Tule nyt!", mieshoitaja sanoi; se ei ollut pyyntö, se oli käsky. Mira vastusti.
"En tahdo pelata! En jaksa....juuri nyt.."
"Pelaaminen piristää.", hoitaja sanoi,"Tule nyt tutustumaan muihin nuoriin. Sinua odotetaan. Me emme aloita pelaamista ennen kuin sinä tulet."
"Hyvä ON!", Mira tiuskaisi ja lähti alistuneena kulkemaan mieshoitajanm vanavedessä oleskeluhuoneeseen.
"Olohuoneessa" istui ainakin kuusi nuorta ja kolme hoitajaa.
tekoymmärtäväi nen Kati, Läski-Kirsi ja toinen mieshoitaja- tämä hoitaja oli poikkeuksellisen komea, hyvännäköinen mielisairaanhoitajaksi ja miehellä oli blondit hiukset, joiden geelimuotoiluun oli ilmeisesti käytetty koko aamu.
"Morjens!" mies huikkasi iloisesti," Minun nimeni on Oskari, Osku tuttavallisemmin. Sinun nimesi on varmaankin Mira? Kiva kun on uusia naamoja...-tai siis-"
"tarkoitan että ei...Sinulle. Mutta ei meistä hoitajistakaan ole mukava aina samojen ihmisten kanssa työskennellä. Mekin ollaan kuitenkin ihmisiä."
Mira istui kuluneen, pehmeän sohvan reunalle, mahdollisimman etäälle muista; hän ei halunnut pelata korttia, hän ei tahtonut olla ihmisten seurassa, hän tahtoi takaisin oman huoneensa rauhaan- vastahan hän oli tullut...
"Kirsi jakaa.", Kati sanoi luonteenomaisella rauhallisella äänellään. Kirsi työnsi kuvottavat, paksut sormensa korttejen luo, sekoitti ja jakoi kortit.
Mira silmäili muita nuoria; heidän joukossaan oli se sama langanlaiha vaalea tyttö, jolla oli turvonneet silmät, poika, joka oli niinikään pitkä ja luiseva ja jonka kasvot näyttivät siltä kuin eivät olisi vuosikausiin valoa nähneet; pojan hiukset olivat mustat ja ne olivat olkapääpituiset. Pojan oikealla puolella istui löysästi erittäin lihava, pyöreäposkinen ja kierosilmäinen, hieman vammaisen näköinen tyttö(-hän näytti nuoremmalta versiolta Kirsistä-). Tytön hiukset olivat korviin asti ja tummanruskeat ja tytöllä oli silmälasit.
Mira tunsi voivansa pahoin- hänestä melkein kaikki muut huoneessa olijat näyttivät monin verroin häntä "hullummilta" ja siltä että kuuluivat siihen paikkaan.
"Mira aloittaa!"; Kirsi sanoi kuuluvasti ja topakasti. Ääni oli inhottavan käskevä.
Mira laittoi korttinsa pöydälle- itseasiassa hän ei ajatellut peliä ollenkaan, vaan ihmisiä ympärillään. Hänestä tuntui että hoitajat kirjaisivat hänen jokaisen liikkeensä ylös. Mira jatkoi peliä, ja tunsi palavaa halua päästä pois, lukittautua omaan huoneeseensa ajattelemaan.....
Peli kesti ikuisuuden, mutta silti se oli kohta jo ohi. Tuloksesta Mira ei niin välittänyt; Häntä inhotti olla se, jonka tekemisiä vahdattiin, joka pakotettiin tekemään asioita, joita ei halunnut, sitä että Kirsi Osku ja Kati olivat koko ajan kannustaneet häntä ja laukoneet omasta mielestään hauskoja kommentteja.
Kun Osku-niminen hoitaja oli kerännyt kortit ja Mira oli jo puolimatkassa omaan huoneeseensa, Kati huusi hänelle:
"Hei Mira, älä mene minnekään!", ja tuli avaimet taskun sivulla kilisten hänen luokseen.
"Meillä on nyt sellainen sopimus", hän sanoi, "että sinä olet kello 16-18 välisen ajan tuolla oleskeluhuoneessa muiden seurassa. Kahdeksaan asti, koska silloin alkaa "hiljainen tunti", jonka kaikki viettävät hiljaa omassa huoneessaan läksyjä tehden-"
"Läksyjä?" Mira ihmetteli; oliko täällä koulu?
"Potilaat käyvät sairaalakoulua tuolla ala-kerrassa. Sinäkin menet sinne, kun tilanne hieman tasaantuu."
"Miksi minun pitää tulla olohuoneesee`n? En minä ole tietääkseni tehnyt mitään "sopimusta"!"
"Minä olen tehnyt sopimuksen sinun puolestasi. Täällä asetetaan rajat potilaille; luuletko että mistään tulisi mitään jos kaikki vaan saisivat tehdä mitä tahtovat?"
Vielä yksi pieninkin sääntö- Mira ajatteli suuttuneena- ja hän hyökkäisi jonkun kimppuun...hän ei siis saannut olla huoneessaan milloin halusi- ei se mitää mitään, ei hän kauaa jaksaisi katsella tätä hirveää paikkaa, hän karkaisi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen....
Kaikki katsoivat televisiosta tietovisailua. Mira katseli ympäri huonetta; hoitajat katsoivat syventyneinä ohjelmaa ja keskustelivat siitä- mustahiuksinen kalpea poika tuijotti kattoon ja toisinaan hänen silmänsä pälyilivät mielipuolisesti. Vaalea kärsivä-silmäinen tyttö pureskeli nurkassa kynsiään. Hoikka tyttö, ehkä hieman pidempi kuin Mira, jolla oli mustat lyhyet hiukset, istui lokoisasti sohvalla ja luki jotain nuorten lehteä. Tytöllä oli lyhythihainen paita; kädet olivat täynnä kauheita viiltoja, ne näyttivät juuri aukaistuilta-
"Riikka," Kati sanoi tummalle tytölle, "sinulle on sanottu tuosta paidasta- käytkö sinä vaihtamassa sen vai käynkö minä?"
"Mitä väliä sillä on?" tyttö kysyi muka ihmeissään.
"No, mietipä sitä."Kati sanoi lempeästi."Mene nyt vaan vaihtamaan se, tästä on puhuttu ennenkin.."
Tyttö bpyyhälsi pois huoneesta ilmeisen suuttuneena. ajatuksiaan. Oli kamalaa vain istua siinä ja vilkuilla kelloa kuin sen viisarit eivät olisi liikkuneet ollenkaan.
Kello tuli kuusi...puoli seitsemän....aivan pian...kohta jo...
"HILJAINEN TUNTI!!", huusi Kati,"Kaikki omiin huoneisiin! Hopi, hopi!"
Porukka alkoi liueta paikalta, Mira ensimmäisten joukossa.
Viimein kun huoneen ovi kolahti kiinni selän takana, Mira saattoi huo´ata helpotuksesta; hän oli viimein yksin.
Mira heittäytyi sängylle makaamaan; sen peitto oli karhea eikä se tuntunut omalta. Huone synkkeni yhä pimeämmäksi ja pian siellä ei ollut muuta valonlähdettä kuin ikkuna josta loisti varhaisten tähtien valo. Mira ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta kuin nyt tunsi; hänestä tuntui että hän ei olisi edes ollut siellä missä oli vaan toisessa maailmassa, häneltä oli riistetty hänen oma maailmansa.
Yksinäisyys oli sitä mitä hän vihasi mutta myös kaipasi; mieluummin hän olisi yksin kuin hoitajien seurassa.
Nyt tunteista oli jäljellä vain yksi; silkka epäusko kuin sumuinen verho totuuden edessä. Mira tiesi että kun hän kotiutuisi paikkaan hän tulisi vihaamaan sitä vielä enemmän kuin nyt..
