Jouduin pakkohoitoon kun olin teoreettisesti pohtimassa olisko tapahtunut eräitä uhkailuja ja muuta oikeuksieni loukkauksia. Kirjoitin kirjeitä oikeusasiamiehelle sekä oikeuskanslerille, joissa pyysin tutkimaan oliko em. tapahtumia tapahtunut. Epäilin, että olin menettänyt muistini ja sain tälle vahvistusta eräistä itseni suorittamista toimenpiteistä, joista selvisi, että muistinmenetys oli tosiasia.
Juttu oli mielestäni lähinnä koominen, mutta varmuuden vuoksi käynnistin uhkailuepäilyjen ( tappouhkauksia ) vuoksi poliistutkinnan tutkimuspyyntönä.
Sittemmin peruin poliisitutkinnan koska en voinut olla varma mitä mahdollisesti oli tapahtunut vai oliko tapahtunut mitään. Hain jo paljon ennen kanteluitani stressin vuoksi apua mielnterveystoimistolta kun asia tuntui epämiellyttävältä vaikka minua huvittikin koko juttu kun en pitänyt asiaa vakavana, mutta olihan se selvitettävä. Vuosien kuluttua päätin saada selon asiaan kun tapasin eräässä ravintolassa miehiä jotka tuntuivat tietävän asiasta jotakin. Muistinmenetysmerkkien vuoksi olin hieman tätä aiemmin lähettänyt mtt:n ylilääkrille kirjeen jossa selostin epäilyistäni ja selvästi ilmaisin että kyse oli vain epäilyistä, se näkyy kirjeestä selvästi.
Ylilääkäri käynnisti toimenpiteet minun saamiseksi pakkohoitoon, vaikka en ollut mielestäni psykoosissa koska tarkastelin asiaa vain epäilynä enkä siis ollut harhojen vallassa. Noin vuoden kuluttua poliist hakivat minut kotoa ja terveuskeskuslääkäri passitti minut sairaalaan. Sairaalassa selostin epäilykseni, mutta en väittänyt niiden asioiden olevan tosia. Olin niin häkeltynyt pakkohoidosta että en juurikaan kyennyt puhumaan mitenkään teoriaani, mutta en esittänyt mitään asiaa muuta kuin epäilyksenä, koska minullahn ei ollut muistikuvia tapahtumista joita epäilin tapahtuneeksi.
Valitin pakkohoidosta mutta lääninhallitus totesi, että se ei tutki asiaa koska mukamas kirjoitukseni olikin kantelu, ei valitus vaikka olin noudattnut valituksen muotoa. Yritin oikaisua sairaalassa ao. virkamiehiä muistuttamalla, mutta mistään väitteistäni ei piitattu mitään.
Kantelin sittemmin TEO:een, ja nimenomaan pyysin tutkimaan kirjeeni, jossa mainitsen kaiken olevan vain epäilystäni-ei uskoa. Tulos oli se, että olin TEON:n mielestä myös paranoidinen. Kuitenkin paranoidisuudelta edellytetään itsepintaista vastakkaisten argumenttien hylkäämistä eli harhojen vallassaoloa. Minä olin vain epäillyt asiaa. Olin myös tutkinut asiaa eri viranomaisissa ( teoriaani ) ja niistä papareista TEO olisi helposti havainnut sen, että kyse on vain pohdinnasta. Kirjeeni huomautuksista, joista selviää, että olin vain pohtinut mahdollisesti tapahtuneen jotakin jota en muista, ei välitetty tuon taivaallista.
Nyt on kulunut kohta 12 vuotta diagnoosin teosta ja olen ollut poissa työelämästä tuon ajan. Saan eläkettä tai kuntoutustukea ( en edes tiedä kumpaa se on ) ja koko elämäni on nyt sitten turmeltu. En ole uskaltanut valittaa asiasta enempää sillä minut olisi viety sairaalaan uudestaan sairaudentunnottomana tms. syyllä( ja sairaalassa minua uhkailtiin usean vuoden hoidolla).Vuonna 1995 sairaalassa kaiken ollessa hyvin epätoivoista suunnittelin itsemurhaa, mutta sitten kavahdin ajatuksiani, mutta nykyisin olisi täysin sama elänkö vaiko en koska minulla ei ole perhettä, jonka perustaminen oli minun päämääräni ollut heti opintojeni päätyttyä.
Sairaalassa saattoi havaita helposti sen, että hoitajien joukossa on henkiseltä suorituskyvyltään hyvin alkeellisia ihmisiä, eräskin on hyvin lähellä ns. lapsenmielistä persoonaa. Olin osastolla, jossa puututtiin kaikkeen olemiseen hyvin kärkkäästi.
