Jaksaa kyllä aina yllätyttää miten ihmiset tällä palstalla kuvittelevat tietävänsä jotain toisten elämästä. Kerron oman tarinani lyhyesti.
Tulin 22-vuotiaana vahingossa raskaaksi. Yliopisto-piskelut kesken, ei vakituista suhdetta, ei riittävästi rahaa huolehtiakseni sekä itsestäni ja lapsestani. Mietin pitkään ja hartaasti mitä tekisin; halusin lapsen kyllä tavallaan, mutta järkisyyt painoivat vastaan erittäin kovasti. Lopulta päätin pitää lapsen vanhempieni painostuksesta aborttiin huolimatta.
Vaikka se kuinka tuntuu pahalta sanoa, se oli virhe. Minulla on nyt mahtava 9-vuotias tyttö, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta jouduin luopumaan niin monesta asiasta, että tuskin koskaan tulen olemaan tosissaan onnellinen. Vanhempani eivät minua tukeneet. He näkevät tytärtäni satunnaisesti, mutta apua en heiltä silloin saanut, kun olisin sitä tarvinnut. He eivät valintaani hyväksyneet, sillä "pilasin" oman elämäni. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, se pitää pitkälti paikkaansa.
Opiskelut jäivät kesken. Tarkoitus oli palata suorittamaan tutkinto ja päästä "kunnollisiin" töihin, mutta lapsen hoito vei liikaa aikaa ja energiaa. Sain Kelalta tukia, mutta pitkällekös niillä pääset, ja muutaman vuoden jälkeen menin kaupan kassalle töihin. Sillä tiellä olen vieläkin.
Ystävistäni ei myöskään ollut juurikaan tukea, sillä heillä oli opiskelukiireitä ja normaalia nuoren elämää. Minä taas istuin kotona vauvan kanssa ja erkaannuin heistä entisestään. Lisäksi miehen löytäminen on suuresti vaikeutunut. Suhteita minulla on toki ollut, mutta se että minulla on lapsi rajoittaa tekemisiäni niin kovasti. Se on myös karkottanut jotkut pois, sillä he ovat halunneet ennestään lapsettoman naisen. Vianhan voi tietysti sanoa olevan niissä miehissä (niin kuin se osittain onkin), mutta ymmärrän heidän kantansa hyvin.
Lopputulokseni on siis se, että toivon että olisin tehnyt abortin kun sen silloin koin paremmaksi vaihtoehdoksi. Sitä se nimittäin olisi ollut. Tilannetta on tietysti vaikeampi näin jälkikäteen ajatella, kun minulla on ihana lapsi jota rakastan, mutta kuten jo alussa sanoin, jouduin luopumaan liian paljosta. Ja vanhempani eivät siis todellakaan tukeneet!
Toivon todella, että jokainen osaisi tehdä sen itselleen oikean ratkaisun. Oli se sitten abortti tai lapsen synnyttäminen. Pistää niin vihaksi kun näen abortinvastustajien yllytyksiä lapsen pitämiseen vain siksi että HE kokevat abortin olevan murha. Antakaahan jokaisen vaan miettiä ihan faktojen pohjalta omaa päätöstään. Voin nimittäin kokemuksesta kertoa, ettei se lapsen pitäminen mitään niin kivaa ole kun pyörii päivästä toiseen päässä, että olisin voinut valita toisin.
Tulin 22-vuotiaana vahingossa raskaaksi. Yliopisto-piskelut kesken, ei vakituista suhdetta, ei riittävästi rahaa huolehtiakseni sekä itsestäni ja lapsestani. Mietin pitkään ja hartaasti mitä tekisin; halusin lapsen kyllä tavallaan, mutta järkisyyt painoivat vastaan erittäin kovasti. Lopulta päätin pitää lapsen vanhempieni painostuksesta aborttiin huolimatta.
Vaikka se kuinka tuntuu pahalta sanoa, se oli virhe. Minulla on nyt mahtava 9-vuotias tyttö, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta jouduin luopumaan niin monesta asiasta, että tuskin koskaan tulen olemaan tosissaan onnellinen. Vanhempani eivät minua tukeneet. He näkevät tytärtäni satunnaisesti, mutta apua en heiltä silloin saanut, kun olisin sitä tarvinnut. He eivät valintaani hyväksyneet, sillä "pilasin" oman elämäni. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, se pitää pitkälti paikkaansa.
Opiskelut jäivät kesken. Tarkoitus oli palata suorittamaan tutkinto ja päästä "kunnollisiin" töihin, mutta lapsen hoito vei liikaa aikaa ja energiaa. Sain Kelalta tukia, mutta pitkällekös niillä pääset, ja muutaman vuoden jälkeen menin kaupan kassalle töihin. Sillä tiellä olen vieläkin.
Ystävistäni ei myöskään ollut juurikaan tukea, sillä heillä oli opiskelukiireitä ja normaalia nuoren elämää. Minä taas istuin kotona vauvan kanssa ja erkaannuin heistä entisestään. Lisäksi miehen löytäminen on suuresti vaikeutunut. Suhteita minulla on toki ollut, mutta se että minulla on lapsi rajoittaa tekemisiäni niin kovasti. Se on myös karkottanut jotkut pois, sillä he ovat halunneet ennestään lapsettoman naisen. Vianhan voi tietysti sanoa olevan niissä miehissä (niin kuin se osittain onkin), mutta ymmärrän heidän kantansa hyvin.
Lopputulokseni on siis se, että toivon että olisin tehnyt abortin kun sen silloin koin paremmaksi vaihtoehdoksi. Sitä se nimittäin olisi ollut. Tilannetta on tietysti vaikeampi näin jälkikäteen ajatella, kun minulla on ihana lapsi jota rakastan, mutta kuten jo alussa sanoin, jouduin luopumaan liian paljosta. Ja vanhempani eivät siis todellakaan tukeneet!
Toivon todella, että jokainen osaisi tehdä sen itselleen oikean ratkaisun. Oli se sitten abortti tai lapsen synnyttäminen. Pistää niin vihaksi kun näen abortinvastustajien yllytyksiä lapsen pitämiseen vain siksi että HE kokevat abortin olevan murha. Antakaahan jokaisen vaan miettiä ihan faktojen pohjalta omaa päätöstään. Voin nimittäin kokemuksesta kertoa, ettei se lapsen pitäminen mitään niin kivaa ole kun pyörii päivästä toiseen päässä, että olisin voinut valita toisin.
Vastaukset 78
Vanhimmat
Kaikki on itsestä kiinni.
Meillä oli täysin sama tilanne.
Tukea ei saatu kotoa, sillä toisella ei oe vanhempia ja toisen vanhemmilla ei ollut varaa auttaa. Asuivat muutenkin kaukana.
Molemmat valmistuttiin, tosin n. 0,5 - 1 vuoden viiveellä.
Tuskin olisit koskaan valmistunutkan, olet vaan sitä tyyppiä josta ei koulua ole käymään ja yrität löytää sille jonkun syyn, kuten oman lapsesi.
Meillä on hyvät tulot ja muutenkin kaikki ok.
Minä kyllä olisin millon vain valmis luopumaan kaikesta tästä lasteni hyväksi, jos tilanne niin vaatisi.
Se että vanhempasi ovat paskoja, ei ole lapsesi vika, se että olet saamaton laiska vätys , ei ole lapsesi vika.
Sinulla on sinun elämä, siihen et tarvi vanhempiasi, etkä muitakaan, vain itsesi ja lapsesi.
Lopeta toisten syyttely ja paskan jauhanta.
Ilmeisesti olet lopupelissä kuin vanhempasi joilla ei ole omaa elämää, ja ovat pettyneitä kun et elänyt heidän puolesta sitä elämää jonka hekin menettivät, mahdollisesti saman saamattomuuden takia kuin sinäkin.
Jos elämäsi on tutkinnosta kiinni, kuka estää suorittamatta sitä nyt.
Ilmeisesti vika ei ole niissä miehissä, sillä minä tunnen monta pariskuntaa jossa yh-äiti ja sinkkumies on tavannut toisensa ja kaikki sujuu ok. Ehkä miehetkin näkevät että sinusta ei ole mihinkään, etkä sitä itsellesi suostu tunnustamaan, niinpä olet kokoaika syntipukin hakureissulla. Ei sellaista paskaa kukaan jaksa.
tuo kommenttisi, koska kirjoituksesta sai sellaisen käsityksen että hän on ollut koko ajan lapsensa kanssa yksin. Sinulla on vähän eri asia kun teitä on ollut kaksi. Et siis pysty tietämään ap:n tuntemuksia koska sinulle tai niin kuin sanoit TEILLÄ ei todellakaan ollut täysin samanlainen tilanne.