.
Toisaalta Mira ymmärsi miksi hänelle koko ajan oltiin tyrkyttämässä seuraa ja tekemistä; häntä ei haluttu päästää yksin miettimään synkkiä asioita....mutta asiat eivät katoa mihinkään jos niitä ei suostu käsittelemään silloin kun on mahdollisuus..Mira vaan ei sitä ymmärtänyt silloin...
Puoli tuntia oli- loppujen lopuksi- aivan liian lyhyt aika. Siinä ei ehtinyt edes koota ajatuksiaan seuraavaan hyökkäykseen.
Kun kello sitten tuli puoli kahdeksan ja käytävältä kajahti huuto; "SYÖMÄÄN!", Mira nousi turhautuneena ylös sängyntapaiseltaan ja ajatteli, että pitäisi varmaankin olla kiitollinen, kun hänen oli annettu olla rauhassa noinkin yllättävän pitkä aika.
Ruoassa ei ollut paljoa kehumista, onneksi se oli Miran murheista vähäisimpiä. Ummehtunutta leipää ja kuivuneita kurkunsiivuja, jogurttia, kaikki identtisen samanlaisia..Kuten Mira sai pian tietää, psykiatrisen osaston ruuat tulivat läheltä "oikeasta" sairaalasta.
Ruoka oli persoonatonta massatuotetta eikä sitä ollut ilo syödä mutta Mira tiesi liiankin hyvin mitä tapahtuisi jos hän kieltäytyisi pöydän antimista.
Mira oli juuri syönyt leipänsä, ja oli viemässä leipälautasta koneeseen kun..
"Mira! Sinulle on tehty oma ruokavalio ja sinä noudatat sitä; syöt aamulla ja illalla vähintään kaksi leipää ja jogurtin. En nähnyt sinulla kuin yhden." "Minulla EI tietääkseni ole mitään anoreksiaa!", Mira suuttui.
"Ei tehdä tästä mitään numeroa.", Läski-Kirsi sanoi."sinä istut nyt takaisin paikoillesi ja otat lisää leipää."
Mira istuutui takaisin pöytään. Nyt hänellä oli aikaa katsella enemmän ympärilleen: se pöytä, missä hän istui nyt, oli hoitajien pöytä ja se oli aivan huoneen perällä.
Viereisessä ikkunapöydässä istui kaksi poikaa; toinen oli lyhyt ja pienikokoinen ja tumma ja toinen oli pitempi, vaalea ja erikoisennäköinen, pojat juttelivat toisilleen tauotta ja aika härskejä juttuja..
"Siistikää suunne.", Kati sanoi sivistyneellä äänellä.
"Te ette ymmärrä huumoria!", toinen poika sanoi.
"Ei tuollaista huumoria", Kirsi sanoi kovasti.
"Ole hiljaa Atte, tai joudumme viedä sinut eristyshuoneesee."
Mira hätkähti.,"Onko täällä joku eristyshuone? Sellainen jossa sidotaan kiinni johonkin sänkyyn ja hoitajat pitelevät kinni ja ruiskuttavat rauhoittavia"
"On.", Osku sanoi, "Niin, ei taidettu muistaa sinulle näyttää. Voidaan mennä kierrokselle iltapalan jälkeen."
Mira tunsi yhä syvenevää halua hyökätä jonkun kimppuun.
Hän silmäili tuskaisesti keittiötä: pöydässä heidän edessään istui kaikkiaan neljä ihmistä; Se vaalea tyttö, toinen, tumma ja lyhythiuksinen tyttö, lihava vammaisennäköinen tyttö ja vielä yksi, hoikka ja lyhyt tyttö jolla oli syvänruskea tuuhea tukka.
Pöydässä joka oli toiseksi viimeinen ja ikkunan puolella, istui se tumma- ja rasvahiuksinen kalpea poika joka tuijotteli kattoon. Pojan vieressä istui toinen, aika tukeva ja leveähartiainen poika, jolla oli siilitukka. Pöydässä istuivielä yksi tyttö, joka oli aivan älyttömän pieni ja laiha, mutta silti ilmeisesti vanhimman näköinen- tytöllä oli lyhyt pysty tukka ja silmälasit. Kun tyttö nousi seisomaa, Mira järkyttyi; tyttö oli kuin aikuinen kasvoiltaan mutta ruumis kuin kehitysmaiden lapsen.
"Miksi minun muuten pitää syödä juuri tietyn verran?", Mira kysyi hoiajilta.
"No, siksi," Kati sanoi rauhallisena,"että sinä olet hiukan alipainossa ja sinun täytyy lihoa. Toinen syy on se, että joillain täällä saattaa olla vaikeuksia syödä ja kaikilla pitää olla yhteiset säännöt."
Miran katse viivähti pienikokoisessa aikuismaisessa tytössä ja vaaleassa tytössä, jolla oli mustelmia lantiolla.
Tyttö katsoi häntä hiukan vainoharhaisen oloisesti ja lähti tiehensä keittiöstä.Vihdo in ja viimein kun Mira oli syönyt, hän lähti Osku-hoitajan perässä kulkemaan käytävää pitkin sen toiseen päähän: He saapuivat sen viimeiseen laitaan, jossa oli pieni huone, jossa oli pikkuinen televisio ja seinällä luettelo säännöistä. Siellä oli myös tietokone, johon oli laitettu käyttövuorot.
"No niin.", Osku sanoi,"tämä on nuorten oma huone. Hoitajat tulevat tänne vain jos alkaa olla liian kova meteli tai vastaavaa, jos tahdot käyttää konetta, laita päivämäärä ja oma nimi tuohon listaan," hän viittilöi seinälle,".Muistathan, että yksi käyttäjä saa olla koneella kerrallaan puoli tuntia?"
"Joo...",Mira mutisi mutta tiesi ettei tulisi käyttämään konetta.
"Täällä päässä on kaksi vessaa.", hoitaja jatkoi esittelyä." ,Tuolla lähellä sinun ja Nannan huonetta on toiset kaksi."
Sitten hoitaja jatkoi taas matkaa, takaisin toiseen päähän, harppoi pitkin askelin ja Mira laahusti perässä.
Kun he ohittivat lukitun ulko-oven ja tulivat lasiseinäiselle huoneelle, Osku jatkoi kierrostaan:
"Tämä tässä on askarteluhuone. Täälä pidetään myös juttelutuokioita ja tapaamisia. Jos haluat soittaa rauhassa kotiin, voit soittaa täällä. Askarteluvälineet on tuolla kaapissa, erivärisiä papereita ja kartonkeja. Sakset pitää pyytää kansliasta."
"Miksi?", Mira kysyi.
"No, varmaankin siksi, että tämä on osasto, ja että jotkut täällä saattavat haluta vahingoittaa itseään.", Osku vastasi punniten.
"Entä mitä tuolla on?", Mira kysyi osoittaen käytävän perälle, jossa oli läpinäkvät lasiovet.
"Siellä on hoitajien tilat ja kanslia ja neuvottelu- ja tapaamishuoneita. Potilaat eivät saa tulla sinne, muulloin kuin perhetapaamisissa."
"Ent ä tuo huone?",Mira kysyi osoittaen huonetta kansliaa vastapäätä. Huoneen ovessa oli numero nolla."Tuo on rauhoittumishuone.", Osku sanoi vakavasti,"sinne mennään, kun on niin sekavassa tilassa että on vaaraksi itselleen tai muille."
"Mitä siellä on tarkalleen ottaen?" Mira kysyi.
"Tule katsomaan!",
Osku avasi oven ja vei Miran sisään huoneeseen;
Mira katsoi kauhistuneena ympärilleen; huoneessa oli kamala sänky, tai paarit tai mikälie, jossa oli siteet, joihin potilas sidottiin.
