miksiköhän aina jankutetaan että abortti on maailman huonoin ratkaisu? eikö ole parempi että lopettaa lapsen elämän kuin antaa pilata oman elämänsä ja samalla syntyvän lapsen jos tietää että siitä ei pysty huolehtimaan..
ehkä oma tarina voi jotain auttaa...
kesällä 04 juhannuksena oltiin kavereiden kanssa viettämässä juhannusta ja tuli siinä otettua kaiken mahdollisen juoman sekoituksia otettua ja hauskaa kyllä oli. Muisti sitten lähti yöllä ja mulla on edelleen hieman hakusessa mitä silloin tapahtui. No meni sitten muutama viikko ja tuli 18wee synttärit ja taas juotiin ja juhlittiin. Ja siitä viikko ja aloin jo hieman ihmetellä kun ei menkat alkaneet ja heti tuli mieleen pahin mahdollinen kun ennen ei oo noin kauaa ollut menkat myöhässä. Mietin yksikseni asiaa ja oli pakko kertoa poikakaverille ja siinähän romahti molempien maailma kun näin ei otdellakaan oltu suunniteltu. Ja vielä poikakaveri oli intissä eikä nähty kuukauteen silloin.
Ensin ajattelin etten todellakaan kerro äitille mut sit oli pakko en pystynyt pitämään sitä sisälläni. Odoteltiin vielä muutama viikko ja sit äiti osti mulle raskaustestin. Yks elämäni hirveimmistä illoista, siinä testissä oli ne kaks punasta viivaa (ainaki muistaakseni ne oli punasii). seuraavana päivänä äiti tilas mulle lääkäri ajan ja muutaman päivän päästä menin sitte gynelle joka ultralla totes että kyllä näin on käynyt. Päätin jo ennen ku tiesin asiaa varmaksi että abortin teen, ei musta ole äidiksi 18vuotiaana ja poikakaveri ehdotti samaa. Onneksi lääkäri oli maailman mukavin ja ymmärsi kun selitin miten se tapahtu tai mitä illasta muistin.
Lääkäri olikin mulle et jos jotain hyvää haluat tästä löytää ni se on se asia että sä tuut helposti raskaaksi. Eka kerta ilman kortsuu ja heti nappas, vaikka en todellakaan olisi halunnut.luojan kiitos vielä pystyn jotenkin luottamaan kortsuihin kun sitä ei silloin ollut ollenkaan käytössä. Sit aika sairaalaan ja sain tabletit mitkä otin kotona ja kipuja ei fyysisesti ollut mutta henkisesti sitäkin enemmän....
Nyt 21.3 mun ötökkä olis täyttänyt vuoden, lasketun ajan mukaan.
ja pari kuukautta abortin jälkeen tuli ero, onneks hyvät välit säily mutta tästä asiasta ei poikakaverin kanssa puhuttu, mikä on edelleen se suurin ongelma meiän välillä mutta toista on paha pakottaa puhumaan.
välillä paha olo edelleen kun ajattelee mitä tehnyt mutta omalla kohdallani paras vaihtoehto.
Haluaisinkin tietää onko muilla saman asian kokeneilla vielä vuosia myöhemmin hetkiä että ei tarvitse kuin nähdä kuva vauvoista niin alkaa itkettää ja on todella paha olo?
kertokaa kokemuksia, ja tsemppiä kaikille!!!
tän asian kanssa vaan täytyy elää loppu elämänsä eikä se elämä tähän lopu:)
.miiikksu.
ehkä oma tarina voi jotain auttaa...
kesällä 04 juhannuksena oltiin kavereiden kanssa viettämässä juhannusta ja tuli siinä otettua kaiken mahdollisen juoman sekoituksia otettua ja hauskaa kyllä oli. Muisti sitten lähti yöllä ja mulla on edelleen hieman hakusessa mitä silloin tapahtui. No meni sitten muutama viikko ja tuli 18wee synttärit ja taas juotiin ja juhlittiin. Ja siitä viikko ja aloin jo hieman ihmetellä kun ei menkat alkaneet ja heti tuli mieleen pahin mahdollinen kun ennen ei oo noin kauaa ollut menkat myöhässä. Mietin yksikseni asiaa ja oli pakko kertoa poikakaverille ja siinähän romahti molempien maailma kun näin ei otdellakaan oltu suunniteltu. Ja vielä poikakaveri oli intissä eikä nähty kuukauteen silloin.