Ihan mielenkiinnosta vielä kyselen, että eikö teillä ollut ajankäytön kanssa ongelmia? Mietin vain että jos saitte yliopiston vikat tentit ja gradut noin hyvin tehtyä, ja vielä molemmat teistä! Ja noin nuorina!
Kiitos hyvästä viestistä, jolla toit selkeästi esille viestini pääpointin. Tahallasi sitä et varmastikaan tehnyt, mutta lopputulos on joka tapauksessa sama.
Kuten edellisenkin viestini aloitin, jaksan ihmetellä miten vieraat ihmiset luulevat tietävänsä jotain toisten elämästä. Viestistäsi paistaa läpi voimakas ärtymys ja viha minun tarinaani kohtaan. Oletko itse kenties käynyt läpi samoja tuntemuksia, vai miksi reagoit noin voimakkaasti? Jos itselläsi olisi asiat täysin hallussa, pystyisit suhtautumaan neutraalisti siihen, että ihmiset ovat erilaisia, tulevat erilaisista taustoista, ja tekevät erilaisia valintoja. Suuttumatta ja syyttelemättä siis.
Kaikkihan ei siis todellakaan ole vain itsestä kiinni. Se on muka yleispätevä lause, jota toistellaan tyypillisesti sellaisissa tilanteissa, joissa asioihin todella on voinut itse vaikuttaa. Sanot myös, että "Meillä oli täysin sama tilanne." Tämähän ei myöskään pidä paikkaansa, sillä sinä puhut monikossa, ja minä yksikössä. Siinä on melkoinen ero, oletko yh-äiti vai onko rinnallasi joku toinen.
Väität, että yritän löytää syitä sille, että kouluni jäi kesken. Mistä niin päättelet? Tiedän varsin hyvin mistä syistä niin kävi. Sekö, etten jäsennellyt koko elämääni yksityiskohtaisesti keskustelupalstalle oikeuttaa sinut vetämään johtopäätöksiä sinulle täysin tuntemattomista asioista?
"Minä kyllä olisin millon vain valmis luopumaan kaikesta tästä lasteni hyväksi, jos tilanne niin vaatisi."
Olen minäkin valmis tekemään hyvin paljon lapseni eteen, siksihän olenkin niin paljosta luopunut. Se, että _sinä_ koet sen helpoksi, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki tuntisivat samoin. Asiat, joista joutuu luopumaan, eivät myöskään ole eri ihmisille samat.
Lapsellista syyttelyäsi en lähde edes sen enempää kommentoimaan. Se vain viittaa entisestään kapeakatseisuuteen ja ymmärtämättömyyteen.
"Lopeta toisten syyttely ja paskan jauhanta."
Olenko syytellyt muita tilanteestani? Käsittääkseni sanoin toivovani, että ihmiset tekisivät _itselleen oikean_ ratkaisun. Itse en sitä tehnyt, eikä tulisi mieleenikään siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni. Vanhempieni _velvollisuutena_ ei ollut tukea minua (vaikka se toki suotavaa olisi ollut), he elävät omaa elämäänsä ja tekevät omat ratkaisunsa. Minä tein omani.
Elämäni ei myöskään ole tutkinnosta kiinni. Syy siihen, miksi koen tilanteeni näin, on se että minulta jäi tekemättä asioita, jotka olisivat tehneet minut onnellisemmaksi. En voi edes tarjota lapselleni henkisesti kaikkea sitä, mitä lapsi ansaitsee, sillä olen osittain katkera omista valinnoistani. Kymmenen vuotta on pitkä aika; elämäntilanteeni olisi aivan taatusti hyvin erilainen ilman lasta.
Sanomani koko jutun kertomisella oli nimenomaan se, minkä sinä jo ensimmäisenä vastaajana todistit paikkaansapitäväksi: tuiki tuntemattomat ihmiset kuvittelevat tietävänsä jotain muiden elämästä ja esittävät omia näkemyksiään totuuksina. Millä perusteella joku kehtaa lähteä siihen, kun on (toivottavasti) suurimmalle osalle lukijoista selvää, ettei se osoita kuin ymmärtämättömyyttä ja ahdasmielisyyttä? Se ihmetyttää aina vain.
Jo alle vuoden ikäisenä saa lapsen hoitoon kunnalliseen päivähoitoon. Siellä lapsi saa olla 07-17 jonka ajan voi käyttää intensiiviseen opiskeluun.
Päivähoitomaksu on mitätön kun opiskelee.
Soskusta saa apua (rahallista).
Opintolaina on ihan kiva lisä opiskelijalle.
Kaikki on omasta tahdosta kiinni.
Kesätöissä tuli rahaa opintotukeen nähden monin kerroin, kun ei kaikkea laita heti haiseen niin riittää melko pitkälle.
Toukokuun eka palkka tosin meni kokonaisuudessaan laskuihin jotka kertyi kevään aikana kun raha oli melko lopussa, mutta kaikki karhuajat kyllä ymmärsivät kun soitti ja sanoi että toukokuun lopulla on likviditeettiasiat kunnossa.
Kuka nyt sitten täysin toisen tuntemuksia tietää, ei kukaan.
Vaimoni kanssa opiskeli myös yksinhuoltaja jolla olli tilanne sitten melko lailla niinkuin aloittajalla, hänkin valmistui.
"Mietin vain että jos saitte yliopiston vikat tentit ja gradut noin hyvin tehtyä, ja vielä molemmat teistä! Ja noin nuorina! "
Miten niin noin nuorena, miten se ikä siihen vaikuttaa? Kuten sanoin ei mekään ns ajallaan valmistuttu, mutta valmistuimme silti.
Niin, minä olin 21 ja vaimoni 20 eli vielä nuorempina.
Tunnen myös monia ihmisiä jotka aikuisiällä suorittaa opinnot vaikka on montakin lasta.
olet paljon kokenut ja ymmärrät muidenkin tilanteita...kiva nähdä että täällä on vielä fiksujakin ihmisiä jotka osaavat ajatella asioita laajasti. Hyviä jatkoja sinulle ja tyttärellesi..ja toivotaan että saat vielä sellaisia asioita joita kaipaat elämääsi.
siis valmituitte yliopistosta 20 ja 21 vuotiaina??
Kyllä viestistäsi melko hyvin paistaa läpi se seikka, että syyllistä lastasi siitä että koulusi jäi kesken.
"Vaikka se kuinka tuntuu pahalta sanoa, se oli virhe"
"Mutta jouduin luopumaan niin monesta asiasta, että tuskin koskaan tulen olemaan tosissaan onnellinen."
"Tarkoitus oli palata suorittamaan tutkinto ja päästä "kunnollisiin" töihin, mutta lapsen hoito vei liikaa aikaa ja energiaa"
"Lopputulokseni on siis se, että toivon että olisin tehnyt abortin kun sen silloin koin paremmaksi vaihtoehdoksi. Sitä se nimittäin olisi ollut."
Mm. edellisten lainausten perusteella päättelen näin, olenko väärässä?
Ja mitä ne kaikki asiat on josta jäit paitsi?
Äläkä vaan sano että biletys:)
Ei, kukaan ei tiedä elämäntilannettasi, kuten ei kenenkään muunkaan.
Mutta jos tänne kirjoitat tarinasi on sinun oltava valmis vastaanottamaan kritiikkiä.
Jos minun elämääni katsoo, ei sekään ole aina helppoa ollut. Jos minä taas elämäni jäsentelisin tänne, ajattelisi monet että miten tuosta henkilöstä on voinnut tulla tuota mitä hän nykyään on, ihmiset kun vetävät johtopäätöksiä helpolla :)
Siksi riippumatta taustoistasi, perheestäsi, oletko rikas köyhä, ihan kaikesta riippumatta sinulla on mahdollisuus mihin itse päätät.
Ilmeisesti sinua harmittaa että koulut jätit, ja harmittaa niin pirusti. Nyt sinun pitää vain tajuta että syy siihen olet sinä yksin, ei elämäsi, ei perheesi eikä muutkaan "taustatekijät".
Eli hyväksy tilanteesi tai mene kouluun, ei se vieläkään ole myöhäistä.
niin ja minä en todellakaan ole ärtynyt, jos en opiskeluaikana päässyt kaiken maalilman rientoihin ja häppeninkeihin, joka monelle on kyllä tärkeä juttu.
Minä suoritin opiskeluni ja vanhempana on ollut mahdollisuus rientoilla, matkustella jne.
Ei en todellakaan ole katkera mistään.
Toivon että sinä nyt heräät ja alat tekeen asialle jotain, ei ole mukavaa jos elämänsä pitää viettää katkerana.
Huomasimme että perhe lisääntyy.
Esitän sinulle yksinkertaisen kysymyksen:
- Kadutko sitä, ettet tehnyt aborttia? Haluaisitko kaiken sen "onnellisen" elämän lapsesi sijasta?