Siellä oli myöskin tuoli, ilmeisesti hoitajaa varten, ja kaappi, jossa oli ilmeisesti varasiteitä ja rauhoittavia.
"Joutuuko tänne potilaita useinkin?", Mira kysyi kauhuissaan.
"Riippuu potilaasta.", Hoitaja vastasi.,"jotkut ovat oikein tämän huoneen vakio-asiakkaita...No heh. heh....Ei tänne usein potilaita tuoda. Ja pelotuskeino tämä lähinnä on, jos sääntöjä rikotaan..Kyllä tänne joskus joku tuodaan, mutta ei silti välttämättä sidota."
Mira ei viitsinyt edes vastata.
Hän laahusti omaan huoneeseensa ja heittäytyi sen sängylle karhean peiton päälle. Nyt kun Mira oli taas yksin ja pimeässä, häneen iski kauhea halu tehdä jotain, paeta, kapinoida keinolla millä hyvänsä epä-oikeudenmukaisia sääntöjä vastaan...
Kun hän vain ajattelikin sitä, että joku voitaisiin vain, häneltä mitään kysymättä, kantaa, pakottaa väkivalloin, hirveän kidutushuoneen rauhoittumissänkyyn...Kai kki valta omaan itseensä oli kadonnut. Oliko tämä ihmisoikeutta?
Ei. Ei ollut. Sen Mira tiesi heti. Hän ei tarvinnut sääntöjä.
Mirasta tuntui siltä, että jos tänne tullessa ei vielä ollut hullu, niin täällä ainakin viimeistään tuli hulluksi.
Seuraavana aamuna, joka oli Miran toinen päivä hullujenhuoneella, hänet herätettiin karulla tavalla: Hoitajat tulivat koputtelemaan oviin ja huutamaan herätystä:
"Miraa...Herä tys! Nukutaanko sitä vielä.?..Aamupalaa on tarjolla,."
Miraa ärsytti suunnattomasti hoitajan tekopirteys ja ärsyttävä puhetyyli. Hän nousi pian hoitajan lähdettyä ylös ja puki vaatteet päälleen-(tiukat farkut ja paidan, joka oli hieman pieni, niin että napa näkyi)-, ja lähti aamiaiselle.
Ruoka oli -taas kerran- kamalaa. Kello tuli puoli yhdeksän. Pöydässä istui myös yksi uusi tyttö, jota Mira ei ollut vielä nähnyt.
"Nanna!", tyttö tervehti ja ojensi kättään- se oli Mirasta outo ele mutta hän vastasi siihen silti.
"Ollaan sitten vissiin huonekavereita?", Nanna sanoi.
"Niin.", Mira sanoi ja yritti kuulostaa iloiselta.
Nanna oli häntä lyhyempi, hoikka tyttö, jolla oli tuuhea ruskea tukka ja pisamia. Hän ei näyttänyt hullulta tai itsetuhoiselta. Joskus herää kysymys: Mitä tuo täällä tekee?
Nanna hymyili. mieshoitaja, se Keijo, korotti ääntään Miran suuntaan:
"No niin, oli jo aikakin. Muista, Mira, että vastedes heräät aikaisemmin ruokailuun. Se alkaa aina puoli yhdeksältä. Aamukokous pidetään sitten varttia yli."
Mira oli todella ärtynyt: MIKSI kaikki nämä säännöt? Eikö täällä pitänyt nimenomaan auttaa nuoria eikä lisätä ahdistusta? Mira söi leipäänsä ilman vähäisintäkään mielihyvää, se ei maistunut miltään, sama kuin olisi jauhanut puuta.
Mira meni omaan huoneeseen ja petasi saman tien sängyn- siitä huomautettaisiin kuitenkin- . Nanna oli jo huoneessa ja istui sängyn päällä lukien kirjaa.
"En tiennyt että sinä olit yötä täällä.", Mira sanoi.
"No, minä tulin niin myöhään, että en viitsinyt herättää sinua.", Nanna vastasi ja sysäsi kirjan pois.
Syntyi hiljaisuus.
"No, tuota...Milloin sinä tulit tänne?", Nanna kysyi.
"Eilen", Mira sanoi raskaasti huo´aten.
Nanna katsoi häntä synkkänä.
"Ekat päivät on kamalimpia.", hän sanoi myötätuntoisesti," Ei varmaan tunnu siltä, mutta ajan kanssa tännekkin tottuu.
"No ei tunnu siltä.", Mira asanoi. "täällä on KAMALAA. Kaikki hoitajat ja potilaat...ja säännöt...ne pitäisi tunkea-"
"Niin." Nanna sanoi,"mutta niihinkin kyllä tottuu. Ja nopeammin täältä pääsee pois, kun vaan tottelee kiltisti mitä ne sanovat. Ei sillä että se olisi kivaa- Mutta pakko. Ei kannata kapinoida, kun ei siitä ole mitään hyötyä."
Miraa inhotti kun Nanna puhui niin tyynesti. Toisaalta häntä kiinnosti paljonkin, mitä asiaa Nannalla voisi olla...
"Miten kauan sinä olet ollut täällä?", Mira kysyi.
"Neljä kuukautta.", Nanna sanoi ilottomasti.
"Varmaan hirveää..", Mira sanoi myötätuntoisesti.
"Joo." , Nanna sanoi. "Mutta nyt ymmärrän sen, että tänne tuleminen oli ainoa keino." .Hän huokaisi syvään.
"tiedätkö sinä yhtään kuinka kauan joudut olla täällä?", Nanna kysyi.
"en.",Mira sanoi,"En tiedä yhtään."
"No, ei sitä voi koskaan tietää, ainakaan heti- minullekin sanottiin ensin, että olisin täällä pari viikkoa, mutta sitten se venyikin kuukausiksi..."
Nanna suoristi tyynyjä, ja heittäytyi takaisin kirjan pariin.
"No,", Nanna sanoi, "Miksi sinä olet täällä?- Ei ole pakko vastata jos et halua..."
"Entä itse?", Mira kysyi.
"Masennuksen," Nanna vastasi synkästi, "Tai niin luulen. Ei minulla kai mitään hirveän vakavaa masennusta ole ollut,...mutta kumminkin."
Mira huokaisi," Minäkin."
Syntyi pitkä hiljaisuus. Nanna katsoi kelloa; "Ohoh! Meidän pitää mennä aamu-kokoukseen....Ne nylkee meidät.
"En tahdo pelata! En jaksa....juuri nyt.."
"Pelaaminen piristää.", hoitaja sanoi,"Tule nyt tutustumaan muihin nuoriin. Sinua odotetaan. Me emme aloita pelaamista ennen kuin sinä tulet."
"Hyvä ON!", Mira tiuskaisi ja lähti alistuneena kulkemaan mieshoitajanm vanavedessä oleskeluhuoneeseen.
"Olohuoneessa" istui ainakin kuusi nuorta ja kolme hoitajaa.
tekoymmärtäväi nen Kati, Läski-Kirsi ja toinen mieshoitaja- tämä hoitaja oli poikkeuksellisen komea, hyvännäköinen mielisairaanhoitajaksi ja miehellä oli blondit hiukset, joiden geelimuotoiluun oli ilmeisesti käytetty koko aamu.
"Morjens!" mies huikkasi iloisesti," Minun nimeni on Oskari, Osku tuttavallisemmin. Sinun nimesi on varmaankin Mira? Kiva kun on uusia naamoja...-tai siis-"
"tarkoitan että ei...Sinulle. Mutta ei meistä hoitajistakaan ole mukava aina samojen ihmisten kanssa työskennellä. Mekin ollaan kuitenkin ihmisiä."
Mira istui kuluneen, pehmeän sohvan reunalle, mahdollisimman etäälle muista; hän ei halunnut pelata korttia, hän ei tahtonut olla ihmisten seurassa, hän tahtoi takaisin oman huoneensa rauhaan- vastahan hän oli tullut...
