltä että minua painostetaan. "Toiset ovat pahoja, en minä." Se miten käyttäydyn ihmisten seurassa saa minut vihaamaan itseäni syvästi. Olen kaikkien seurassa erilainen. Joudun rakentamaan itselleni roolin, koska en osaa olla oma itseni. Ei MINUA oikeastaan ole olemassakaan. Olen alati vaihtuvaa näytelmää. Olen kuin teatteriesitys ja vihaan sitä. Roolit eivät pysy koossa kovin pitkään. Huomaan miten esitykseni rakoilee ja työnnän liian lähelle tulleen ihmisen nopeasti sivuun. Kertakäyttöihmissuhteet, helppoja, käytännöllisiä ja aivan uskomattoman puuduttavia. Ei mitään pysyvyyttä eikä turvallisuudentunnetta. Pelkään päästää ihmisiä liian lähelle, silloin näkisin itseni, sen epävarman minäkuvan liian selvästi.
Suorituspaineet ja riittämättömyys. Olen ollut kiusattu useita vuosia, tarhaiästä lähtien, joskaan en ajatellut sen vaikuttavan minuun nuorempana. En huomannut. Murrosiässä aloin ahdistua tilanteesta. Tuolloin luonteestani oli lähestulkoon hävinnyt minulle hyvin luontainen temperamentti ja puolustautumiskyky, enkä osannut tehdä asioille mitään. Kaikki oli niinkuin ennenkin mutta nyt se ahdisti minua.
Noiden aikojen takia minusta luultavasti tuli näin suorituskeskeinen ihminen. Mikään mitä teen ei riitä minulle. Paraskaan suoritus ei ole tarpeeksi hyvä. En saa epäonnistua, mikä luultavasti on seurausta pelosta joutua pilkan kohteeksi. Epäonnistumista seuraa tuntien mittainen itsetuhoinen kidutussessio. Toisaalta tuo hirveä vihareaktio on puolustautumiskeino: Muiden ihmisten viha minua kohtaan on varsin surkea esitys siihen verrattuna miten minä itseäni vihaan. Näin mitätöin muut ihmiset. Toisaalta se on rangaistus, puhdasta itseinhoa. Epäonnistuit ja nyt kärsit. Yksinkertaista. Tämä estää minua osallistumasta asioihin terveellä asenteella. Jos en osaa jotain täydellisesti ja paremmin kuin muut niin sitten en ole minkään arvoinen itseni silmissä. Pelkään myös itseäni sen verran etten uskalla suorittaa tavallisia asioita loppuun, autokoulu yms. Viha on niin voimakasta että voisin tappaa itseni rangaistukseksi kun mokaan jotain. Jatkuva yrittäminen ja painostava ääni pään sisällä saa minut väsymään. Jos en voi jotain tehdä aivan niin hyvin ja perusteellisesti kuin osaan en tee sitä. En jaksa enkä aina osaakaan tehdä kaikkea, työt jäävät rästiin. Ääni päässä huutaa miten laiska ja surkea olenkaan kun en selviydy. Masennun ja mietin järjellä että eihän tämä nyt ole viisasta ajattelua. Muutan ajattelutapaani, se pysyy siinä ehkä tunnin pari ja sama rumba alkaa taas. Olen jälleen väsyneempi. Lopulta löydän ratkaisun, joo no itsemurha aina onnistuu. Hmm niinpä niin.
En osaa muuttaa itseäni, se on hankalaa. Miten ajattelutapaa voi muuttaa? Tai luonnettaan, varsinkaan kun sellaista ei oikein edes ole? Olen kylläkin huomannut tietyt piirteet itsessäni pysyviksi. Ne ovat negatiivisia. Olen itsekäs ja pihi rahoissani. Toisaalta rahan varastointi johtuu pelosta että tarvisten säästöjä johonkin. Pian tapahtuu jotain pahaa, tänään tai huomenna, kenties jopa ylihuomenna? Minulla on tapana esittää mukavaa, vaikka oikeasti olen melko välinpitämätön. Ainakin nykyään. Kun minulla on paha olla en osaa ottaa toisten tunteita huomioon. Miksi hyvät puoleni ovat vain harvinaisia vierailijoita?