Jos vastaat näihin kyllä niin tarvinnet ammattiapua. Ja jos taas et kadu päätöstäsi niin mikä oli kirjoituksi pointti? Että elämä on rankkaa joskus?!
Siitähän tässä on kyse. Aina sitä pitää luopua asioista kun lapsi syntyy, mutta olen kyllä myös sillä linjalla että ihan turhaan syytät mitään muuta kuin itseäsi opintojen kesken jäämisestä. Minä ja mieheni valmistuimme raskaitten akateemisten opiskelujen jälkeen, saimme opiskeluaikana kaksi lasta, ja valmistuimme vielä hyvässä aikataulussa. Sukulaisia tai mitään hoitoapua ei ole samalla paikkakunnalla, lapset hoisimme itse ja päivähoidossa. Olihan meitä kaksi, mutta niin on lapsiakin. Ystäväni selvisi tilanteesta yksin, lapsia oli hänelläkin kaksi (mies jätti kun odotti toista). Hän valmistuu kuukauden kuluttua, piti yhden välivuoden tosin opiskeluista.
Minä en tiedä elämästäsi mitään, mutta sen tiedän omastani että mikään saavuttamani ei ole tehnyt minua onnellisemmaksi kuin lapseni. Jos tämän voisi yleistää (toivon, että voisi), niin hitsi - sinullahan on asiat aika hyvin. Jos kuvittelet, että kavereitten kanssa biletys, seurustelu, opiskelu (vaikka siihen sinulla oli ja on edelleen mahdollisuus - et ole ikäloppu) tai mikään vastaava tekisi sinut onnellisemmaksi kuin lapsesi niin olet väärässä.
Taisin kirjoittaa aika kärkkäästi, minun tuli paha mieli tyttäresi puolesta. Toivottavasti saat elämästi järjestykseen. Muista, että ammattiapua on saatavilla jos elämä tuntuu liian raskaalta.
ymmärtää mitä hän ajoi takaa eikä hän todellakaan tarvitse ammattiapua vaan kertoi myös toisen näkökulman. Enkä usko että hän ketää syyttää ja lapsestakin tuntuu huolehtivan hyvin, mutta kertoi millaista elämä on sitten kun yh:na menee eteenpäin.
Eli kyllä raskauden keskeytys tai lapsen pitäminen on harkittava kunnolla aina tilannekohtaisesti ja tehtävä jokaiselle sopiva ratkaisu. Ja idylli on kaukana kun oot yh...turha väittää että yhteiskunta tukee kun yrität yksin talloa eteenpäin opiskelut kaikki kesken.
En itsekään ymmärrä että täällä sanotaan vain että abortti on murha ja pidä lapsi ilman että huomioidaan toisen tilannetta..
(varsinkin jos on kyseessä viisitoistakesäinen, joka on itsekin vielä lapsi. Miten lapsi voisi kasvaa äidiksi kun on itsekin vielä lapsi. Ja kyllä hänen kuuluu elää lapsena vielä kolme vuotta ja nuoruuden hulluudet mennä läpi ja opiskelut ...sitten vasta lapsia kun on sen aika...ja vahinko ei ole vielä sen aika vaan halu tehdä lapsia sitten kun siihen on henkisesti valmis.
taarvittsee ammatiapua jos mollaa toissen kertoman("sontaa"?) vaikka itse olen samaa mieltä että alkuperäinen teki oikein pitäessään lapsen, onnittelut, olit silloin fiksumpi kuin nyt? siitä näkee että äly ei tule iän mukana, kuitenkin ymmärrän vaikeudet jotkasinulla oli eikä kellään ole oikeutta aarvostella ettet jakssssanut laaapseenhoidon lisäksi vielä muutakin.asennevammaisuutta ja ammattiavun taarvetta osoittaa ettei pysssty empatiaan ,toisen elämäntarinan kuuntelemiseen ilman että käy solvaamaan
Nyt tarvitse kyllä sanoa että et tiedä perheellsien ihmisen elämästä ilmeisesti mitään. Lasten kanssa opiskelu EI ole helppoa. Ja rahallinen tuki ei ole itsestäänselvyys. Lainaa on otettava. Sossusta ei saa automaattisesti. Lisäksi lapset ovat usein sairaina kun vanhempien pitäisi opiskella. Et voi yleistää jos tiedät joitakin ihmisiä jotka opiskelevat lapsien kanssa. Yleensäottaen se on melkoisen hankalaa. MInä opiskelin itselleni ammatin sekä hoidin itse lapseni yh.na. Siitä seurasi burn out sekä pitkään jatkuva masennus/ahdistuneisuus. Muut perheettömät opiskelutoverit eivät ymmärtäneet
yliopistolta 20 ja 21 vuotiaana, opinnot kun normaalisti kestää 5-6 vuotta. Te ollette sitten oikein yli-ihmisiä, lapsi ja maisterin paperit parissa vuodessa.
Saanen epäillä, että ette valmistuneet yliopistosta. Niiden opintojen vaativuutta on turha verrata ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun. Jos jostain muusta opinahjosta valmistuitte niin sitten en ihmettele yhtään.
miten olette valmistuneet yliopistolta 1-2 vuodessa? Ei muuten ole mahdollista vaikka huomasittekin perheen lisääntyvän.
Luetunymmärtämisessä?
Sanoin että olimme 20 ja 21 kun aloimme odottaa, en sanonut missään vaiheessa millon valmistuimme, sanoin vaan että kesti 0,5 - 1 vuosi pidempään kuin "normi" aika.
Sellaista että ilman lainaa selviää, minähän sanoin että lainaa otetaan.
Ja en sanonut että se helppoa on, joillekkin on vaikeaa hoitaa normaali päivarutiineja kun tulee lapsia, jotku masentuvat jo äitiyslomalla, mutta loppupelissä se on kaikki itsestä kiinni, eikä mikään syy keskeyttää, venyttää ehkä, ja useimmiten venyttää kyllä.
Sossusta saa jos tuloeaja alittuu, jos ei saa niin sillon on tuloja tarpeeks, ja jos niitä on tarpeeks eikä rahaa ole, on se tuhlattu jonnekkin.
100% lapsiperheistä joita tunnen, jotka ovat opiskelleet ja saaneet/ollut jo lapia, ovat suorittaneet opinnot loppuun.
Varmasti lapsettomia keskeyttäjiä on enemmän kun lapsellisia (olipa sana:)
Eikä varmaan ymmärrä muut, ei meitäkään aina ymmärretty, mutta entäs sitten, ei kai sitä voi koko ikäänsä muiden ymmärrystä ja hyväksyntää hakea, kyllä siinä vaiheessa jo kun yliopistoon lähdetään, ja vielä lapsiakin saadaan, pitää osata olla itsenäinen.
Sinun masentuneisuus, onko kokemuksesi ollut aiheuttaja vai onko se vain ollut se laukaiseva tekijä?
Kouluttamattomat ja lapsettomatkin sairastuvat masennukseen, luulempa että stressi ja tietyt asiat sen laukaisevat, joskus se olisi edessä ollut kuitenkin.
Olimme 20 ja 21 kun saimme tietää että lapsi on tulossa.
Lapsesta huolimatta suoritimme opinnot loppuun.
..mutta olen samaa mieltä fiksu ihminen tuo aloittaja; osaa katsoa asioita laajasti ja ymmärtää ettei lapsen pitäminen ole aina se paras vaihtoehto riippuen tilanteesta. ;)
...ymmärsin kyllä mitä kirjoittaja ajoi takaa. Hän haluaa kertoa aborttia miettiville miten kurjaksi elämä voi muodostua mikäli lapsen päättää pitää, ja kuinka sitä saattaa jäädä ihan yksin (kaksin) päätöksensä kanssa. Siksi kysyinkin alkuperäiseltä kirjoittajalta, katuuko hän tekemäänsä päätöstä? Jos katuu, niin silloin minusta on tarpeellista mennä ammattiauttajalle, tyttären ei ole hyvä elää kokien olevansa taakka äidille tai äidin onnen esteenä. Jos taas ei kadu, niin silloin kirjoituksen pointti mietityttää - jos alkuperäinen kirjoittaja kaikesta huolimatta uudelleen päättäisi pitää lapsensa koska tämä on niin suuri onni, niin mikä tässä oli sanomana?
Aborttia harkitsevien on mahdotonta etukäteen tietää, millaiseksi elämä muodostuu jos aborttia ei teekään. Mahdotonta on myös miettiä, millaista elämästä tulee, jos abortin päättää tehdä (tätä alkuperäinen ei ole pohtinut lainkaan - jos hän on alunperin halunnut pitää lapsen niin kuinka raskasta olisi ollut taipua vanhempien tahtoon ja tehdä oman maailmankatsomuksensa vastainen päätös??!)... Itse asiassa nämä netissä olevat "tehkää abortti" tai "älä tee sitä" -kommentit ovat ihan yhtä tyhjän kanssa, ainoa asia millä on merkitystä, on se, pystyykö itse elämään päätöksensä kanssa vai ei. Jos epäilyttää, niin ennemmin sitten pitää lapsen ja antaa vaikka adoptioon jos lapsen synnyttyä siltä tuntuu. Jos taas oma maailmankatsomus ei sodi aborttia vastaan, niin mikäs siinä!