Ensin ajattelin etten todellakaan kerro äitille mut sit oli pakko en pystynyt pitämään sitä sisälläni. Odoteltiin vielä muutama viikko ja sit äiti osti mulle raskaustestin. Yks elämäni hirveimmistä illoista, siinä testissä oli ne kaks punasta viivaa (ainaki muistaakseni ne oli punasii). seuraavana päivänä äiti tilas mulle lääkäri ajan ja muutaman päivän päästä menin sitte gynelle joka ultralla totes että kyllä näin on käynyt. Päätin jo ennen ku tiesin asiaa varmaksi että abortin teen, ei musta ole äidiksi 18vuotiaana ja poikakaveri ehdotti samaa. Onneksi lääkäri oli maailman mukavin ja ymmärsi kun selitin miten se tapahtu tai mitä illasta muistin.
Lääkäri olikin mulle et jos jotain hyvää haluat tästä löytää ni se on se asia että sä tuut helposti raskaaksi. Eka kerta ilman kortsuu ja heti nappas, vaikka en todellakaan olisi halunnut.luojan kiitos vielä pystyn jotenkin luottamaan kortsuihin kun sitä ei silloin ollut ollenkaan käytössä. Sit aika sairaalaan ja sain tabletit mitkä otin kotona ja kipuja ei fyysisesti ollut mutta henkisesti sitäkin enemmän....
Nyt 21.3 mun ötökkä olis täyttänyt vuoden, lasketun ajan mukaan.
ja pari kuukautta abortin jälkeen tuli ero, onneks hyvät välit säily mutta tästä asiasta ei poikakaverin kanssa puhuttu, mikä on edelleen se suurin ongelma meiän välillä mutta toista on paha pakottaa puhumaan.
välillä paha olo edelleen kun ajattelee mitä tehnyt mutta omalla kohdallani paras vaihtoehto.
Haluaisinkin tietää onko muilla saman asian kokeneilla vielä vuosia myöhemmin hetkiä että ei tarvitse kuin nähdä kuva vauvoista niin alkaa itkettää ja on todella paha olo?
kertokaa kokemuksia, ja tsemppiä kaikille!!!
tän asian kanssa vaan täytyy elää loppu elämänsä eikä se elämä tähän lopu:)
.miiikksu.
Vastaukset 30
Vanhimmat
mutta ystäväni teki. Hän katui tekoaan heti kohta, vaikka hänellekin ehkä ratkaisu oli paras vaihtoehto siinä elämäntilanteessa, myös hän erosi. Hänellä ainakin lapset ja vauvat tuottavat vielä vuosien päästä tuskaa.
Tuommosia ei pitäis päästää edes syntymään. "Eka kerta ilman kortsuu ja heti nappas." Onnee vaan sinulle syntymättömän lapsen murhasta.
yhden ainoan kerran olin sängyssä ilman suojaa, ja raskaaksi tulin
Sinut tässä pitäisi saunan taakse viedä.
Millä oikeudella tuomitset?
Mikä sinusta tekee sen jumalan joka voi kieltää toisia?
En kieltänyt ketään/mitään. Sanoin vain mielipiteeni. Ilman ehkäisyä naivat huorat joutaisi ampua, eivätpähän pääsisi tappamaan enää yhtään viatonta lasta. Oli kyse sitten kerrasta tai sadasta kerrasta, mitä sen on väliä.
Niin, nämähän ovat mielipideasioita. Tämä on minun mielipiteeni, en sano että teillä pitäisi olla samanlaiset. Minä elän elämääni kuten elän, tehkää te minun puolestani samoin.
luulet varmaan ettei musta tuntunut millekään kun tein päätökseni? en nyt ihan tunteeton paska ole ja tiedän että se minkä pistin poikki oli osa minua se oli mussa kiinni se oli niin riippuvainen musta ku olla ja voi, ja mä en antanut sille mahdollisuutta. mutta mielipiteet jokaisella...
tää asia on osa mua ja tuun kantaa sitä joka ikinen päivä, joka ikinen sekuntti ja hetki mukanani.
en ainakaan tietoisesti tuomitse ainuttakaan ihmistä, en varsinkaan tässä asiassa. anteeksi jos kirjoittamasta tekstistäni sai sellaisen kuvan mutta se oli vain todellista elämää.
jokainen voisi miettiä mitä tekee jos se ihan oikeasti sattuis omalle kohalle.... mut tuomitkaa ihan rauhas vaan, mä ainaki oon kasvattanu tän asian tiimoilta ittelleni sen verran kovan suojakuoren et ei satuttamaan pääse ihan helposti
ap:ta huoraksi niin se on haukkumista sekä nimittelyä, se on todellakaukana mielipiteenilmaisusta.