Mielestäni en saisi puhua ongelmistani näin paljon. Minun pitäisi olla hiljaa, koska on ihmisiä jotka tarvitsevat enemmän apua kuin minä, mutta olen itsekäs. Minkäs teen. Jään polkemaan paikalleni jossen pääse näistä ristiriidoista perille. Voiko näistä päästä perille? Mitä auttaa jos osaan järkeistää itsessäni tapahtuvat asiat, mutten osaa korjata mitään? En voi pyytää apua koska minulle on suoraan jo kerrottu että olen itsekäs ja valitan turhaan. Seuraa suuttumus, jos ette voi auttaa enkä minäkään voi auttaa itseäni niin mitä helvettiä sitten teen? Tähän on jälleen yksi ratkaisu; tapan itseni.
Hajanaiset perhesuhteet. Perheeni on täysin hajallaan, en tunne juurikaan isääni enkä toista veljeäni. Näen heitä kerran, ehkä kaksi vuodessa. En usko pitäväni kehenkään heistä yhteyttä enää sen jälkeen kun muutan kauemmas. Haluan heistä eroon oikeastaan, vaikea sanoa miksi. Se tuntuu raskaalta. Haluan olla yksin. Haluan että minut unohdetaan, ettei kenenkään tarvitse kaipailla. Haluan tuntea ihmisiä, mutta toisaalta taas en. En tutustu enää kehenkään koska vihaan itseäni muiden seurassa ja pelkään etten koskaan löydä sitä mitä etsin tai että minua satutetaan. Ihmiset saavat minut tuntemaan itseni ilkeäksi ja pahaksi ihmiseksi. Ehkä se on totta. Pystyn olemaan ihmisten seurassa normaalisti kuhan pysyn etäällä ja roolini on kasassa. En sulaudu joukkoon, sitä en ole koskaan osannut.
Tulevaisuus antaa hyvin synkän kuvan. En osaa, enkä uskalla hankkia ihmissuhteita ympärilleni enää ja kaikki entisetkin yritän katkaista ennenkuin minuun keretään katkaista yhteydet. Se on satuttava kokemus usein koettuna. En usko että kukaan voi auttaa minua tässä nykytilanteessa. Minun olisi yksin kyettävä selviytymään, mutta minulla ei ole tarvittavia taitoja siihen ja heikkouteni inhottaa minua. En löydä mitään ulospääsyä, ajatusmallia millä näyttäisi olevan jotain tulevaisuutta. Olen umpikujassa, peloissani, vihainen, hämmentynyt, väsynyt ja masentunut. Nyt on pakko lähteä etten pillitä taas yleisellä paikalla. Siinä oli osa ongelmista joita olen käsitellyt.
Enkä todellakaan aio pyytää anteeksi että teksini on pitkä niinkuin olen huomannut monien täällä tekevän. Ei helvetti tarvitse jäädä töllistelemään jos ei kiinnosta! Helvetin helvetti että olen taas vihainen.
Sosiaalinen turvaverkkoni on alkanut rakoilla. Olen työntänyt ihmiset kauemmas tajuamatta sitä aluksi itse. Toisaalta olen todella yksinäinen, toisaalta haluasin olla vieläkin yksinäisempi. Tunnen että ihmiset kahlehtivat minua. Minun pitää olla heille miellyttävä ja niskaani syydetään velvollisuuksia. Sehän on osa jokaisen elämää, mutta pelko etten suoriudu saa minut raivon valtaan. Pelkään etten onnistu ja käännän sen näyttämään siltä että minua painostetaan. "Toiset ovat pahoja, en minä." Se miten käyttäydyn ihmisten seurassa saa minut vihaamaan itseäni syvästi. Olen kaikkien seurassa erilainen. Joudun rakentamaan itselleni roolin, koska en osaa olla oma itseni. Ei MINUA oikeastaan ole olemassakaan. Olen alati vaihtuvaa näytelmää. Olen kuin teatteriesitys ja vihaan sitä. Roolit eivät pysy koossa kovin pitkään. Huomaan miten esitykseni rakoilee ja työnnän liian lähelle tulleen ihmisen nopeasti sivuun. Kertakäyttöihmissuhteet, helppoja, käytännöllisiä ja aivan uskomattoman puuduttavia. Ei mitään pysyvyyttä eikä turvallisuudentunnetta. Pelkään päästää ihmisiä liian lähelle, silloin näkisin itseni, sen epävarman minäkuvan liian selvästi.
Suorituspaineet ja riittämättömyys. Olen ollut kiusattu useita vuosia, tarhaiästä lähtien, joskaan en ajatellut sen vaikuttavan minuun nuorempana. En huomannut. Murrosiässä aloin ahdistua tilanteesta. Tuolloin luonteestani oli lähestulkoon hävinnyt minulle hyvin luontainen temperamentti ja puolustautumiskyky, enkä osannut tehdä asioille mitään. Kaikki oli niinkuin ennenkin mutta nyt se ahdisti minua.