Kaikilla meillä on oman murheemme ja surumme, ei elämän kulku oli _ikinä_ yhdestä tai kahdestakaan päätöksestä kiinni. Kenenkään ei tarvitse jäädä vastentahtoisesti kaupankassalle, 9-vuotias tuskin rajoittaa kenenkään opiskelumahdollisuuksia tai mitään muutakaan mahdollisuuksia. Vaikka olisi yh. Ja jos elämä tuntuu kovin raskaalta, niin ilman muuta kannattaa käydä juttelemassa jossakin, vaikka Miira toista mieltä onkin.
Melko suppea on katsomus kun istuu märehtimässä kaikkea muuta kun mitä itsellä on.
Melko itsekeskeistä ja toivotonta on lastaan syyttää omista saamattomuuksista.
Ei se lapsi oikeasti mitään estä, oma pää se on joka estää.
on kaksi lasta ja toinen oli vähän ylläri. Joutuu tosiaan luopuun paljosta, mutta olisitko tosiaan iloisempi, jos olisit luopunut lapsestasi?
entäs sen lapsen elämä? Onko lapsi ihminen vain toivottuna? Onko elämän puitteet tärkeämmät, kuin itse elämä, se, että näkee päivänvalon ja voi täällä talsia tekemässä omat valintansa ja virheensä? Abortti tekee tyhjäksi jonkun elämän -eikä se joku ole se äiti. Lapsen voi antaa pois. On itsekkyyttä tehdä abortti. Jos lapsesta ei pysty sen synnyttyä luopumaan, miksi sitten ennen sen syntymää?
..onneksi en tunne kaltaisia kauheita ihmisiä.
missään vaiheessa syytä lastaan, pohtiipahan vain omaa elämänvalintaansa. Todellakin, et ymmärrä ihmismielestä paljoakaan kun voit noin kapeakatseisesti ja ilkeää kieltä käyttäen puhua toisen elämästä.
Miten vaikeaselkoisena pidätte ihmismieltä, ei se ole mitään ydinfysiikkaa, se on vaan tunteita.
Ja kyllä vuodatuksesta huomaa että henkilö on erittäin tyytymätön päätökseen jonka teki.
Ja melko vahvasti antaa ymmärtää että ilman lasta olisi pärjännyt paremmin elämässä (mitä ei oikeasti olisi).
Ihmiset ovat niitä joiden ansiosta turhanpäiväiset lässyttäjät ja elämänsä kaivelijat tipahtavat maan pinnalle ja tajuavat mistä oikeasti on kyse.
Elämä on kovaa ja totuus useimmiten sattuu, mutta kun totuuden hyväksyy niin elämä on paljon mukavempaa.
Valheessa eläminen on kaikkein raskainta.
Eikä helppoa ole sekään elämä kun ei omaa tilannettaan hyväksy ja hakee syitä tapahtuneisiin muista.
Siksi tällaisia hirviöitä pitää olla, jonku on pidettävä narut kasassa.
Selvispä sekinsyy kirjoituksillesi. Ainoastaan ihminen, joka aliarvioi ihmismielen moniuloitteisuutta voi kirjoitella moisia typeryyksiä. Tietävimpiä tuntuvat olevan aina ne, jotka vähiten ymmärtävät.
Oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että ihmisen mieli on helpompaa ymmärtää kuin ydinfysiikka? Kun ei siitä satojen vuosien aikana ammattilaisetkaan ole päässeet yhteisymmärrykseen? Tai jos sinulla on jotain niin suurta ja mahtavaa meriittia kertoa omasta tietopohjastasi asian suhteen, että muut ammattilaiset sen rinnalla kalpenevat, niin anna tulla toki.
Ei, viestistäni ei ainakaan pitäisi paistaa läpi se, että syyllistäisin millään tapaa lastani omasta tilanteestani. Siinä tapauksessa olet ymmärtänyt väärin. Ainoa ihminen, joka on vastuussa tästä olen minä itse. Ei kukaan minua pakottanut lapsen pitämiseen, vaikka painostusta kyllä oli. Se oli oma valintani, ja sen kanssa on elettävä.
Kuten sanoin jo aikaisemmassa viestissä, näin jälkeenpäin on vaikea jäsennellä tilannetta, koska olen tyttäreni myötä saanut myös niin paljon hyvää. Tuntien lapseni, en tietenkään haluaisi hänestä ikinä luopua. Syyt siihen, miksi en ole onnellinen, oli vaikea löytää. Ja paljon vaikeampi myöntää, edes itselleni.
Olen tietenkin valmis vastaanottamaan kritiikkiä, enkä ota minulle ja minua tuntemattomien ihmisten kommentteja itseeni. Minulle suunnattujen kommenttien takia en kuitenkaan alkuperäistä viestiäni kirjoittanut, vaan tuodakseni esille toisen näkökulman. Usein kuulee sanottavan, että aborttia tulet katumaan, mutta lapsen synnyttämistä et. Se pitää varmasti monesti paikkaansa, mutta ei todellakaan aina. Samaten kuulee väitettävän, että keinot löytyvät aina ja kyllä sen äitiyden siinä samassa oppii. Ei se valitettavasti aina vain toimi niin.
Itselläni oli sentään (lasta ajatellen) onnellinen tilanne sen suhteen, että tunsin alusta saakka äidillisiä tunteita ja koin erittäin tärkeäksi pyrkiä antamaan lapselleni kaiken hänelle kuuluvan. Tämäkään ei aina toteudu, jotkut eivät saa sitä "normaalia" tunnesidettä lapseen alusta alkaen, ja monilta puuttuu voimat tai motivaatio lapsen täyspainoiseen hoitamiseen.
Koulunkäynnistä vielä, kun sanoit että "Eli hyväksy tilanteesi tai mene kouluun, ei se vieläkään ole myöhäistä." Kyllä se vaan valitettavasti on myöhäistä. Valmistua toki voin, mutten ikinä pääse samoihin töihin kuin olisin päässyt viisi vuotta sitten aikaisempien suunnitelmien mukaan. Kuka palkkaa lähemmäs nelikymppisenä valmistuneen "hyvään" työpaikkaan? En minä ainakaan palkkaisi.
Ja tilanteeni olen hyväksynyt niin pitkälle kuin mahdollista. Muutama vuosi psykoterapiassa on tehnyt ihmeitä. Diagnoosinani oli muutama vuosi taaksepäin masennus, josta olen vihdoin kovalla työllä pääsemässä yli. Olen käyttänyt kaikki voimavarani lapseni hyväksi, pohjustaakseni hänelle mahdollisimman hyvän elämän. Se vain on vienyt minulta liian paljon, sillä en tehnyt sitä oikeista syistä. Tein sen siitä velvollisuudesta, joka jokaisella vanhemmalla on lastaan kohtaan, koska olin valinnut synnyttäväni hänet. Siitäkin huolimatta, että koin abortin paremmaksi vaihtoehdoksi.
sorry nyt vaan, monituisia persoonallisuushäiriöisiä tavanneena, minun perspaatti-nenäni haistaa palaneenkäryä kun luen tekstiäsi. Tietenkään en voi diagnoosia antaa, näin fiilistelypohjalta vaan... ;)
"minä-minusta-minuun"-asenne on aika läpinäkyvä...
Ja ymmärrä nyt hyvä ihminen- kyllä lapsesi on hyvin tietoinen siitä, että hänen syntymänsä pilasi sinun mielestäsi elämäsi.
En voi sanoa katuvani, etten tehnyt aborttia, nimenomaan tyttäreni takia. Luulen vain, että jos olisin abortin tehnyt, en olisi sitä katunut. Ymmärtänet pakonomaisen eron näillä vaihtoehdoilla. Ja ammattiapua hain jo vuosia sitten.
Tarkoitus kirjoituksellani ei ollut hakea neuvoja, sääliä, kritiikkiä, kehuja tai mitään muutakaan. Halusin vain tuoda esille toisen näkökulman, ja ihmetellä "ääneen" täällä niin usein esiintyvää kaikkitietävyyttä. Joskus abortti _on_ oikea vaihtoehto, eikä sen oikeutta tai vääryyttä tiedä tai voi päättää kukaan muu kuin se nainen, jonka kohdussa sikiö on. Toisinaan taas lapsen pitäminen on oikea vaihtoehto, mutta sekin päätös on vain ja ainoastaan sikiötä kantavan naisen.