"Kirsi jakaa.", Kati sanoi luonteenomaisella rauhallisella äänellään. Kirsi työnsi kuvottavat, paksut sormensa korttejen luo, sekoitti ja jakoi kortit.
Mira silmäili muita nuoria; heidän joukossaan oli se sama langanlaiha vaalea tyttö, jolla oli turvonneet silmät, poika, joka oli niinikään pitkä ja luiseva ja jonka kasvot näyttivät siltä kuin eivät olisi vuosikausiin valoa nähneet; pojan hiukset olivat mustat ja ne olivat olkapääpituiset. Pojan oikealla puolella istui löysästi erittäin lihava, pyöreäposkinen ja kierosilmäinen, hieman vammaisen näköinen tyttö(-hän näytti nuoremmalta versiolta Kirsistä-). Tytön hiukset olivat korviin asti ja tummanruskeat ja tytöllä oli silmälasit.
Mira tunsi voivansa pahoin- hänestä melkein kaikki muut huoneessa olijat näyttivät monin verroin häntä "hullummilta" ja siltä että kuuluivat siihen paikkaan.
"Mira aloittaa!"; Kirsi sanoi kuuluvasti ja topakasti. Ääni oli inhottavan käskevä.
Mira laittoi korttinsa pöydälle- itseasiassa hän ei ajatellut peliä ollenkaan, vaan ihmisiä ympärillään. Hänestä tuntui että hoitajat kirjaisivat hänen jokaisen liikkeensä ylös. Mira jatkoi peliä, ja tunsi palavaa halua päästä pois, lukittautua omaan huoneeseensa ajattelemaan.....
Peli kesti ikuisuuden, mutta silti se oli kohta jo ohi. Tuloksesta Mira ei niin välittänyt; Häntä inhotti olla se, jonka tekemisiä vahdattiin, joka pakotettiin tekemään asioita, joita ei halunnut, sitä että Kirsi Osku ja Kati olivat koko ajan kannustaneet häntä ja laukoneet omasta mielestään hauskoja kommentteja.
Kun Osku-niminen hoitaja oli kerännyt kortit ja Mira oli jo puolimatkassa omaan huoneeseensa, Kati huusi hänelle:
"Hei Mira, älä mene minnekään!", ja tuli avaimet taskun sivulla kilisten hänen luokseen.
"Meillä on nyt sellainen sopimus", hän sanoi, "että sinä olet kello 16-18 välisen ajan tuolla oleskeluhuoneessa muiden seurassa. Kahdeksaan asti, koska silloin alkaa "hiljainen tunti", jonka kaikki viettävät hiljaa omassa huoneessaan läksyjä tehden-"
"Läksyjä?" Mira ihmetteli; oliko täällä koulu?
"Potilaat käyvät sairaalakoulua tuolla ala-kerrassa. Sinäkin menet sinne, kun tilanne hieman tasaantuu."
"Miksi minun pitää tulla olohuoneesee`n? En minä ole tietääkseni tehnyt mitään "sopimusta"!"
"Minä olen tehnyt sopimuksen sinun puolestasi. Täällä asetetaan rajat potilaille; luuletko että mistään tulisi mitään jos kaikki vaan saisivat tehdä mitä tahtovat?"
Vielä yksi pieninkin sääntö- Mira ajatteli suuttuneena- ja hän hyökkäisi jonkun kimppuun...hän ei siis saannut olla huoneessaan milloin halusi- ei se mitää mitään, ei hän kauaa jaksaisi katsella tätä hirveää paikkaa, hän karkaisi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen....
Kaikki katsoivat televisiosta tietovisailua. Mira katseli ympäri huonetta; hoitajat katsoivat syventyneinä ohjelmaa ja keskustelivat siitä- mustahiuksinen kalpea poika tuijotti kattoon ja toisinaan hänen silmänsä pälyilivät mielipuolisesti. Vaalea kärsivä-silmäinen tyttö pureskeli nurkassa kynsiään. Hoikka tyttö, ehkä hieman pidempi kuin Mira, jolla oli mustat lyhyet hiukset, istui lokoisasti sohvalla ja luki jotain nuorten lehteä. Tytöllä oli lyhythihainen paita; kädet olivat täynnä kauheita viiltoja, ne näyttivät juuri aukaistuilta-
"Riikka," Kati sanoi tummalle tytölle, "sinulle on sanottu tuosta paidasta- käytkö sinä vaihtamassa sen vai käynkö minä?"
"Mitä väliä sillä on?" tyttö kysyi muka ihmeissään.
"No, mietipä sitä."Kati sanoi lempeästi."Mene nyt vaan vaihtamaan se, tästä on puhuttu ennenkin.."
Tyttö bpyyhälsi pois huoneesta ilmeisen suuttuneena. ajatuksiaan. Oli kamalaa vain istua siinä ja vilkuilla kelloa kuin sen viisarit eivät olisi liikkuneet ollenkaan.
Kello tuli kuusi...puoli seitsemän....aivan pian...kohta jo...
"HILJAINEN TUNTI!!", huusi Kati,"Kaikki omiin huoneisiin! Hopi, hopi!"
Porukka alkoi liueta paikalta, Mira ensimmäisten joukossa.
Viimein kun huoneen ovi kolahti kiinni selän takana, Mira saattoi huo´ata helpotuksesta; hän oli viimein yksin.
Mira heittäytyi sängylle makaamaan; sen peitto oli karhea eikä se tuntunut omalta. Huone synkkeni yhä pimeämmäksi ja pian siellä ei ollut muuta valonlähdettä kuin ikkuna josta loisti varhaisten tähtien valo. Mira ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta kuin nyt tunsi; hänestä tuntui että hän ei olisi edes ollut siellä missä oli vaan toisessa maailmassa, häneltä oli riistetty hänen oma maailmansa.
Yksinäisyys oli sitä mitä hän vihasi mutta myös kaipasi; mieluummin hän olisi yksin kuin hoitajien seurassa.
Nyt tunteista oli jäljellä vain yksi; silkka epäusko kuin sumuinen verho totuuden edessä. Mira tiesi että kun hän kotiutuisi paikkaan hän tulisi vihaamaan sitä vielä enemmän kuin nyt..
.
Toisaalta Mira ymmärsi miksi hänelle koko ajan oltiin tyrkyttämässä seuraa ja tekemistä; häntä ei haluttu päästää yksin miettimään synkkiä asioita....mutta asiat eivät katoa mihinkään jos niitä ei suostu käsittelemään silloin kun on mahdollisuus..Mira vaan ei sitä ymmärtänyt silloin...
Puoli tuntia oli- loppujen lopuksi- aivan liian lyhyt aika. Siinä ei ehtinyt edes koota ajatuksiaan seuraavaan hyökkäykseen.
Kun kello sitten tuli puoli kahdeksan ja käytävältä kajahti huuto; "SYÖMÄÄN!", Mira nousi turhautuneena ylös sängyntapaiseltaan ja ajatteli, että pitäisi varmaankin olla kiitollinen, kun hänen oli annettu olla rauhassa noinkin yllättävän pitkä aika.
Ruoassa ei ollut paljoa kehumista, onneksi se oli Miran murheista vähäisimpiä. Ummehtunutta leipää ja kuivuneita kurkunsiivuja, jogurttia, kaikki identtisen samanlaisia..Kuten Mira sai pian tietää, psykiatrisen osaston ruuat tulivat läheltä "oikeasta" sairaalasta.
Ruoka oli persoonatonta massatuotetta eikä sitä ollut ilo syödä mutta Mira tiesi liiankin hyvin mitä tapahtuisi jos hän kieltäytyisi pöydän antimista.
Mira oli juuri syönyt leipänsä, ja oli viemässä leipälautasta koneeseen kun..