Minun olisi osastolla olessani aloittaa puutöiden teko, vaikka inhoan sitä paljon. Minut yritettiin pakottaa tähän vastenmielisyyteen ja varmaankin lomat olisi poistettu jos ei sattuma olisi puuttunut peliin. Äitini kuoli ollessani sairaalassa ja pääsin pois koko sairaalasta. Lukija voinee kuvitella miltä tuntuu kun on juuri itse suunnitellut henkilökunnan asenteelliisuuden vuoksi itsemurhaa ja samassa kuukaudessa äiti kuolee. Helpotusta toi poispääsy mutta tuska äidin kuolemasta oli kova. Toisaalta shokki pakkohoitoon joutumisesta vaikutti niin, että en kyennyt suremaan äitini poismenoa täysipainoisesti.
Sairaalan henkilökunnan toimenpiteistä voisin kirjoittaa enemmänkin ja sinne joutumisesta, mutta nykyisin en enää jaksa vatvoa tuota asiaa. Sen sanon, että minulla todettiin ahdistuneisuus joka olikin paniikkia mielstäni ja tosi raakaa, jota kesti vuosikausia sairaalasta poispääsyn jälkeenkin. Mitään lääkitystä ahdistukseen en saanut, mutta terveyskeskuksessa jonne hoitoni siirtyi avohoidosta sain sitten Xanoria ja välillä Diapamia ja Rivatrilia.
On suuri ero avohoidolla ja sairaalahoidolla ja kaikkein parasta kohtelua olen saanut terveyskeskuksessa, jossa hoitajat ja lääkärit ovat olleet poikkeuksetta ystävällisiä. Myös MTT:ssa on todella ystävällisiä hoitajia. Sairaala tuntuu kyllä julmalta paikalta, mutta eihän siellä kaikki ole mielivaltaisia, mutta systeemi pakottaa alistamiseen, joka on todella törkeätä jos vähänkin on eri mieltä hoidon tarpeesta. Toivon saavani voimia kirjoittaa esim. asiakirjaväärennöksistä ja valehtelusta, joilla potilaita pyritään vaientamaan sekä murskaamaan henkisesti. En tarkoita että sairaalassa,jossa olin, kaikki olisivat mielivaltaisia tai muuten vastenmielisiä, mutta pahimmat pitävät valtaa yllä.
Nykyisin päivät kuluvat lintubongailun ja hekisyyden kirjallisuuden sekä musiikin kuuntelun merkeissä. Olen jo tottunut tilanteeseen, mutta jos ei mahdollisuutta rakkausuhteeseen olisi, joka saattaa toteutua saattaisin ajatella, että päiväni päättyvät tähän. Turhaa elämää on turha elää.
Juttu oli mielestäni lähinnä koominen, mutta varmuuden vuoksi käynnistin uhkailuepäilyjen ( tappouhkauksia ) vuoksi poliistutkinnan tutkimuspyyntönä.
Sittemmin peruin poliisitutkinnan koska en voinut olla varma mitä mahdollisesti oli tapahtunut vai oliko tapahtunut mitään. Hain jo paljon ennen kanteluitani stressin vuoksi apua mielnterveystoimistolta kun asia tuntui epämiellyttävältä vaikka minua huvittikin koko juttu kun en pitänyt asiaa vakavana, mutta olihan se selvitettävä. Vuosien kuluttua päätin saada selon asiaan kun tapasin eräässä ravintolassa miehiä jotka tuntuivat tietävän asiasta jotakin. Muistinmenetysmerkkien vuoksi olin hieman tätä aiemmin lähettänyt mtt:n ylilääkrille kirjeen jossa selostin epäilyistäni ja selvästi ilmaisin että kyse oli vain epäilyistä, se näkyy kirjeestä selvästi.
Ylilääkäri käynnisti toimenpiteet minun saamiseksi pakkohoitoon, vaikka en ollut mielestäni psykoosissa koska tarkastelin asiaa vain epäilynä enkä siis ollut harhojen vallassa. Noin vuoden kuluttua poliist hakivat minut kotoa ja terveuskeskuslääkäri passitti minut sairaalaan. Sairaalassa selostin epäilykseni, mutta en väittänyt niiden asioiden olevan tosia. Olin niin häkeltynyt pakkohoidosta että en juurikaan kyennyt puhumaan mitenkään teoriaani, mutta en esittänyt mitään asiaa muuta kuin epäilyksenä, koska minullahn ei ollut muistikuvia tapahtumista joita epäilin tapahtuneeksi.
Valitin pakkohoidosta mutta lääninhallitus totesi, että se ei tutki asiaa koska mukamas kirjoitukseni olikin kantelu, ei valitus vaikka olin noudattnut valituksen muotoa. Yritin oikaisua sairaalassa ao. virkamiehiä muistuttamalla, mutta mistään väitteistäni ei piitattu mitään.