AP ei ole sanonut missään vaiheessa lapsen pilanneen hänen elämänsä vaan että päätös tehdä lapsi "pilasi". Ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Hän siis syyttää tilanteestaan itseään,
Kirjoitan paljon itsestäni ja omista asioistani, kyllä. Olisiko kenties suotavampaa, että puhuisin vaikka sinusta ja sinun elämästäsi, kun tiedän siitä niin kovin paljon?
Luulisi nyt vähitellen sinunkin ymmärtävän mitä ajoin takaa jo alkuperäisellä viestilläni.
"Ja ymmärrä nyt hyvä ihminen- kyllä lapsesi on hyvin tietoinen siitä, että hänen syntymänsä pilasi sinun mielestäsi elämäsi." - kommenttiisi viitaten ja edelleen itseäni toistaen, mistä ihmeestä luulet tietäväsi minun tai tyttäreni elämästä yhtään mitään? Minulla ei ole mitään näyttöä siitä, että tyttäreni edes aavistaisi tuntemukseni. Hän vaikuttaa kaikin puolin tasapainoiselta 9-vuotiaalta ja elää onnellista elämää. Jos tunnet lapsesi hyvin ja olet aidosti kiinnostunut hänestä, on hyvin todennäköistä että huomaat, jos jokin on vialla.
Ihan mielenkiinnosta, saanko kysyä mitä teet työksesi ja minkä ikäinen olet?
Miten niin noin nuorena, miten se ikä siihen vaikuttaa? Kuten sanoin ei mekään ns ajallaan valmistuttu, mutta valmistuimme silti.
Niin, minä olin 21 ja vaimoni 20 eli vielä nuorempina.
Tämä kaikki oli kirjoitettu yhteen, joten tokihan siinä tulee käsitys että olette valmistuneet noissa i'issä.
Ja mitä ne kaikki asiat on josta jäit paitsi?
Äläkä vaan sano että biletys:)
Taitaa harmittaa sua kun jäi biletys ku oli vaipparalli. Hajottaako?? Mä en ainakaan väännä ainuttakaan kakaraa ennenkuin olen opiskellut. Ja kun on ELÄMÄNKOKEMUSTA eli BILETYSTÄ ja MAAILMANKIERTÄMISTÄ ja KAIKEN NÄKEMISTÄ. Onnea vaan ku kasavatatte pentunne tynnyrissä.
Meidän pennutkin on nähny enemmän maailmaa ku sinä.
Ja kyllä edelleen vaihtaisin vaippoja mielummin kuin bilettäisin, vaikka lapset onkin jo vanhoja.
Kyllä minä olen bilettääkkin kerinnyt ihan tarpeeks, minähän en ole tuntenut jäänneeni mistään paitsi, vaan aloittaja tunsi niin.
Aikuisena sinullekkin muodostuu terve käsitys elämän tosiasioista, toiset vaan tajuaa tietyt asiat aikaisemmin.
Taitaa vaan olla niin että on parempi kun et tee lapsia ollenkaan.
no, oikeassa olet, en tunne sinua enkä lastasi. Mutta lukutaitoisena henkilönä kommentoin sinun tekstiäsi. Sanot moneen kertaan, että et syytä lastasi elämäsi pilalle menosta, kuitenkin kerrot myös, että kadut(päivittäin?)ettet valinnut raskaudenkeskeytystä ja elämäsi on mennyt sen takia piloille, etkä voi koskaan olla täysin onnellinen ratkaisusi takia. Jos hetkeksi unohdat itsesi, niin mitä eroa lapselle on siinä, syytätkö ratkaisusta itseäsi vai muuta maailmaa, sillä vaikka jalosti myönnätkin ettei tilanne ole lapsen vastuulla , HÄNEN syntymänsä ja elämänsä on mielestäsi syy sinun epätoivoosi.Olet vain "vastuuntunnosta uhrannut itsesi ja tehnyt kaikki lapsen eteen itsesi unohtaen"(EIKÖS SE JOTENKIN TÄHÄN MALLIIN MENNYT?) Valitettavasti lapset vaistoavat ja tietävät paljon enemmän kuin uskomme. Toivon totisesti, että löydät voimaa käsitellä asioita hänenkin näkökulmastaan, ei tuo "piilotan todelliset tunteeni lapseltani"-asenne kovin pitkälle kanna.Sanoin jo aikaisemmin etten epäile ettetkö myös rakastaisi lastasi, mutta sorry nyt vaan, luulen, ettet sinä tahtoisikaan nähdä lapsesi pahoinvointia koska päähuomio on sinun pahoinvoinnissasi.
Minä olen vannoutunut abortin kannattaja, lapsen on paras syntyä olosuhteisiin, joissa hänestä huolehditaan ja joissa hänen syntymänsä ja elämänsä tuottaa ennenkaikkea iloa(kaikkien murheiden ohella).
Ja joo, olen aika vanha akka, lastensuojelun piirissä paljon töitä tehnyt yksinhuoltaja neljälle mukulalle :)
Ja lopuksi hyvää jatkoa ennenkaikkea lapsellesi, hän ansaitsee parhaan mahdollisen elämän!
niin, valitettavasti nuo kaksi asiaa ovat lapsen näkökulmasta ihan sama asia.
Ja juu- kyllä sitä itsensä välillä idiootiksi tuntee kun näillä palstoilla pyörii, mutta tämä on aika rentouttavaa ;)
... et siis kadu että olet pitänyt lapsesi.
... ja luulisit, että et katuisi aborttia, jos sen olisit tehnyt. Sitä kun et vain koskaan voi tietää.
Kirjoitit jo jossain aiemmassa vastauksessasi, että et yllytä ketään tekemään abortteja, haluat vain kertoa omia kokemuksiasi. Voisit myös kirjoittaa koko tekstin toisesta näkökulmasta - päätit muiden painostuksesta huolimatta olla tekemättä aborttia, etkä ole katunut päätöstäsi. Et voi tietää millaiset tunnontuskat olisi abortista seurannut, joten et voi sitä puolustaa sen enempää kuin kukaan niistä jotka eivät sitä ole kokeneet. Etenkin jos olet masennukselle altis - kuka tietää millaiseksi elämä olisi abortin jälkeen muodostunut: ei kukaan.
Kiitos tarinastasi, joka on herättänyt paljon erilaisia tunteita. Suurin osa negatiivisista tunteista liittyy - kuten itsekin olet varmasti huomannut - tyttäresi tilanteeseen, ei sinun. Sitä sinun pitäisi miettiä ja tehdä omalle elämällesi jotain. Toivottavasti ymmärrät ennen pitkää, että se onni on siitä ihan lähellä. Joku jo aiemmin kirjoitti, että niillä korteilla pelataan mitä saadaan - kyllä tässä maailmassa on kurjempiakin kohtaloita kun olla 9-vuotiaan terveen ja rakkaan tyttären äiti. Mukavaa kevättä sinulle.
Aivan yhdentekevää syytätkö lastasi elämäsi pilaamisesta vai itseäsi kun lapsen päätit pitää. Lapsi kokee asian kuitenkin niin, että ilman häntä olisit onnellisempi, eli juuri niin kuin itsekin asian koet (olet muuten väärässä). Ja sinulla ei tarvitse olla näyttöä siitä että lapsesi aavistaisi tuntemuksesi - jos ei aavista vielä niin pian aavistaa. Lapset ovat todella herkkiä, vähän niin kuin ilmapuntareita. Miten kuvittelen tyttäresi tultua murkkuikään pystyväsi pitämään tuntosi salassa, kun ne kuitenkin ovat noin pinnassa?!
Kysyin alempana (vai olikohan se ylempänä :D), että kadutko sitä että pidit lapsesi? Vastasit siihen suoraan että et kadu, mutta ainakin kahdessa muussa viestissä kirjoitit täysin päinvastaista.
Ja jossain kohtaa vielä itkit sitä, että on myöhäistä lähteä kaupankassalta takaisin kouluun - höpönhöpö. Miksi ihmeessä lukisit 8 vuotta, käy koulu normaalitahdissa. Et voi tietää saatko töitä kolmevitosena mistään (kukaan koulua käyvä tuskin voi olla varma työtilanteestaan kun valmistuu), todennäköisesti saat kuitenkin jotain mukavampaa kuin missä nyt olet.
Toivottavasti ymmärrät onnesi ennen kuin oma tyttäresi saa lapsia. Luulen, että silloin viimeistään ymmärrät mikä sinun onnesi on ollut, etkä enää kadu tekemättömäksi jäänyttä aborttia. Tietysti elämä on rankkaa, toisilla enemmän kuin toisilla. Kirjoittamasi perusteella (en kuvittele tuntevasti sinua, reagoin vain kirjoittamiisi asioihin) sinun tilanteesi on rankka mutta ei millään tavalla traaginen.