"Mira! Sinulle on tehty oma ruokavalio ja sinä noudatat sitä; syöt aamulla ja illalla vähintään kaksi leipää ja jogurtin. En nähnyt sinulla kuin yhden." "Minulla EI tietääkseni ole mitään anoreksiaa!", Mira suuttui.
"Ei tehdä tästä mitään numeroa.", Läski-Kirsi sanoi."sinä istut nyt takaisin paikoillesi ja otat lisää leipää."
Mira istuutui takaisin pöytään. Nyt hänellä oli aikaa katsella enemmän ympärilleen: se pöytä, missä hän istui nyt, oli hoitajien pöytä ja se oli aivan huoneen perällä.
Viereisessä ikkunapöydässä istui kaksi poikaa; toinen oli lyhyt ja pienikokoinen ja tumma ja toinen oli pitempi, vaalea ja erikoisennäköinen, pojat juttelivat toisilleen tauotta ja aika härskejä juttuja..
"Siistikää suunne.", Kati sanoi sivistyneellä äänellä.
"Te ette ymmärrä huumoria!", toinen poika sanoi.
"Ei tuollaista huumoria", Kirsi sanoi kovasti.
"Ole hiljaa Atte, tai joudumme viedä sinut eristyshuoneesee."
Mira hätkähti.,"Onko täällä joku eristyshuone? Sellainen jossa sidotaan kiinni johonkin sänkyyn ja hoitajat pitelevät kinni ja ruiskuttavat rauhoittavia"
"On.", Osku sanoi, "Niin, ei taidettu muistaa sinulle näyttää. Voidaan mennä kierrokselle iltapalan jälkeen."
Mira tunsi yhä syvenevää halua hyökätä jonkun kimppuun.
Hän silmäili tuskaisesti keittiötä: pöydässä heidän edessään istui kaikkiaan neljä ihmistä; Se vaalea tyttö, toinen, tumma ja lyhythiuksinen tyttö, lihava vammaisennäköinen tyttö ja vielä yksi, hoikka ja lyhyt tyttö jolla oli syvänruskea tuuhea tukka.
Pöydässä joka oli toiseksi viimeinen ja ikkunan puolella, istui se tumma- ja rasvahiuksinen kalpea poika joka tuijotteli kattoon. Pojan vieressä istui toinen, aika tukeva ja leveähartiainen poika, jolla oli siilitukka. Pöydässä istuivielä yksi tyttö, joka oli aivan älyttömän pieni ja laiha, mutta silti ilmeisesti vanhimman näköinen- tytöllä oli lyhyt pysty tukka ja silmälasit. Kun tyttö nousi seisomaa, Mira järkyttyi; tyttö oli kuin aikuinen kasvoiltaan mutta ruumis kuin kehitysmaiden lapsen.
"Miksi minun muuten pitää syödä juuri tietyn verran?", Mira kysyi hoiajilta.
"No, siksi," Kati sanoi rauhallisena,"että sinä olet hiukan alipainossa ja sinun täytyy lihoa. Toinen syy on se, että joillain täällä saattaa olla vaikeuksia syödä ja kaikilla pitää olla yhteiset säännöt."
Miran katse viivähti pienikokoisessa aikuismaisessa tytössä ja vaaleassa tytössä, jolla oli mustelmia lantiolla.
Tyttö katsoi häntä hiukan vainoharhaisen oloisesti ja lähti tiehensä keittiöstä.Vihdo in ja viimein kun Mira oli syönyt, hän lähti Osku-hoitajan perässä kulkemaan käytävää pitkin sen toiseen päähän: He saapuivat sen viimeiseen laitaan, jossa oli pieni huone, jossa oli pikkuinen televisio ja seinällä luettelo säännöistä. Siellä oli myös tietokone, johon oli laitettu käyttövuorot.
"No niin.", Osku sanoi,"tämä on nuorten oma huone. Hoitajat tulevat tänne vain jos alkaa olla liian kova meteli tai vastaavaa, jos tahdot käyttää konetta, laita päivämäärä ja oma nimi tuohon listaan," hän viittilöi seinälle,".Muistathan, että yksi käyttäjä saa olla koneella kerrallaan puoli tuntia?"
"Joo...",Mira mutisi mutta tiesi ettei tulisi käyttämään konetta.
"Täällä päässä on kaksi vessaa.", hoitaja jatkoi esittelyä." ,Tuolla lähellä sinun ja Nannan huonetta on toiset kaksi."
Sitten hoitaja jatkoi taas matkaa, takaisin toiseen päähän, harppoi pitkin askelin ja Mira laahusti perässä.
Kun he ohittivat lukitun ulko-oven ja tulivat lasiseinäiselle huoneelle, Osku jatkoi kierrostaan:
"Tämä tässä on askarteluhuone. Täälä pidetään myös juttelutuokioita ja tapaamisia. Jos haluat soittaa rauhassa kotiin, voit soittaa täällä. Askarteluvälineet on tuolla kaapissa, erivärisiä papereita ja kartonkeja. Sakset pitää pyytää kansliasta."
"Miksi?", Mira kysyi.
"No, varmaankin siksi, että tämä on osasto, ja että jotkut täällä saattavat haluta vahingoittaa itseään.", Osku vastasi punniten.
"Entä mitä tuolla on?", Mira kysyi osoittaen käytävän perälle, jossa oli läpinäkvät lasiovet.
"Siellä on hoitajien tilat ja kanslia ja neuvottelu- ja tapaamishuoneita. Potilaat eivät saa tulla sinne, muulloin kuin perhetapaamisissa."
"Ent ä tuo huone?",Mira kysyi osoittaen huonetta kansliaa vastapäätä. Huoneen ovessa oli numero nolla."Tuo on rauhoittumishuone.", Osku sanoi vakavasti,"sinne mennään, kun on niin sekavassa tilassa että on vaaraksi itselleen tai muille."
"Mitä siellä on tarkalleen ottaen?" Mira kysyi.
"Tule katsomaan!",
Osku avasi oven ja vei Miran sisään huoneeseen;
Mira katsoi kauhistuneena ympärilleen; huoneessa oli kamala sänky, tai paarit tai mikälie, jossa oli siteet, joihin potilas sidottiin.
Siellä oli myöskin tuoli, ilmeisesti hoitajaa varten, ja kaappi, jossa oli ilmeisesti varasiteitä ja rauhoittavia.
"Joutuuko tänne potilaita useinkin?", Mira kysyi kauhuissaan.
"Riippuu potilaasta.", Hoitaja vastasi.,"jotkut ovat oikein tämän huoneen vakio-asiakkaita...No heh. heh....Ei tänne usein potilaita tuoda. Ja pelotuskeino tämä lähinnä on, jos sääntöjä rikotaan..Kyllä tänne joskus joku tuodaan, mutta ei silti välttämättä sidota."
Mira ei viitsinyt edes vastata.
Hän laahusti omaan huoneeseensa ja heittäytyi sen sängylle karhean peiton päälle. Nyt kun Mira oli taas yksin ja pimeässä, häneen iski kauhea halu tehdä jotain, paeta, kapinoida keinolla millä hyvänsä epä-oikeudenmukaisia sääntöjä vastaan...
Kun hän vain ajattelikin sitä, että joku voitaisiin vain, häneltä mitään kysymättä, kantaa, pakottaa väkivalloin, hirveän kidutushuoneen rauhoittumissänkyyn...Kai kki valta omaan itseensä oli kadonnut. Oliko tämä ihmisoikeutta?
Ei. Ei ollut. Sen Mira tiesi heti. Hän ei tarvinnut sääntöjä.
Mirasta tuntui siltä, että jos tänne tullessa ei vielä ollut hullu, niin täällä ainakin viimeistään tuli hulluksi.