Kantelin sittemmin TEO:een, ja nimenomaan pyysin tutkimaan kirjeeni, jossa mainitsen kaiken olevan vain epäilystäni-ei uskoa. Tulos oli se, että olin TEON:n mielestä myös paranoidinen. Kuitenkin paranoidisuudelta edellytetään itsepintaista vastakkaisten argumenttien hylkäämistä eli harhojen vallassaoloa. Minä olin vain epäillyt asiaa. Olin myös tutkinut asiaa eri viranomaisissa ( teoriaani ) ja niistä papareista TEO olisi helposti havainnut sen, että kyse on vain pohdinnasta. Kirjeeni huomautuksista, joista selviää, että olin vain pohtinut mahdollisesti tapahtuneen jotakin jota en muista, ei välitetty tuon taivaallista.
Nyt on kulunut kohta 12 vuotta diagnoosin teosta ja olen ollut poissa työelämästä tuon ajan. Saan eläkettä tai kuntoutustukea ( en edes tiedä kumpaa se on ) ja koko elämäni on nyt sitten turmeltu. En ole uskaltanut valittaa asiasta enempää sillä minut olisi viety sairaalaan uudestaan sairaudentunnottomana tms. syyllä( ja sairaalassa minua uhkailtiin usean vuoden hoidolla).Vuonna 1995 sairaalassa kaiken ollessa hyvin epätoivoista suunnittelin itsemurhaa, mutta sitten kavahdin ajatuksiani, mutta nykyisin olisi täysin sama elänkö vaiko en koska minulla ei ole perhettä, jonka perustaminen oli minun päämääräni ollut heti opintojeni päätyttyä.
Sairaalassa saattoi havaita helposti sen, että hoitajien joukossa on henkiseltä suorituskyvyltään hyvin alkeellisia ihmisiä, eräskin on hyvin lähellä ns. lapsenmielistä persoonaa. Olin osastolla, jossa puututtiin kaikkeen olemiseen hyvin kärkkäästi.
Minun olisi osastolla olessani aloittaa puutöiden teko, vaikka inhoan sitä paljon. Minut yritettiin pakottaa tähän vastenmielisyyteen ja varmaankin lomat olisi poistettu jos ei sattuma olisi puuttunut peliin. Äitini kuoli ollessani sairaalassa ja pääsin pois koko sairaalasta. Lukija voinee kuvitella miltä tuntuu kun on juuri itse suunnitellut henkilökunnan asenteelliisuuden vuoksi itsemurhaa ja samassa kuukaudessa äiti kuolee. Helpotusta toi poispääsy mutta tuska äidin kuolemasta oli kova. Toisaalta shokki pakkohoitoon joutumisesta vaikutti niin, että en kyennyt suremaan äitini poismenoa täysipainoisesti.
Sairaalan henkilökunnan toimenpiteistä voisin kirjoittaa enemmänkin ja sinne joutumisesta, mutta nykyisin en enää jaksa vatvoa tuota asiaa. Sen sanon, että minulla todettiin ahdistuneisuus joka olikin paniikkia mielstäni ja tosi raakaa, jota kesti vuosikausia sairaalasta poispääsyn jälkeenkin. Mitään lääkitystä ahdistukseen en saanut, mutta terveyskeskuksessa jonne hoitoni siirtyi avohoidosta sain sitten Xanoria ja välillä Diapamia ja Rivatrilia.
On suuri ero avohoidolla ja sairaalahoidolla ja kaikkein parasta kohtelua olen saanut terveyskeskuksessa, jossa hoitajat ja lääkärit ovat olleet poikkeuksetta ystävällisiä. Myös MTT:ssa on todella ystävällisiä hoitajia. Sairaala tuntuu kyllä julmalta paikalta, mutta eihän siellä kaikki ole mielivaltaisia, mutta systeemi pakottaa alistamiseen, joka on todella törkeätä jos vähänkin on eri mieltä hoidon tarpeesta. Toivon saavani voimia kirjoittaa esim. asiakirjaväärennöksistä ja valehtelusta, joilla potilaita pyritään vaientamaan sekä murskaamaan henkisesti. En tarkoita että sairaalassa,jossa olin, kaikki olisivat mielivaltaisia tai muuten vastenmielisiä, mutta pahimmat pitävät valtaa yllä.
Nykyisin päivät kuluvat lintubongailun ja hekisyyden kirjallisuuden sekä musiikin kuuntelun merkeissä. Olen jo tottunut tilanteeseen, mutta jos ei mahdollisuutta rakkausuhteeseen olisi, joka saattaa toteutua saattaisin ajatella, että päiväni päättyvät tähän. Turhaa elämää on turha elää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.