Niin ja minä olen lääkäri, töissä lastenpsykiatrialla. Siltä varalta että kiinnostaa. Ikää on vasta piirun verran alle 30, opiskelut pienen hipun venähtivät kun tein pari lasta siinä matkalla :).
Lapsen pitäminen oli oikea ja arvokas päätös, mutta sai kohdallasi joitakin harmillisia seurauksia. On väärin, että jotkut syyttävät täällä sinua saamattomuudesta tai laiskuudesta, koska yksinhuoltajuus ei ole se kaikkein helpoin tie kuljettavaksi.
Voi kuitenkin aiheellisesti kysyä, missä on lapsen isä? Yrititkö edes pyytää häntä naimisiin ja perustamaan kahden vanhemman perhettä kanssasi? Jos hän kieltäytyi, yrititkö huolehtia hänen saattamistaan taloudelliseen vastuuseen ja isyyden tunnustamista joka tapauksessa? Tällaisessa tapauksessa kun lapsi voi olla välillä isänsä hoidossa ja joskus saattaa apua olla isän puolisista isovanhemmista. Kun lapsesi oli alle kouluikäinen, pääsikö hän edes välillä jonnekin päivähoitoon?
Mitä sillä on väliä?
Isä siellä, isä täällä.
Jos se nyt laittaa satasen kuussa tilille on sa aivan sama.
Luultavasti itsekkin varaton opiskelija ollut.
Ja lapselle se isä ei ole hetkään niin tärkeä kuin kaikki luulee.
Alle kouluikäisillä on oikeus kunnalliseen päivähoitoon.
> Mitä sillä on väliä?
> Isä siellä, isä täällä.
> Jos se nyt laittaa satasen kuussa tilille on se aivan sama.
> Luultavasti itsekkin varaton opiskelija ollut.
> Ja lapselle se isä ei ole hetkään niin tärkeä kuin kaikki luulee.
> Alle kouluikäisillä on oikeus kunnalliseen päivähoitoon.
Tämä voi kuulostaa hieman tökeröltä, mutta mielestäni tekstisi on kuin suoraan sateenkaariaktivistien propagandasta koskien hedelmöityshoitolakia. Tosiasiassa lapselle ovat sekä äiti että isä arvokkaita ja on täysin asiallista, että ei-suunnitellun raskauden kokevalla naimattomalla naisella on oikeus kysyä hänet raskaaksi saattaneen miehen perään lapsen huolenpitoa koskien koska ei tuleva äiti ole yksin tilanteestaan vastuussa! Luonnollisesti se saattaa joillekin miehille olla aluksi uusi, hämmentävä ja kiusallinen asia, mutta asiat voivat kuitenkin kääntyä onnellisempaan suuntaan.
Että toiset ruinaa aina kaikeen apua kaikesta, märehditään menneitä, valitetaan menetettyjä kauppoja.
Elämä ei etene jos ei katso eteen eikä taakse.
Jos pärjääjän ominaisuus puuttuu, ja on valittaja niin ei pärjää, niin se vaan on.
Mutta oli niin tai näi, pääasia että tekee itse asiansa ja ei ruinaa ja odota muilta mitään niin sillon pärjää.
Äiti ja isä ovat toki arvokkaita ja tärkeitä, mutta kun niitä ei ole, ei niitä ole.
Ilmankin selviää, sotien jälkeen kymmenet tuhannet pärjäsivät ja miksei pärjäis nykyäänkin.
Niillä korteilla pitää pelata jotka saa, turha se on kaverin kortteja haikailla ja omiaan valitella.
heh, tuli täss oma nuoruus mieleen.
Minä raahasin isän alttarille, kun suureksi ällistyksekseni mutta myös onnekseni testi näytti plussaa. Itse olin 18, isä 19.
Hyvät hepulit sentään, onneksi avioero on Suomessa nykyisin aika helppoa, 1,5 vuoden "avioliiton" jälkeen totesin, että on helpompaa olla yhden pikkulapsen kuin kahden lapsen, joista toinen vähän isoksi venähtänyt, yksinhuoltaja.
Elämä alkoi siirrettyäni lapsen isän ulkoruokintaan.
sinulla on oikeus tunteisiisi, se on selvä. Mutta viestistäsi paistaa aikamoinen katkeruus valintojasi kohtaan. Ja se valintahan oli lapsi. Vaikka en epäilekkään rakkauttasi lasta kohtaan, ikävä totuus on , että tahtomattasi viestität hänelle asennettasi:"lapsi pilasi elämäni, sinä pilaisit elämäni".
Totuushan kuitenkin on, että olet nyt tilanteessa joka on mielestäsi epätyydyttävä ja kukaan muu kuin sinä ei voi muuttaa tilannetta tyydyttäväksi. Älä siis syytä lasta(epäsuorasti) vaan mieti, mitä haluat ja mitä olet valmis tekemään tahtomasi eteen.
Pyydän lapsesi takia, että haet myös apua itsellesi, keskustelutukea. Lapsesi on saanut tuntea sekä sinun, että isovanhempiensa taholta aikamoisia syytöksiä(vaikka kenties äänettömiä) ja toivoisin, että selvittäisit niitä.
Hyvää jatkoa!
Olipa hyvä ja tasapainoinen kirjoitus. Elämässä tekee valintoja, joita ei voi kelata takaisin. Ja joskus tekee vääriäkin valintoja. On mielestäni kunnioitettavaa rehellisyyttä myöntää itselleen ja julkisesti, että toisin tekemällä olisi tullut onnellisemmaksi. Ymmärrän niin, että toisaalta nautit tyttäresi kanssa olosta ja hän antaa sinulle paljon. Toisaalta olet jäänyt paljosta paitsi, kun olet joutunut yksin kantamaan vastuun tyttärestäsi.
Lapsi vie paljon aikaa ja energiaa eikä kaikilla jää sen jälkeen energiaa eikä motivaatiota hoitaa päälle opiskeluja. Minulle työkaveri sanoi että elämäsi muuttuu täydellisesti lapsen tulon mukana. Silloin ajattelin, että joopa joo. Nyt joudun toteamaan niin käyneen. Itsellä on sikäli hyvä tilanne, että lapsi syntyi haluttuna ja kaikki kaverit ovat samassa elämäntilanteessa myös. Eli en omalta kohdaltani valita, symppaan vaan yh-äidin tilannetta.
Ikä muuttaa ihmistä. Ei ole sama alkaa aikuisella iällä opiskella. Nykyään onneksi aikuisopiskelijoita on niin paljon, ettei se ole mitenkään epätavallista. Sitä on vääjäämättä jäänyt nuoruus taakse ja on eri ihminen kuin millaiseksi olisi tullut toisenlaisilla valinnoilla. Toisaalta on kypsempi ja kokeneempi kuin nuorena, jolloin moni asia on helpompi.
Tärkeintä olisi kuitenkin pitää pää pystyssä ja kyetä katsomaan positiivisesti tulevaisuuteen. On lapsellekin kurjaa, jos äiti on katkera menetyksestään. Toivottavasti pystyt järjestämään itsellesikin enemmän elämään ”omia juttuja” nyt kun lapsi on isompi ja pärjää itsenäisemmin ilman jatkuvaa peräänkatsomista. Olet joutunut luopumaan paljosta lapsesi tähden, mutta uskon, että nyt sinulla alkaa olla mahdollista vähitellen rakentaa uudelleen elämäsi sitä puolta, joka jäi lapsen tulon myötä pois lapsenhoidon viedessä kaiken energian. Jo senkin takia kannattaa alkaa ottaa menetettyä takaisin, ettet jäisi lapsesi aikuistuessa ja itsenäistyessä aivan tyhjän päälle.
Mutta lopettakaa nyt jo tuo itsenne sääliminen ja valittaminen.
Jos asiat ei ole mallilla, laita ne mallille.
Mene opiskelemaan, hommaa parempi työ, jne.
Kukaan täällä ei pysty tekemään niitä asioita puolestasi.
Lopeta valittaminen ja toimi.
pokkaa puhua omasta lapsestasi noin.
>Voin nimittäin kokemuksesta kertoa, ettei se lapsen pitäminen mitään niin kivaa ole kun pyörii päivästä toiseen päässä, että olisin voinut valita toisin.<
Et siis ole vieläkään hyväksynyt lastasi?
Pyörittelet tuollaista asiaa mielessäsi vielä yhdeksän vuoden jälkeenkin ja itket aborttikeskustelussa virhettäsi.
Kannattaisikohan alkaa elämään sen mukaan mitä sulla on. Ei toisesta ihmisestä voi ajatella, että olisi parempi jos ei olisi koskaan syntynyt.
Jos omasta lapsesta tulee tuollaisia ajatuksia, niin kyllä olet pahasti mennyt harhaan.
Sinulla pistää vihaksi, kun abortinvastustajat yllyttävät pitämään lapsen. Itse taas yllytät tekemään abortteja.