Noiden aikojen takia minusta luultavasti tuli näin suorituskeskeinen ihminen. Mikään mitä teen ei riitä minulle. Paraskaan suoritus ei ole tarpeeksi hyvä. En saa epäonnistua, mikä luultavasti on seurausta pelosta joutua pilkan kohteeksi. Epäonnistumista seuraa tuntien mittainen itsetuhoinen kidutussessio. Toisaalta tuo hirveä vihareaktio on puolustautumiskeino: Muiden ihmisten viha minua kohtaan on varsin surkea esitys siihen verrattuna miten minä itseäni vihaan. Näin mitätöin muut ihmiset. Toisaalta se on rangaistus, puhdasta itseinhoa. Epäonnistuit ja nyt kärsit. Yksinkertaista. Tämä estää minua osallistumasta asioihin terveellä asenteella. Jos en osaa jotain täydellisesti ja paremmin kuin muut niin sitten en ole minkään arvoinen itseni silmissä. Pelkään myös itseäni sen verran etten uskalla suorittaa tavallisia asioita loppuun, autokoulu yms. Viha on niin voimakasta että voisin tappaa itseni rangaistukseksi kun mokaan jotain. Jatkuva yrittäminen ja painostava ääni pään sisällä saa minut väsymään. Jos en voi jotain tehdä aivan niin hyvin ja perusteellisesti kuin osaan en tee sitä. En jaksa enkä aina osaakaan tehdä kaikkea, työt jäävät rästiin. Ääni päässä huutaa miten laiska ja surkea olenkaan kun en selviydy. Masennun ja mietin järjellä että eihän tämä nyt ole viisasta ajattelua. Muutan ajattelutapaani, se pysyy siinä ehkä tunnin pari ja sama rumba alkaa taas. Olen jälleen väsyneempi. Lopulta löydän ratkaisun, joo no itsemurha aina onnistuu. Hmm niinpä niin.
En osaa muuttaa itseäni, se on hankalaa. Miten ajattelutapaa voi muuttaa? Tai luonnettaan, varsinkaan kun sellaista ei oikein edes ole? Olen kylläkin huomannut tietyt piirteet itsessäni pysyviksi. Ne ovat negatiivisia. Olen itsekäs ja pihi rahoissani. Toisaalta rahan varastointi johtuu pelosta että tarvisten säästöjä johonkin. Pian tapahtuu jotain pahaa, tänään tai huomenna, kenties jopa ylihuomenna? Minulla on tapana esittää mukavaa, vaikka oikeasti olen melko välinpitämätön. Ainakin nykyään. Kun minulla on paha olla en osaa ottaa toisten tunteita huomioon. Miksi hyvät puoleni ovat vain harvinaisia vierailijoita?
Mielestäni en saisi puhua ongelmistani näin paljon. Minun pitäisi olla hiljaa, koska on ihmisiä jotka tarvitsevat enemmän apua kuin minä, mutta olen itsekäs. Minkäs teen. Jään polkemaan paikalleni jossen pääse näistä ristiriidoista perille. Voiko näistä päästä perille? Mitä auttaa jos osaan järkeistää itsessäni tapahtuvat asiat, mutten osaa korjata mitään? En voi pyytää apua koska minulle on suoraan jo kerrottu että olen itsekäs ja valitan turhaan. Seuraa suuttumus, jos ette voi auttaa enkä minäkään voi auttaa itseäni niin mitä helvettiä sitten teen? Tähän on jälleen yksi ratkaisu; tapan itseni.
Hajanaiset perhesuhteet. Perheeni on täysin hajallaan, en tunne juurikaan isääni enkä toista veljeäni. Näen heitä kerran, ehkä kaksi vuodessa. En usko pitäväni kehenkään heistä yhteyttä enää sen jälkeen kun muutan kauemmas. Haluan heistä eroon oikeastaan, vaikea sanoa miksi. Se tuntuu raskaalta. Haluan olla yksin. Haluan että minut unohdetaan, ettei kenenkään tarvitse kaipailla. Haluan tuntea ihmisiä, mutta toisaalta taas en. En tutustu enää kehenkään koska vihaan itseäni muiden seurassa ja pelkään etten koskaan löydä sitä mitä etsin tai että minua satutetaan. Ihmiset saavat minut tuntemaan itseni ilkeäksi ja pahaksi ihmiseksi. Ehkä se on totta. Pystyn olemaan ihmisten seurassa normaalisti kuhan pysyn etäällä ja roolini on kasassa. En sulaudu joukkoon, sitä en ole koskaan osannut.