Seuraavana aamuna, joka oli Miran toinen päivä hullujenhuoneella, hänet herätettiin karulla tavalla: Hoitajat tulivat koputtelemaan oviin ja huutamaan herätystä:
"Miraa...Herä tys! Nukutaanko sitä vielä.?..Aamupalaa on tarjolla,."
Miraa ärsytti suunnattomasti hoitajan tekopirteys ja ärsyttävä puhetyyli. Hän nousi pian hoitajan lähdettyä ylös ja puki vaatteet päälleen-(tiukat farkut ja paidan, joka oli hieman pieni, niin että napa näkyi)-, ja lähti aamiaiselle.
Ruoka oli -taas kerran- kamalaa. Kello tuli puoli yhdeksän. Pöydässä istui myös yksi uusi tyttö, jota Mira ei ollut vielä nähnyt.
"Nanna!", tyttö tervehti ja ojensi kättään- se oli Mirasta outo ele mutta hän vastasi siihen silti.
"Ollaan sitten vissiin huonekavereita?", Nanna sanoi.
"Niin.", Mira sanoi ja yritti kuulostaa iloiselta.
Nanna oli häntä lyhyempi, hoikka tyttö, jolla oli tuuhea ruskea tukka ja pisamia. Hän ei näyttänyt hullulta tai itsetuhoiselta. Joskus herää kysymys: Mitä tuo täällä tekee?
Nanna hymyili. mieshoitaja, se Keijo, korotti ääntään Miran suuntaan:
"No niin, oli jo aikakin. Muista, Mira, että vastedes heräät aikaisemmin ruokailuun. Se alkaa aina puoli yhdeksältä. Aamukokous pidetään sitten varttia yli."
Mira oli todella ärtynyt: MIKSI kaikki nämä säännöt? Eikö täällä pitänyt nimenomaan auttaa nuoria eikä lisätä ahdistusta? Mira söi leipäänsä ilman vähäisintäkään mielihyvää, se ei maistunut miltään, sama kuin olisi jauhanut puuta.
Mira meni omaan huoneeseen ja petasi saman tien sängyn- siitä huomautettaisiin kuitenkin- . Nanna oli jo huoneessa ja istui sängyn päällä lukien kirjaa.
"En tiennyt että sinä olit yötä täällä.", Mira sanoi.
"No, minä tulin niin myöhään, että en viitsinyt herättää sinua.", Nanna vastasi ja sysäsi kirjan pois.
Syntyi hiljaisuus.
"No, tuota...Milloin sinä tulit tänne?", Nanna kysyi.
"Eilen", Mira sanoi raskaasti huo´aten.
Nanna katsoi häntä synkkänä.
"Ekat päivät on kamalimpia.", hän sanoi myötätuntoisesti," Ei varmaan tunnu siltä, mutta ajan kanssa tännekkin tottuu.
"No ei tunnu siltä.", Mira asanoi. "täällä on KAMALAA. Kaikki hoitajat ja potilaat...ja säännöt...ne pitäisi tunkea-"
"Niin." Nanna sanoi,"mutta niihinkin kyllä tottuu. Ja nopeammin täältä pääsee pois, kun vaan tottelee kiltisti mitä ne sanovat. Ei sillä että se olisi kivaa- Mutta pakko. Ei kannata kapinoida, kun ei siitä ole mitään hyötyä."
Miraa inhotti kun Nanna puhui niin tyynesti. Toisaalta häntä kiinnosti paljonkin, mitä asiaa Nannalla voisi olla...
"Miten kauan sinä olet ollut täällä?", Mira kysyi.
"Neljä kuukautta.", Nanna sanoi ilottomasti.
"Varmaan hirveää..", Mira sanoi myötätuntoisesti.
"Joo." , Nanna sanoi. "Mutta nyt ymmärrän sen, että tänne tuleminen oli ainoa keino." .Hän huokaisi syvään.
"tiedätkö sinä yhtään kuinka kauan joudut olla täällä?", Nanna kysyi.
"en.",Mira sanoi,"En tiedä yhtään."
"No, ei sitä voi koskaan tietää, ainakaan heti- minullekin sanottiin ensin, että olisin täällä pari viikkoa, mutta sitten se venyikin kuukausiksi..."
Nanna suoristi tyynyjä, ja heittäytyi takaisin kirjan pariin.
"No,", Nanna sanoi, "Miksi sinä olet täällä?- Ei ole pakko vastata jos et halua..."
"Entä itse?", Mira kysyi.
"Masennuksen," Nanna vastasi synkästi, "Tai niin luulen. Ei minulla kai mitään hirveän vakavaa masennusta ole ollut,...mutta kumminkin."
Mira huokaisi," Minäkin."
Syntyi pitkä hiljaisuus. Nanna katsoi kelloa; "Ohoh! Meidän pitää mennä aamu-kokoukseen....Ne nylkee meidät.
Vastaukset 9
Vanhimmat
on täytynyt tapahtua oulussa nimeltään paikat,säännöt ja kellonajat ovat just eikä melkeen.
Ei, tämä ei ole tapahtunut Oulussa. ehkä vain jotkut osastot noudattavat samoja sääntöjä. tapahtumapaikkaa en kai voi kertoa koska on olemassa sia nimeltään vaitiolkovelvollisuus, vaikken oikeita nimiä mainitsekaan
*Kirjoita kirja, ajankohtainen, koskettava ja liikuttava aihe. Loistavaa ja luettavaa tekstiä. Tämä on lahjakkuus. Mahtava. Kuinkahan nuori tämän on tehnyt? Kirjoita lisää ja etsi kustantajien tiedot ja lähetä luettavaksi. Sinusta tulee kirjailija.
Taikka alkuperäisestä, Demi.fi ssä...
Mira katseli jälleen ikkunastaan auringonlaskua; se kultasi puiden latvat, ja pimeys häivytti pian kaukaa mäen päältä näkyvät kerrostalojen katot jotka vaihtuivat pian kaukaisiin valoihin. Mira istui vaan ja katseli pimeyttä joka kietoi hiljalleen paikan syvenevään usvaansa. Maailma oli siellä, hän täällä, eikä ollut pakotietä, jota hän olisi voinut mennä. Kalterit olivat kovat, metalliset ja niitä ei voinut murtaa. Alhaalla näkyi siivoton pesäpallokenttä jota ei olisi erottanut jos ei olisi tiennyt sen olevan siellä.
Mira vaan istui ja odotti, odotti hiljaa, että uni tulisi ja korjaisi hänet tästä maailmasta, mutta tiesi ettei voisi nukkua, ei voi unohtaa hetkeksikään vaan vajota painajaisiin.....
Mira oli kirjoitellut runoja viimeisinä päivinä, jolloin oli tottunut. Ensimmäisinä hän ei ollut kyennyt ajattelemaan eikä kynästä ollut tullut mitään, vaikka hän olikin yrittänyt saada ajatuksiaan paperille. Hän ei kyennyt muuhun kuin rypemiseen itsesäälissä, ei voinut sulkea silmiään totuudelta..
Oli kuin olisi kulunut vuosia ettei hän ollut nähnyt päivänvaloa.
Mira nosti kätensä silmiensä tasalle. Syvät arpeutuneet viiltohaavat irvistivät käsivarsista alinomaan eikä niiltä päässyt pakoon. Kädet olivat valkeat ja rystyset näkyivät selvästi, kuin luurangolla.
Mira laskeutui ikkunalaudaltaan ja meni yöpöydänlaatikolle, avasi sen ja veti siltä cd-levynsä jonka äiti tuonut hänelle.
Mira väänsi sitä, kunnes se naksahti kahtia ja pirstoutui palasiksi lattialle.
Mira nosti yhden palasen, teräväkärkisen ja ohuen, ja katseli sitä kuin etäisesti, sairaalla tavalla haltioituneena. Mira palasi takaisin ikkunalle ja istuutui kovaa seinää vasten, painoi palasen terävän kärjen iholleen.