Eihän sinullakaan ole kokemusta abortista jos et sellaista ole tehnyt. Ellei sitten tämä tarinasi ole hatusta.
Saanen kysyä, pokkaa puhua omasta lapsestani millä tavoin? Omista valinnoistanihan olen vain puhunut, en lapseni valinnoista tai tekemisistä tai edes siitä, millainen hänestä on kasvanut. Sanoin vain, että minulla on ihana tytär, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Näinkö en saa lapsestani puhua? Taidat ymmärtää jo tahallisesti väärin vain provosoidaksesi.
Ja minäkö yllytän tekemään aborttia? Millä perusteella väität näin? Painotin erityisesti sitä, että toivon jokaisen tekevän _itselleen oikean_ ratkaisun. Oli se sitten abortti, tai lapsen pitäminen. Tämäkö on sinun silmissäsi yllyttämistä?
Eikö se lapsi ole henkilöitynyt sun elämääsi sitten, kun puhut koko ajan sellaisessa oudossa perspektiivissä?
Se sun lapsesi on yhtä kun valintasi. Et voi yhtäaikaa puhua, että rakastat lastasi yli kaiken ja lapsesi oli virhe. Näetkö vielä yhdeksän vuoden jälkeenkin lapsesi kasvottomana?
Voihan se tietysti olla niinkin.
Tiedät varmaan mitä tarkoitin sillä yllyttämisellä.
Oikeaoppinen yllyttäminen ei toimi sanomalla, että tee abortti tai älä tee aborttia. Sellainen ei tehoa.
Tuo sinun tarinasi on oikeanlaista yllyttämistä. Ehkä siksi hetken epäilin jo sen aitouttakin.
tuntu rohkasevalt lukee viestis.itse olen joutunut tekemään 2 aborttia.syitä tähän sen enempää luettelematta...mutta tuntuu että olen tehnyt oikein vaikka pahalta tuntuukin edelleen.
2 aborttia...voi huh huh!missä on teidän ehkäsyt?kylmä yhen ymmärrän mut et kaks...plaah
täällä vallitsee joku kertoo tunteistaan ja elämästään ja muut hyökkää heti kuin susilauma kimppuun.
Mikä teitä vaivaa?
Ja nyt ei ole edes kyse abortista vaan lapsen pitämisestä ja elämästä yh...ja kirjoituksesta päätellen hän on hyvä tunnollinen rakastava äiti vaikkei asiat olekaan mennyt aina kohdalleen.
Tänne, jos ei hakemassa reaktiota?
Jos ei kestä kritiikkiä ei pidä kirjoittaa.
Ymmärrätkö asiallisen kritiikin ja henkilöön kohdistuvan panettelun/ herjan eron? Jos et, niin oel hyvä ja ota selvää.
Kirjoitin tänne tuodakseni esille toisen näkökulman siihen "aborttia tulet katumaan, mutta lapsen pitämistä et" - kommenttiin, jota niin usein näkee väitettävän. Lisäksi halusin ilmaista ihmetykseni sitä kohtaan, miten niin monet kuvittelevat tietävänsä riittävästi toisten elämästä voidakseen kertoa omia mielipiteitään totuuksina.
Kritiikkiä kestän kyllä (mistä muuten päättelet että en kestäisi?), mutta sitä on aika harva tässä ketjussa antanut. Haukkuminen ja syyttely ovat kaukana kritiikistä.
Olin järkyttynyt kun luin tämän, mutta vain siksi, että kerrankin joku uskaltaa tunnustaa, että lapsen tekeminen oli virhe. Et varmasti ole ainut ihminen, joka miettii, että voi kunpa olisin silloin tehnyt abortin. Useimmat vaan eivät uskalla sanoa sitä ääneen edes nimettömänä netissä.
Ja mitä elämääsi muuten tulee, niin ymmärrän aivan täysin, että opinnot jäivät lapsenhoidon jalkoihin ja muutenkin tuntuu siltä, että on jotain jäänyt saamatta. On totta, että miehen saanti on yh-äidille huomattavasti vaikeampaa kuin lapsettomille ja mikäli vanhemmilta ei irtoa mitään tukea, niin aika ankeaa on.
Minä tiesin, että vanhemmiltani ei olisi odotettavissa mitään tukea ja lapsen isä on hyvää vauhtia luisumassa katuojaan (kalja maistuu vähän liikaa), joten siksi tein abortin. Enkä kadu pätkääkään, koska muuten saisin kohta hoitaa lasta aivan yksin ja unohtaa haaveet uuden ammatin opiskelusta ja ylennyksistä töissä (ainakin muutamaksi vuodeksi).
" Olen joutunut niin paljosta luopumaan.." Plaa plaa-Ryve itsesäälissä loppu elämäs,silleenhän se korjaantuukin.Karseeta!
Tämä kyllä taisi olla abortin tehneen kirjoitus.
Sulla ei sellaisesta tunteesta kun äidin rakkaus lapseen ole paljonkaan käsitystä.
Ei niitä lapsia tehdä, vaan saadaan. Ei omasta lapsesta tosiaan kukaan noin puhuisi. Siinä olet oikeassa.
Eli älä suotta järkyty.
Olet varmasti oikeassa. En minäkään ole tästä kasvotusten tai "nimellä" puhunut kuin terapeutilleni, jo ihan siitäkin syystä, etten halua lapseni saavan selville tuntemuksistani. Toisekseen, tämä on jo itselleni vaikea asia hyväksyä, enkä voi olettaa että joku toinen, joka ei koe samoin, ymmärtäisi tilannettani yhtään sen paremmin kuin esimerkiksi iso osa täällä kirjoittavista.
Sinun on siis niin vaikea nähdä tilannettani minun näkökulmastani, että toteat sen olevan tekaistu? Kommenttiasi tuskin oli hyvällä tarkoitettu (se lienee mahdottomuus), mutta hyvää sillä onnistuit tekemään. Kiitos siitä. Ahdasmielisyys, kapeakatseisuus ja kaikkitietävyys ovat juuri niitä aiheita, joita halusin nostaa esille alkuperäisellä kirjoituksellani. Jatkan niiden ihmettelyä sinun avullasi, osoitit osaltasi mainiosti, miten voimakkaasti ne voivat elämää hallita.
Olen kiitollinen tästä kirjoituksestasi, sillä tein itse juuri eilen abortin, pitkän harkinnan tuloksena, ja aloin juuri luisua varmuudesta siitä, oliko päätökseni oikein.
Itse olen 19-vuotias, aion tämän vuoden jälkeen vaihtaa yliopistosta AMK-hon, ja muuttaa kihlattuni kanssa yhteen. Raskaus tuli pillereistä huolimatta, ilmeisesti lääke oli epäsopiva, tai unohdin että olin unohtanut ottaa pillerin jossain vaiheessa....(ööh?) Jokatapauksessa, lapsi olisi tullut sellaiseen maailmaan, jossa sillä ei olisi ollut mitään tukea tai mallia vanhemmista, koska me itsekin ollaan vielä liian nuoria ja vastuuttomia saamaan kolmatta jäsentä/pyörää tähän hullunmyllyyn.
Vaikeaahan se oli, sillä pidän lapsista, ja kutkuttikin vähän aikaa että jos sen vaikka pitäisikin. Lisäksi nuo syytökset taposta vähän painoivat mieltä, vaikka oma asianihan se on. Mutta todellisuus iski kun huomasin rahatilanteen luisuneen hieman käsistä, ja tajusin miten paljon aikuistumista tarvitsen vielä itsekin, kun en edes omasta itsestäni osaa pitää huolta. Nyt menin vähän sivuraiteille, mutta pointti oli se, että olet oikeassa, ja siirsit vähän taakkaa minun sydämeltäni. Kiitos siitä!
Millä tavalla minun ahdasmielisyys, kapeakatseisuus ja kaikkitietävyys liittyi tuohon sinun alkuperäiskertomukseen?
Ei se kyllä ainakaan pointti voinut olla, jos tarkoitus tosiaankaan ei ollut yllyttää. Siis jos vilpitön tarkoitus ei ollut näpäyttää abortin vastustajia, jotka luulevat, etteikö olisi synnyttäneitä äitejä jotka ei katuisi ratkaisujaan. Oli miten oli, mutta sun on kuitenkin helpompi katua, kun et ajatuksistasi huolimatta synnyttänyt lastasi roskakoriin.
Vai tarkoititko sitä omaa kapeakatseisuuttasi, kun et osaa nähdä todellisuutta sellaisena kun se on. Jos näin oli ja pystyin auttamaan, niin sehän on pelkästään hieno asia. Voit lopettaa nyt ne psykoterapiat ja alkaa elämään vihdoin sitä todellista elämääsi.