Entä ne ilman ehkäisyä naivat äijät? Mitäs niille tehdään?
"Ilman ehkäisyä naivat huorat joutaisi ampua"
Eiköhän pitäisi hetkeksi istua alas ja miettiä?
se on ihan yhtä lailla kummankin asia käyttää ehkäisyä...voisin syyttää sitä äijää tästä tilanteesta, mutta tiedän järjellä ajatella että se on kummankin syy.
Ja se abortoitu alkio ei ollut lapsi, itsestäni tuntui aborttia tehdessäni pahalta, kun ajattelin "lasta", mutta kun näin sitten ihan itse millainen muodoton soluklöntti se oli, ei tuntunut enää NIIN pahalta. Siitä ei erottanut yhtään mitään.
Ja mitä siihen lapsen synnyttämiseen sitten tulee, te haukkujat olette varmasti niitä samoja ihmisiä mitkä sitten haukkuvat nuoria työttömiä sossun tuilla eläviä yksinhuoltaja-äitejä, jotka ovat väsyneitä yksin olemaan vastuussa toisen ihmisen elämästä, kun hädin tuskin pystyvät huolehtimaan itsestäänkään!
Ottakaa kantaa asiaan jos joku on edes vähän samaa mieltä kanssani. En ole julma ihminen, ajattelen vain vähän itseänikin, ja minusta se jos mikä on järkevää
aina vain syytetään naista joka abortin tekee, ikinä ei miehessä vikaa, joka on myös osasyyllinen tapahtuneeseen. ja todellakin ne ketkä luulevat olevansa aina oikeassa ja tietävänsä miten kuuluu toimia voisivat ajatella välillä muidenkin kannalta asiaa. eiköhän jokaisella ole oikeutensa tehdä mitä tekee kunhan kantaa vastuunsa ja ajattelee mikä on itselle parhainta. eihän tässä asiassa voi muita ajatella kuin itseään... mutta minä olen samaa mieltä tapsun kanssa!
mutta olen ollut kerran raskaana - joka meni itsestään poikki ilman aborttia. Olin kyllä käyttänyt poikaystäväni kanssa (minä 16, hän 24!) kumia enkä tiedä vieläkään että miten tulin raskaaksi, kumpikin selvin päin ja kumi laitettuna oikein, rauhallisesti ja sähläämättä paikoilleen... Eikä kumi rikkoutunutkaan. Jotain siis vuotanut jostain kai.
Olin mökillä kun ihmettelin kun menkat ei tulleet. En voinut kertoa äidille (hän ei ensinnäkään tiennyt seurustelustani, koska hänen mielestään ennen kuin täyttää 18, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.. eli tapailimme salassa) koska aborttia hän ei olisi hyväksynyt myöskään vaan heittänyt kotoa ensikotiin.
Vietin elämäni karmeimmat puolitoista kuukautta mökillä, miettien mitä jos mitä jos mitä jos... Kylillä ei ollut edes apteekkia (todellinen lande!) joten loma olisi keskeytynyt toden teolla ja oltaisiin jouduttu lähtemään 3 h ajomatkan päähän lähimpään kaupunkiin apteekin perään. Eli en siis kertonut jutusta..
Mietin mielessäni että jos olen raskaana niin sit helvetti olen, tekstasin poikaystävälle joka oli ihan innoissaan ajatuksesta (itse vain itkin öitä, en ollut todellakaan valmis äidiksi, poikaystävä oli sen sijaan jopa ennen tätä väläytellyt kuvia mahdollisesta naimisiinmenosta ja vauvasta!!!) ja ise ajattelin että kunhan pääsen täältä metsän keskeltä pois ja tekemään testin niin mietin sitten miestä revin rahat aborttiin. Tiesin siis samantien että tekisin abortin...
Noh, juuri paria pvää ennen kotiin lähtöä, alkoivat erittäin veriset, kivuliaat ja paksut kuukautiset. Verta tuli pariin otteeseen todella iso klöntti. Kotiin päästyäni kävin tekemässä raskaustestin - viiva piirtyi esiin, raskaushormoonit koholla, olin ollut raskaana. Kun tein testin muutamaa päivää myöhemmin, viiva oli kadonnut.
