Hei! Olen sairastanut ykköstyypin diabetesta 1-vuotiaasta asti (eli 23 vuotta). Diabetes ei ole koskaan estänyt minua tekemästä mitään. (olen tosin tehnyt kaikenlaista tyhmääkin) Joten ei hätää, jos olet juuri sairastunut. Rauhoitu.
Itse en ole koskaan elänyt ilman diabetesta; minulle se on enemmänkin elämäntapa kuin sairaus. Diabeteksen hyväksyminen on helpompaa kun sitä ajattelee elämäntapana. Ajatus tyyliin "olen parantumattomasti sairas" on tuttuakin tutumpi monelle sairastuneelle, mutta ei loppupeleissä kanna pitkälle. Negatiiviset tunteet, kuten viha ja tunne epäoikeudenmukaisuudesta ovat ymmärrettäviä, ne kannattaa antaa tulla ulos. Eli ns. päästää höyryt ulos. Nyrkkeilysäkin hakkaaminen on terve vaihtoehto, muita ei kannata muksia... :) Päiväkirjan pitäminen ja itsetutkiskelukin auttavat.
Liiton tai yhdistyksen jäseneksi kannattaa liittyä, niistä saa hyviä vinkkejä. Liitto järjestää myös kursseja Diabeteskeskuksessa Tampereella. Itse olen ollut joskus mukana nuorten toiminnassa ja on ollut hauskaa.
Diabeteksestani huolimatta olen kilpaurheillut, muuttanut yksin asumaan 16-vuotiaana, matkustellut, bailannut, opiskellut ja tehnyt töitä samanaikaisesti, ollut epäsäännöllisessä vuorotyössä...tässä esimerkkejä. Diabetes on niin joustava sairaus, että se mahdollistaa paljon. Kunhan muistaa pitää itsestään huolta! Tsemppiä!
Itse en ole koskaan elänyt ilman diabetesta; minulle se on enemmänkin elämäntapa kuin sairaus. Diabeteksen hyväksyminen on helpompaa kun sitä ajattelee elämäntapana. Ajatus tyyliin "olen parantumattomasti sairas" on tuttuakin tutumpi monelle sairastuneelle, mutta ei loppupeleissä kanna pitkälle. Negatiiviset tunteet, kuten viha ja tunne epäoikeudenmukaisuudesta ovat ymmärrettäviä, ne kannattaa antaa tulla ulos. Eli ns. päästää höyryt ulos. Nyrkkeilysäkin hakkaaminen on terve vaihtoehto, muita ei kannata muksia... :) Päiväkirjan pitäminen ja itsetutkiskelukin auttavat.
Liiton tai yhdistyksen jäseneksi kannattaa liittyä, niistä saa hyviä vinkkejä. Liitto järjestää myös kursseja Diabeteskeskuksessa Tampereella. Itse olen ollut joskus mukana nuorten toiminnassa ja on ollut hauskaa.
Diabeteksestani huolimatta olen kilpaurheillut, muuttanut yksin asumaan 16-vuotiaana, matkustellut, bailannut, opiskellut ja tehnyt töitä samanaikaisesti, ollut epäsäännöllisessä vuorotyössä...tässä esimerkkejä. Diabetes on niin joustava sairaus, että se mahdollistaa paljon. Kunhan muistaa pitää itsestään huolta! Tsemppiä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
liikuttunut kun luin sitä. Se antoi paljon voimaa ja uutta toivoa.
Menin ensin kasaan kokonaan kun kuulin sairaudestani ja tuntui että olin niin masentunut, että tuntui että nyt tämä oli elämän loppu. Sain shokin.
Kaikki koko elämänhalu luhistui ja aloin puhua kuolemasta. Seuraaavaksi olisin tietnkin alkanut järjestää omia hautajsisia, koska tunsin että olin niin sairas, jollei mieheni olis torjunut koko ajatusta kuolemasta.
Kävin terveyskeskuksessa ja sairaanhoitaja sanoi myöhemmin, että miten pelästyneeltä minä olin näyttänyt.
Eka kerralla vastaanotolla olin niin masentunut, että sain pidätellä koko ajan, että en ala iteä. Aloin itkeä heti kun pääsin terveyskeskuksesta ulos.
Olin ihan umpikujassa, ja tuntui että elämästäni ei tule mitään.
Kyllä minua nyt hävettää.
Totta kai se on shokki, kun kuulee sairastavansa tautia, josta ei voi koskaan parantua. Mutta masennus menee pian ohi.
Mieheni on sairastanut D1:stä pian 30 vuotta. Hänkin on ollut huippu-urheilija nuorempana, vaikkka oli sairas, viettänyt ihan yhtä hurjaa nuoruutta kuin terveet kaverinsakin.
Kun diabetekseen tottuu, siitä tulee rutiini, jota ei sen kummemmin tarvitse edes ajatella. Tärkeintä on, että jaksaa hoitaa itseään ja käy säännöllisesti tarkastuksissa.
Tsemppiä sinulle! Pian huomaat, että elämä jatkuu melkein samanlaisena kuin ennen sairastumistasi. :)