Minäkin tulin vahingossa raskaaksi. Ei vakituista työtä, ammatti kylläkin. Tilanne oli sen verran hankala että mietin aborttia. En tehnyt aborttia. Päätin pärjääväni ja hommata kyllä itselleni työtä ennen lapsen syntymää ja syntymän jälkeen vaikka opiskelen. Olin niin onnellinen ja sitten tuli keskenmeno. Kaikki haaveet musertui kerralla. Nyt olen niin masentunut ettei kiinnosta mikään, ei kunnianhimoa tehdä mitään elämäni eteen. Elämän pitäisi jatkua mutta en edes anna sen jatkua vaan haluan surra rauhassa ja toivon että saan vielä tilaisuuden..
Tuli paha mieli kun luin tuota tekstiäsi..Rakkaudesta se lapsi pidetään ja sen eteen näkee vaivaa. Sen verran pitäisi kunnianhimoa olla..! Elämä tuntuu nyt niin tyhjältä ja olisin onnellinen jos saisin kokea saman kuin sinä, kun nyt vertaan sitä tähän ei mulla ole mitään menetettävää..
"Jaksaa kyllä aina yllätyttää miten ihmiset tällä palstalla kuvittelevat tietävänsä jotain toisten elämästä."
Niinpä! Vielä järkyttävämpää minusta on, kuinka he kuvittelevat, että heillä on oikeus puuttua siihen (abortin vastustajat toivonevat abortin muuttuvan rikokseksi).
Asiaan. Joku aiemmin totesi, että hae ammattiapua. Kirjoittaja taisi olla enemmän oikeassa kuin kuvittelikaan. Kuulostat nimittäin masentuneelta, eikä se elämäntilanteessasi olisikaan mikään ihme. Itse koin masennuksen muutama vuosi sitten, enkä todellakaan tiedostanut sitä silloin itse. Olin vielä alaikäinen, joten vanhempani passittivat minut hoitoon. Jälkeenpäin vasta olen tajunnut, ettei asioiden murehtiminen niin suhteettomasti ole tervettä.
Auttavien puhelinten lisäksi terveyskeskuksista saa (maksuttoman?) ajan psykologille.
En siis todellakaan tuomitse puheitasi, hälytyskelloni alkoivat soida vasta tuon "ettei se lapsen pitäminen mitään niin kivaa ole kun pyörii päivästä toiseen päässä, että olisin voinut valita toisin" lauseen jälkeen. Toki hetkelliset katumuspuuskat ovat normaaleja, mutta jos asia häiritsee jo elämää, niin kannattaa hakea apua.
minä kehoitin hakemaan apua, nimenomaan lapsen näkökulmasta ajatellen ja vailla "syytösmentaliteettia" ,ihan rakentavasti.Suurin ongelma ei tässä nimittäin ole kirjoittajalla vaan hänen lapsellaan.Minun hälytyskelloni soivat kyllä kilisten koko kirjoituksen perusteella vaikka ,kuten sanottu, jokaisella on oikeus tunteisiinsa.
Masennus on vähän muotisairaus nykyään(enkä toki viittaa sinuun neiti halla).Alkuperäisen ongelma kuulostaa enemmänkin persoonallisuushäiriöltä kuin masennukselta(toki masennuskin usein liittyy persoonallisuushäiriöön)
Moisia pershärö diagnooseja on nyt vähän nopea lähteä tekemään netissä yhden-kahden kirjoituksen perusteella. Jos jokin, niin pershärö on muoti-ilmiö; täällähän näitä diagnooseja on saanut yksi jos toinenkin ihan "ammattimaiselta pohjalta". Kuten tässäkin nyt nähdään.
Persoonallisuushäiriö taitaa tosiaan olla se muotisairaus, mutta pershäröstä en ole kuullutkaan =D.
En mä usko että masennus on varsinaisesti yleistynyt, se vaan on opittu tuntemaan paremmin ja myös hoitamaan. Samoin tuskin endometrioosiakaan on sairautena kovin kauan pidetty, eiköhän senkin joku aika sitten ajateltu olevan aika lailla huuhaata. (sitä vastoin valkovuodon ajateltiin ihan oikeasti olevan vaarallinen sairaus parisataa vuotta sitten =))
Vai että persoonallisuushäiriö? Nyt hymyilyttää kyllä jo. Oletkohan ihan perillä käyttämäsi termistön merkityksestä? Tiedätkö mitä persoonallisuushäiriöt ovat? Masennuksesta tässä on kyse, kuten neiti halla arvelikin.
masennuspa hyvinkin....kiva että kuitenkin hymyilyttää vähän ;)
ihan vakavasti,oletko ollenkaan huolissasi lapsesi puolesta, vai onko sinulla vain masentuneena oikeus pyöritellä mielessäsi epätyydyttävää elämäntilannettasi?
Olen tietenkin huolissani tyttäreni puolesta, ja toivon ettei hän osaa aavistaa minun tuntemuksiani tässä asiassa. Mikään ei siihen kyllä ole viitannut, että hän aavistaisi. Sehän tässä eniten voimia on vienytkin, kun olen yrittänyt taata lapselleni parhaat mahdolliset puitteet.
Mainitsin jossain aiemmassa viestissä jo, että olen käynyt muutaman vuoden psykoterapiassa. En siis ole jättäytynyt avuttomana kotiin, vaan olen hakenut apua ongelmiini.
samoin ..lähipiirissäni olen jutellut samankaltaisesta tilanteesta ja sen tilanteen aiheuttamista tunteista...hän on hienosti kuten sinäkin tunnut vienyt lapsen eteenpäin elämässään eikä lapsillakaan liene moitteen sijaa. Nyt jo aikuisia..
tämä vain on hiukan tabu-aihe, joka sotii äidinvaistoa vastaan.
Kunhan vähän luovasti lyhentelin :)
kun se valitettavasti on niin, että monet masennukset ovat ihan näitä minäminäminä-perspaattien vaivoja. Tämä yhteiskunta tukee ja ohjaa ihmisiä persoonallisuushäiriöiseen käytökseen ja reagointiin. Kyllähän se masentaa kun maailma ei ihan pyöri niinkuin minä toivoisin ja olokin on niin tyhjä ja autio....
Harmillista kyllä, puhtaita masennuksia näkee loppujenlopuksi enää aika harvoin, kivempaa on kärsiä "masiksesta" , vastuukin siirtyy jollekin muulle.
Tiedätkö sinä, mitä persoonallisuushäiriöt ovat? Ne eivät ole luonnehdinta "psykopaatille" vaan tosi kirjava joukko oireita,joista kärsii sekä henkilö itse että ympäristö,harmi kyllä usein ympäristö jopa enemmän.
Tiedän valitettavan hyvin, mitä persoonallisuushäiriöt ovat. Tuttavapiiristäni löytyy sekä epävakaasta, että narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä.
Kiitos, että olet rehellinen. On uskomatonta lukea kuinka töykeitä ihmiset ovat takasin päin kirjoituksissaan.
Tuntemuksesi on varmasti oikea, koska se on sinun tuntemuksesi.
Jos joku muu toisella tavalla ajattelee, olkoon se hänen tuntemuksensa,mutta että kritisoi tai haukkuu sinua, on se törkeää.
Kysyinkin tässä aikaisemmin eräässä keskustelussa tuosta katumuksen tunteesta äitiydessä.
Paljonhan puhutaan raskauden jälkeisestä masennuksesta, mutta ei siitä, että katuuko äidiksi tuloa.
Itse olen tekemässä aborttia, vaikka olenkin aikuinen nainen ja ehkä en tule enää raskaaksi.
En yksinkertaisesti välttämättä halua lasta, juuri syystä että pelkään tekeväni sen velvollisuudesta ja katuvani.
Sinun tuntemuksia on muillakin.
Ystäväni antoi oman tyttärensä huoltajuuden isälleen, kun koki ettei jaksa,ja tytär saa näin paremman elämän, niin kuin saikin. He tapaavat kuitenkin usein viikonloppuisin.
On hienoa, että uskallat sanoa tämän ääneen. Voin vain kuvitella, kuinka moni äiti ei kehtaa sanoa. Vielä kun tästä joku päivä pystyttäisi puhumaan avoimesti.
Itsekin sain ei-suunnittelemattoman lapsen korkeakouluopintojen ollessa kesken,vailla vakinaista parisuhdetta,mutta kaikki on mennyt hyvin.Valmistuin,sain tukea vanhemmilta,tuttavilta ja lapsi on vain rikastuttanut elämääni.Olen vahvempi henkisesti kun olen yh:nä joutunut kantamaan vastuun yksin ja tiedän selviytyväni elämän eteen tuomista haasteista kun olen nytkin selvinnyt.Olen aina ajateluut,vaikeuksienkin keskellä positiivisesti ja tuntuu että se on vienyt minua kohti parempia aikoja.Nyt minulla on lapseni lisäksi työ,kiva asunto ja ihana mies:)