Onneksi raskaus meni itsestään poikki, koska erosimme poikaystäväni kanssa puolen vuoden päästä. Hän jankkasi jatkuvasti vauvasta, naimisiinmenosta, siitä miten ostaa meille yhteisen kämpän tai rakentaisi talon johonkin.. Itse olin kauhuissani koko ajatuksestakin. Sanoin etten halua vauvaa ennen kuin olen 25 vuotta ja vaikka siitäkin jostain syystä joustaisin, haluaisin ensin käydä lukion loppuun ja pyrkiä yliopistoon.
Tuossa suhteessa oli muutenkin selvää että tavoitteemme olivat niin täysin erilaiset (puhumattakaan henkisen iän erosta ja kokemuksesta jotka loivat kaiken kokeneen miehen ja nuoren kiltin naapurintytön välille todella ison kuilun) että erohan siitä tuli.
Nyt tapasin miehen pitkästä aikaa. Hän tuli itse puhumaan minulle, ja seisoin vain hiljaa kun hän jankkasi, enkö voisi alkaa tapailemaan häntä uudestaan. Hänen puheensa.. Se oli niin lapsellista, niin typerää. Olin ohittanut hänet parissa vuodessa henkisessä kypsyydessä. Ei hänestä olisi ollut isäksi. Kylmii selkäpiitä kun ajattelenkin miten riippuvainen olisin ollut hänestä. Kouluttamattomana teiniäitinä ja miehen elättinä, pieni lapsi jaloissa. Ei olisi tullut yhtään mitään.
Jos lapsi olisi syntynyt, minulla olisi nyt vähän yli puolitoistavuotias lapsi jaloissa. Ja nyt kun mietin sitä - ei satu lainkaan. Minulla on asiat niin hyvin kuin olla voi. Suoritin lukion mainion arvosanoin, pääsin yliopistoon opiskelemaan unelma-ammattiani, olen seurustellut luotettavan ja vastuullisen unelmieni miehen kanssa nyt melkein vuoden ja olemme ehkä muuttamassa yhteen. Siitä eteenpäin en osaa sanoa, olemme vielä niin nuoria ja suhde niin tuore. Mutta vaihtaisinko tämän kaiken lapseen? EN HELVETISSÄ.
Oma syyni oli myös etten ollut valmis äidiksi, ja sehän jo kertoo ettei must olis ollut pitämään huolta lapsesta kun en itsestänikään pystynyt huolehtimaan. Ja oikeastaan olen äidille ja isille velkaa kaikki lääkärimaksut mitkä ne makso, eihän mulla mitää rahaa sillon ollut.
Omasta mielestäni myös ei kannata hirveän nuorena alottaa mitää seksi elämää, mutta en kylläkään tuomitse ketään, omalla kohdalla olen vain varmaankin elänyt niin lapsen elämää ja aivan landella ettei ole tullut mieleenkään tuollaiset asiat nuorempana.
Toivon sulle hyviä jatkoja ja onnea nykyisen miehen kanssa, nautitaan nuoruudesta ja annetaan lapsille kunnon elämä sitten kun on itse 100% valmis siihen, eli kunnon vastuun ottamiseen.
Entinen miehesi kuulosti ainakin todella lapselliselta...
hänet livenä :( Kun näin hänet nyt, en voi tajuta millään mitä ihmettä olen hänessä nähnyt! Niin lapsellinen, niin vastuuton.... Ehkä hän niin nuoren ja tietämättömän silmissä sitten vaikutti aikuiselta ja vastuulliselta. Tosiasiassa hän sai minut aina vain itkemään.
Ainoa selitys on, että olen kaivannut sitä että joku rakastaisi ja pitäisi hyvänä (suurimmalla osalla nuoristahan on tämä tunne) mutta kokemattomuuttani ihmissuhteissa siirryin seksiin luullen saavani sitä läheisyyttä, kun itseasiassa pelkkä haliminen olisi ehkä riittänyt.