Iho rikkoutui, haavat avautuivat. Mira ei kyennyt ajattelemaan selkeästi, eikä tuntemaan teoistaan kovaa tuskaa, itse tuotettu kipu ei sattunut, mikään ei auttanut. Silti Mira vaan jatkoi viiltelyään, antoi veitsensä upota uudelleen verestävään lihaan..
Pian mira unnellusta käsivarresta irvisti taas viisi syvää uutta haavaa vanhojen päällä ja Mira laski kädestään verisen palan muovia..
Mira itki, itki eikä voinut lopettaa, hiljaa, niin ettei kukaan voinut kuulla ja kääri hihansa jälleen ylös jottei kukaan voi nähdä,..ei kukaan tai muuten hän ei pääsisi enää kotiin..
kaksi tuskallista viikkoa Mira oli viettänyt tässä maanpäällisesssä helvetissä, kukaan ei ymmärtänyt hänen tuskaansa eikä nähnyt tilannetta niinkuin hän näki, ei kukaan...eivät hoitajat, vanhemmat tai ystävät, ei kukaan..
Mira ei nähnyt enää mitään pimeässä huoneessaan, paitsi omat vaaleat käensä jotka olivat yt veren tahrimat. Mira ei saanut vuotoa loppumaan, se tulvi haavoista, valui pitkin käsivarsia ja hukutti häntä..
Mira makasi sängyllään useita tunteja, kuin horteessa, kurjuudessaan. Ajatukset harhailivat, niistä ei voinut pitää kiinni..
Mira kulki jälleen pimeässä metsässä, niin synkässä ettei nähnyt eteensä ollenkaan. Ei ollut tähtiä, ei ollut kuutamoa, vain Mira. Mira ei tuntenut kipua eikä lämpöä tai kylmää, rakkautta tai vihaa, ei mitään..
Mira jäi makaamaan huurteiseen maahan, katsoi ylös taivaaseen puiden yläpuolelle...yksi tähti loisti hänelle sieltä. Mira yritti kurottaa sitä kohti mutta se oli liian kaukana, saavuttamattomissa..
Mira henkäisi kerran ja vajosi pimeyteen.
Seuraava päivä ei tuonut uutta tullessan, vain samat ihmiset, samat paikat ja samat kasvot, jotka hymyilivät hänelle tekohymyään. Mira tunsi olevansa täysin väärässä paikassa ja väärien ihmisten kanssa. Mira joskus ihmetteli mitä jotkut muut tekivät siellä kun muilla näytti ainakin joskus olevan hauskaa, he nauroivat ja puhuivat..
pelasivat yhdessä trivial pursuittia..
Mirankin oli pakko olla mukana siinä, "sopimus" velvoitti häntä. Mira vain istui siinä kasvottomana ja yritti edes leikkiä olevansa mukana siinä hetkessä. Mira luki omat kysymyksensä ja vastasi muiden omiin, väärin tai oikein, sillä ei ollut väliä.
Mira söi ja joi, mutta ei tuntenut mielihyvää. Hän oli vain tyhjä kuori joka pystyi kyllä liikkumaan ja puhumaan muttei tuntemaan.
Psykologin tutkimuksissa hän joutui yhdidtelemään palapelin paloja toisiinsa ja vastailemaan kysymyksiin tai kertomaan mitä hänelle tuli mistäkin kuvasta miéleen.
Masennus-kysely stä hän sai, kuten arvata saattaa, korkeat pistemäärät vaikeaan, vakavaan masennukseen viitaten.
Puhetta keskusteluissa tuli myöskin vainoharhaisesta käyttäytymisestä, ilmeiden vaikeasta ymmärtämisestä ja ajoittaisesta arvaamattomuudesta. Mirasta oli hassua että muut antoivat hänelle hänestä sellaisen kuvan kuin hän olisi voinut hyökätä kenen tahansa kimppuun milloin vain.
Hänelle yritettiin uskotella että hän todella oli hullu, koko ajan kaivettiin testeissä esille uusia vikoja joita voitaisiin käyttää häntä vastaan.Puut kahisivat hiljaisessa tuulessa. Lumi pöllysi ja haittasi näköä Miran tarpoessa paksussa hangessa joukon viimeisenä hoitajan huhuillessa kärjestä.
"Mira! Miraa! Vähän vauhtia siihen kävelyyn!"
"joo, joo!", Mira tiuskahti ja lisäsi hiukan vauhtia pysytelläkseen kintereillä. Oli jo iltapäivä ja pimeys laskeutui hiljalleen puiden katon yläpuolelle.
Edellinen päivä oli ollut Mirasta kenties hirvein siihen mennessä: hän oli joutunut mennä kouluun. Hän oli ensin kieltäytynyt tietäen ettei siitä mitään hyvää voi seurata ja huomasi taas olleensa liiankin oikeassa sen suhteen.
Kaksi hoitajaa, kaksi miestä oli jälleen tarvittu hänen raahaamisekseen väkivalloin alakerran kouluun. Hän ei ikinä antaisi sitä anteeksi- ei koskaan...
Hän muisti vieläkin miten avuttomalta hänestä oli tuntunut ja kiukku kuohahti väkevänä sisuksissa; se kuinka hänb oli joutunut takertumaa sängynpieleen hoitajien raahatessa häntä, ja irrottaessa hänen käsiään siitä, se kun häntä oli raahattu portaita alas ja hän oli huutanut niin että rappu kaikui..
Tämä ei ollut oikea maailma tai oikeaa elämää. Tämä oli täysin oma maailmansa jossa oli omat sääntönsä joita kaikkien tuli noudattaa järkkymättä. Jos joku ei, totellut, hoitajat eivät epäröineet käyttää pakkokeinoja. Oliko Miran kouluunmeno niin välttämätöntä, että hänet oli taas pitänyt nöyryyttää ja loukata hänen fyysistä koskemattomuuttaan?
Tunt ui kuin hoitajien ainoa tehtävä olisi ollut vain varmistaa ja vahtia että Mira teki kaiken mitä käskettiin ajallaan ja paikallaan. Mira ei pitänyt siitä ollenkaan, ei halunnut olla keskipiste.
Mira ei tehnyt läksyjä joita koulusta oli annettu, aivan vain siitä ilosta että saattoi tälläkin keinolla kapinoida osastoa vastaan. Hän tiesi että sairaalakoulun opettaja kantelisi osastolle ettei Mira ollut tehnyt läksyjään, mutta hän ei välittänyt; päinvastoin, se oli vaan hyvä veruke suututtaa muita ja taas kapinoida.
mira meni jälleen kello kahdeksan ja iltapalan jälkeen olo-huoneeseen katsomaan televisiota muiden kanssa. Hän yritti kovasti keskittyä ohjelmaan, mutta ei sattuneesta syystä, eli jatkuvasta häiriötekijästä, johtuen voinut.
"Mitenkäs miran päivä on mennyt?", kysyi yövuoroon tullut hoitaja, tällä kertaa miralle tuntematon nainen, jolla oli oranssit hiukset ja iso nenä.
"Hyvin.", Mira mumisi katsoen ruutua.
"Hyvä.", hoitaja sanoi, "se on hyvä, että hyvin menee."
Mira meni taas nukkumaan toivoen ettei aamu koskaan tulisi.
Aamu silti tuli, niinkuin aina ennenkin, ja näytti Miralle maailman usvan takaa.
Aamiainen oli sama kuin ennen, ihmiset olivat samoja kuin ennen, kaikki oli samaa kuin ennen...
Miran päivä koulussakaan ei mennyt hyvin. Opettaja oli aivan liian äänekäs ja hyväntuulinen ja se ärsytti Miraa suuresti.