Tulevaisuus antaa hyvin synkän kuvan. En osaa, enkä uskalla hankkia ihmissuhteita ympärilleni enää ja kaikki entisetkin yritän katkaista ennenkuin minuun keretään katkaista yhteydet. Se on satuttava kokemus usein koettuna. En usko että kukaan voi auttaa minua tässä nykytilanteessa. Minun olisi yksin kyettävä selviytymään, mutta minulla ei ole tarvittavia taitoja siihen ja heikkouteni inhottaa minua. En löydä mitään ulospääsyä, ajatusmallia millä näyttäisi olevan jotain tulevaisuutta. Olen umpikujassa, peloissani, vihainen, hämmentynyt, väsynyt ja masentunut. Nyt on pakko lähteä etten pillitä taas yleisellä paikalla. Siinä oli osa ongelmista joita olen käsitellyt.
Enkä todellakaan aio pyytää anteeksi että teksini on pitkä niinkuin olen huomannut monien täällä tekevän. Ei helvetti tarvitse jäädä töllistelemään jos ei kiinnosta! Helvetin helvetti että olen taas vihainen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
että sinulle on kehittynyt ajan myötä helevetin huono itsetunto, josta vaikeudet lähtee. Et uskalla olla kukaan, vaan yrität olla kaikkea.
Kokeile itseironiaa, naura itsellesi ja omille mokillesi, niin minä teen. Ei se sitä tarkoita, että olisin täysi pelle. Mutta aika ajoin on hyvä nauraa itselleen ja huomata, ettei ole täydellinen. Samalla ympäristöään seuraamalla voi seurata, ettei muutkaan ole.
kuulosti ihan mun elämältä. siitä itsetunnosta se kai sitten johtuu...mutta minkä sille tekee? joku sanoi tällä palstalla hypnoosin olevan hyvä keino parantaa itsetuntoa. kokeilemaan van.....
Välillä romahtaa maailma kyllä täydellisesti mutta muutoin en minä tiedä onko tuo itsetunto mikään niin suuri kynnyskysymys.. ainahan sitä voi yrittää parantaa tietenkin :P Minusta tulee helposti vaan todella inhottava muita kohtaan silloin. Liekö parempi olla vain itsetunnoton ihminen.. Kyllä minä uskallan olla myöskin vähän vaikka mitä, mikään ei kovin pitkään vaan tunnu minulta. Identiteettikriisi kuulemma..
taida olla kovin vanha, että kyllä se varmaan se oma identiteetti sieltä ajan myötä muotoutuu.
Kunhan alat asettua aloillesi. Ja huomaat ne asiat joista itse pidät.
Moi Malice
taisit tossa aikasemmin olla vaihtamassa ajatuksia "eksistentiaalista ahdistusta" keskustelussa, siellä lisää kommenttii.
Mut muutoksesta. Älä tavoittele kuuta taivaalta. Jos sun pitää siistiä kahdensadan neliön kokoinen... kämppä, ei auta kun päättää ensin mistä huoneesta aloittaa, sitten mistä nurkasta siinä huoneessa ja sitten mistä kaapista siinä nurkassa ja sitten mista hyllystä jne, tajuut pointin varmaan. Ja tehdä tavoitteensa realistiseks. Siivoon tän kaapin kunnolla vaikka siihen menis viikko kuukaus tai vuos ja sitten vasta alan kattelee seuraavaa kohdetta?? Kaikkee ei voi saada heti.
Ja toinen juttu. tai olkoon vaikka se eka hylly. Yritä katsella ympärilles (kuten sulle tossa tais tuo aikasempi kirjoittaja kommentoida). Jos vertaat ittees muihin, mieti että kehen muihin ja missä asioissa. Kaikki täällä (maailmassa) käy läpi näitä juttuja omilta kanteiltaan ja yrittää olla hyviä asioissa mitä tekee. Ja jokainen joka on mestari jossain tietää myös tunteen ja omaa kokemuksen siitä että on huono tai epäonnistunut jossain. Älä pidä ittees niin erilaisena kun muut. Ajattele et ne ihmiset sun ympärillä saattaa hyvinki tietää miltä susta tuntuu..
Tai no, mua tämän kaltanen ajattelu on toisinaan helpottanut.
JA totta, tietyt asiat helpotta iän myötä.