Tuen aborttia varsinkin nuorilla, koska vaikka on tunne että on ns. aikuinen ja hoitaa tilanteen, ei sitä tosiasiassa olekaan tai siihen ilman apujoukkoja pystykään (ja nekin jotka pystyvät.. on eriasia "selviytyä" kuin nauttia siitä tilanteesta). Ei vaikka tuolla teiniäiti-palstalla äidit kuinka selittävät olevansa vastuullisia. Vasta muutaman vuoden kuluttua katsoo itseään ja ihmettelee että mitähän hemmettiä sitä päässä pyöri..? Nyt pelkkä ajatuskin että olisin niin lapsellisena, huonoitsetuntoisena ja tietämättömänä saanut lapsen, kammottaa...
Tsemppiä sinullekin :) Kaikkea ei voi tietää tai ennustaa ja valinnat on jo tehty, mut sillä mitä on tällä hetkellä, pitää jatkaa ja asettaa päämääriä. Toivottavasti arki kuitekin tuosta paranee ja saisit jotain unelmiasi aikaiseksi. :)
Tajusin, että käytin turhan karkeaa kieltä, anteeksi. Suututtaa vain abortin tekijät. Lähinnä siksi, että entinen tyttöystäväni abortoi lapseni, jonka olisin tahtonut kasvattaa vaikka yksin. Minulta ei siinä vaiheessa kysytty mitään. En saisi vihaani purkaa teihin, joten pyydän anteeksi, että loukkasin.
tiesin jo kirjoittaessani että saan monenlaisia kommentteja. Ja että satutan itseäni kun luen niitä, mutta pakko se vain on kestää.
Olen myös pahoillani että tyttöystäväsi teki niin, meillä silloin oli oikeastaan toisin päin, poikaystäväni oli heti et abortti, eikö niin?
se oikeastaan satutti ihan hirveästi, mutta toisaalta tiesin jo silloin että enhän minä sitä voi pitää. Olin myös ennen sitä mieltä että ei ole oikeutta tehdä aborttia, mutta kun omalle kohdalle sattu niin päätös vain oli tehtävä.
Eli aina ei käy niinkuin haluaisi ja parempi olla tuomitsematta ketään.
Eniten kyllä silloin satutti se että jouduin kaikki lääkärikäynnit ja sen pahimman päivän olemaan yksin kun poikakaveri oli intissä kiinni ja sillehän se oli vaan helpompaa.
Mutta ymmärrän vihan mitä päälleni saan sen takia en tästä asiasta ole kertonut kuin lähimmille ystäville joihin voi luottaa täysin.
Mut toivon ettet pode huonoa omaatuntoa kirjoituksestasi, kaikilla omat mielipiteet.
Miten niin "mun ötökkä"? Miksei lapsi? Mikä 'ötökkä' se lapsi oikein on?
No ötökkäpä hyvinkin...
eikö monilla ole jo oma nimityksensä sille olennolle eli lapselle mikä kohdussa on..
mä en osannut (nyt moni ajattelee että tunteeton p****a) ajatella että mun sisällä on ihka oikea tuleva ihminen ja mulle se oli mun ötökkä, mun ikioma ötökkä. En tarkoita millään pahalla ketään kohtaan tätä mutta mulle se oli ötökkä ja rakas sellainen vaikka en antanutkaan sille mahollisuutta....
Joskus täältä voi lukea pelotteluja surusta, tuskasta ja masennuksesta loppuelämäksi abortin yhteydessä. Tosiasiassa, ainakin omalla kohdallani, abortti on haava sisällä, surunpalanen, jota kantaa mukanaan koko elämänsä, joka hetki. Ja tosiaan, joskus tulee tilanteita, joissa se suru tiivistyy ja pistelee, vaikka aikaa on jo kulunut pitkäänkin. Mutta mitä monet eivät täällä näytä ymmärtävän on, että tämä suru sellaisenaan ei tarkoita katumista. Itselleni yhäkin on selvää ettei muuta vaihtoehtoa minulle ollut enkä ole koskaan jossitellut.
Ymmärsin jo aborttipäätöstä tehdessäni, etten koskaan voi karata tätä tapahtumaa. Enkä ole halunnutkaan. Kävin läpi kovan surutyön juuri niistä lähtökohdista, että tämä asia tulee olemaan mukanani tästä lähtien aina. Vaaleanpunaiset haaveet omasta perheestä ja lapsista tulevaisuudessa haalistuivat ja niihin mielikuviin tuli särö. Olin aina luullut, että olisin onnellinen ekaa kertaa elämässäni saadessani kuulla olevani raskaana ja siksi oli kamala, kirvelevä pettymys, että ainoat tunteet mitä tunsin oli voimakas paniikki ja kauhu. Mun mieli oli ratkaisun suhteen selvä heti, vaikka annoinkin itselleni aikaa pohtia asiaa.