Opettaja oli aika lihava ja suurikokoinen, silmälasipäinen, erittäin tungettelevainen nainen, jonka seura teki Miran ahdistuneeksi. Nainen hengitti hänen niskaansa ja kyseli kuulumisia samalla tavalla kun muutkin siellä.
Mira ei viitsinyt vastata oli vaan, sanoi, että ihan hyvin menee ja sitä rataa, kunnes päivä päättyi, typerä päivä, jona oli vain askarreltu ja istuttu tekemättä melkein mitään.
Mutta olihan sekin jotain. Oli edistystä ettei Mira vain istunut huoneessaan seiniä tuijotellen ja käsivarsiaan repien, se oli jotain. Mira vain oli ja hymyili muille ,hymyili, kun näki auringon pilkottavan pilvien takaa, ja osuvan hänen kasvoilleen. Ei hymyillyt aidosti ihmisille, mutta joskus saattoi aitokin hymy vahingossa valaista hänen muutoin kolkkoja kasvojaan ja sillon kävi hänen mielessään pieni hiljainen toivo, hetken aavistus paremmasta huomisesta. Mutta se merni ohi- liian nopeasti.
Tänään iltapäivällä Miran vanhemmat tulisivat hakemaan häntä. Hän pääsisi kotiin, hän voisi tavata ystäviään ja selittää..selittää kaikessa rauhassa. Hän voisi taas nukkua hetken verran omassa sängyssään ja nukkua pitkään, eikä olla jatkuvan valvonnan alla. Mutta silti hän ei ollut vapaa.
Mira joutui ennen lähtöään taas kirjoittamaan sopimuksen että hänen täytyi käyttäytyä kotona kunnolla, olla muiden seurassa ja¨tavata kavereitaan..Ja ettei hän saanut viillellä tai hän ei pääsisi enää lomille ollenkaan.
Hänen täytyi voittaa luottamus. Kyllä Mira ymmärsi miksi häneen ei aivan luotettu. Kotiinpaluuhan olisi oiva tilaisuus pakoon.Nyt vanhempien näkeminen ei ollut Mirasta niin ahdistavaa kuin hän oli odottanut; oli se ahdistavaa, mutta ei enää autossa niin ahdistavaa kuin olisi luullut...
Vanhemmat olivat vähän niin kuin olisivat vain hakeneet Miraa koulusta mutta kyselivät kaikenlaista Miran voinnista ja siitä miten viikko oli mennyt.
"Mitens se sairaala-koulu?"
Miran äiti kysyi,
"Oletko sinä jo siellä käynyt?"
"Joo...olen."
"Mitäs siellä tehdään? Oletko jo paljon tehnyt läksyjä?"
"Ei siellä oikein mitään tehdä..joitain ihan helppoja juttuja vaan...askarrellaan ja sellaista.."
"No, mikä koulu se sitten on?", isä sanoi hymyillen, "helpollahan sinä täällä pääse, kun ei tarvi käydä oikeassa koulussa."
Jokin kiukuntapainen taas kuohahti Miran sisällä kun kuuli isän väheksyvän hänen kärsimystään..Mutta Miralla ei ollut halua eikä voimia alkaa huutamaan ja raivoamaan, riitelemään sellaisesta, eikä taas avaamaan jo valmiiksi vuotavia haavoja- hän oli menossa kotiin.
Maisemat vaihtuivat vilkkaasti ikkunan takana, kaupunki meni ohi ja samat tylsännäköiset rakennukset...sitten peltoa ja metsää..metsää metsän ja pellon jälkeen...Sellaista karua suomen maisemaa, tyypillistä, lumen paittämää metsikköä..
Lunta satoi nopeasti viilettävän auton ikkunoihin pimeässä illassa ja iloitsi kotiinpaluusta; ensimmäisestä vapaan ilman tuulahduksesta.
Kun auto vihdoin kaartoi tutun kulman takaa ja peruutti lumiselle kauniisti valkoiselle pihalle, ja Mira nousi nostamaan tavaroitaan taka-penkiltä, hän katsoi ikkunaan, nähdäkseen kotoisat valot ikkunoissa.
Hän oli kotona. Oli sanoinkuvaamattoman outo tunne olla taas kotona.Miralta kesti todella kauan raahata kaikki matkatavarat sisälle taloon ja kun hän oli sen saanut tehtyä, hän ei voinut hengähtää, vaan purkasi nopeasti laukkunsa, heitti vaatteensa pyykkiin ja avasi lämpimän suihkun pestäkseen pois sairaalan itsestään. Se oli typerä ajatus, mutta hän ei päässyt siitä eroon.
Ruoka oli ihanaa, lämmintä ja tuttua kotiruokaa, se maistui aivan oikeasti ruualle. Mira vain söi, söi pitkästä aikaa hyvällä ruokahalulla, maha kuristen.
Hän ei osannut päättää mikä oli parasta; se, kun pikkusisko tuli heti häntä vastaan iloisesti huutaen; "Mira tuli kotiin!", se, kun Mira paneutui raukeana illalla nukkumaan omaan sänkyynsä, vai se, kun hän meni seuraavana aamuna tapaamaan kavereitaan. Kaikki oli ihanaa.
Mutta silti Mira ei tiennyt, oliko kotona oleminen mukavaa vai ei, hän ei osannut päättää. Hän oli koko ajan käsittämättömän iloinen, tai ainakin yritti esittää sitä, oli täysillä mukana kaikessa mitä tehtiin, ja nauroikin joskus, ei välttämättä ihan aidosti, mutta kuitenkin.
Toisaalta hän oli koko ajan myös todella ahdistunut koska tiesi, että jo sunnuntaina hän joutuisi palaamaan takaisin osastolle- nyt oli siis perjantai- ja loma olisi vain surkeat kaksi päivää, tai ei tavallaan sitäkään.
Enempää en ole tätä tarinaa kirjoittanut.^^
Tämä on itseasiassa vanha tarina , ainakin vuosi sitten oeln kirjoittanut. olen nyt 16.
Ja ...., niin minä olen tämän alkuperäinen kirjoittaja, sama tyyppi kuin siellä demi.fissä
Kiitos, kun uskot kykyihini. itse olen lakannut kirjoittelemasta ja uskomasta, kun kirjoitukseni ovt saaneet lähes pelkkää kritiikkiä. tosin tiedän kyllä joidenkin sitä harrastavan ihan vain mollatakseen muita ihmisiä.
Ja pilkkuvirheistä, kappalejaoista ja muusta ilmoitetaan ensimmäisenä, jos ne ovat pielessä.
Olisi mukavaa jos ideaakin arvosteltaisiin.
Osaan kyllä kirjoittaa, mutta kirjoitan nopeasti, ja pilkkua en tykkää raiskata.
Sääntöjen rikkominen ei ole peruste eristykseen laittamiselle..Eikä sillä sais edes uhkailla...Ja viiltelyynkin vois puuttua muullakin tavalla kuin repimällä nuori eristykseen..
olet hyvä kirjoittamaan. Teksti on mielenkiintoista, tunteita herättävää ja kerronta uskottavaa. Ihmiset nyt kritsoivat aina kaikkea ihan pelkästä kritisoimisen ilosta. Ehdottaisin että jatkat vaikka ihan harrastusmielessä, ettei siitä tule mitään pakkoa yrittää onnistua, menee maku helposti koko hommasta. Hyvin osaat ilmaista asiat ja on tuota sanavarastoakin. Kappalejaot ja oikeinkirjotus on tietysti lukijan kannalta hyvä olla kohdallaan. Ei ole miellyttävää lukea mitään virheitä rönsyilevää tekstiä, ymmärrät varmaan :D Niin ja aiheesi saisi varmasti kiinnostusta osakseen jos tuollainen kirja ilmestyisi. Minä ainakin kiinnostuin.