Jos aborttia katuu, silloin olisi pitänyt vielä pidempään ja perusteellisemmin miettiä ratkaisuaan. Toivon, että mahdollisimman harva päätyy siihen tilanteeseen, että katumus iskee! Voin vain kuvitella silloin tuskan määrän. Suurin osa abortin kokevista on asian kanssa kuitenkin ok, vaikka se suru aina tuleekin olemaan olemassa. Sen surun kanssa eletään eikä se elämää pilaa; se vain tuo elämään yhden tumman säikeen lisää.
miksiköhän aina jankutetaan että abortti on maailman huonoin ratkaisu? eikö ole parempi että lopettaa lapsen elämän kuin antaa pilata oman elämänsä ja samalla syntyvän lapsen jos tietää että siitä ei pysty huolehtimaan..
Just joo.
No siksipä siitä jankutetaan koska on olemassa se parempikin ratkaisu. Sitä vaan ei näköjään jakseta ikinä muistaa. Ja se on niinkin yksinkertainen kuin ADOPTIO. Anna niiden huolehtia jotka sitä on jo kauan halunneet! Ennenkaikkea anna elämä!! Kumman teon jälkeen oma elämä on enemmän 'pilalla', abortin vai adoption?
Kumpi on parempi: olla elämän antaja vai tuhoaja? Sitä sopii mettiä itse kunkin, jolla on tämä tilanne napansa alla.
Joissain sairaaloissa pannaan abortin haluaja katsomaan videota lapsesta, jonka tämä haluaa tappaa. Kummasti moni vaihtaakin mielipidettään vauvansa tappamisesta.
Ällöttää tämä nykyajan perkeleen hyssyttely ja "ymmärtäminen". Asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä, vaan aina hyssytellään. Jumalauta, murha on murha, vaikka voissa paistais!
mutta kun todetaan olevan raskaana ja ultralla näkee lapsen, jos vain halua katsoa kuvaa, eikö silloinkinjo ole nähnyt oman lapsensa, sen jonka haluaa poistaa itsestään... eiköhän siinä ole tarpeeksi nähty
olisi ollut valitettavasti enemmän pilalla jos olisin valinnut adoption abortin sijaan. Näin vain on, valitettavasti.
Tähän on hieman vaikea vastata.. Olen tehnyt abortin 1,5 vuotta sitten, en ole päivääkään katunut. En sitten tiedä mikä tilanne nyt olisi jos olisin synnyttänyt ja lapsen antanut adoptioon.
Ja tässä vaiheessa tulee mieleen mm. "narkkariäidit." Olisiko se lapselle hyvä, että tämä äiti päättää synnyttää lapsen ja antaa sitte adoptioon? Pystyisikö huumeriippuvainen olemaan ilman huumeita tämän 9 kk, vain tietääkseen että antaa lapsen pois tämän jälkeen?
Okei, tais olla tuo ihan ääripään esimerkki, mutta ajatus tuokin.
tarkennatko että minkälainen video?
tein abortin 2 ja puoli vuotta sitten,paivaa ennen kuin taytin 21 vuotta.
elin kaukosuhteessa poikakaverinin kanssa,olimme festareilla pilleri unohtui yhtena iltana ja tulin raskaaksi.
paadyin tekemaan abortin.erosimme poikakaverini kanssa,emme koskaan puhuneet asiasta.pyydettiin vain toisiltamme anteeks etta jouduttiin kokemaan jotain niin kamalaa.
mulle abortti oli tosi rankka henkisesti.
itkin paivia ennen ja jalkeen ja yha nyt ajatus saa minut kyyneliin.toivon etta en olisi tehnyt sita.jotenki olen hirvean pettynyt itseeni ja vaikea antaa itselle anteeksi.olen nyt yhdessa taman saman miehen kanssa ja kaikki on hyvin.mutta aina valilla tama asia palaa mieleen.
tammoinen kokemus mulla.en suosittele..
Eipä ainakaan itselläni riittänyt muutaman päivän itkut, kyllä tuli kuukausi itkettyä ja monta kertaa tämän vuoden aikana ja tulevaisuudessakin. Mutta kun syyn itkuille tietää siihen on helpompi suhtautua, näin olen itse kokenut parhaimmaksi. Mutta jokainen menee tyylillään ja elää miten parhaimmaksi näkee