Kumpi on pahempaa: Kaikki sairaat saadaan pakkohoitoon ja samalla muutama tervekin joutuu, vai kukaan terve ei joudu ja osa sairaistakaan ei joudu?
Kysymys pakkohoidosta
Juntti
302826
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Voiko pakkohoidosta saada jonkun laskun maksettavaksi? Jos kyllä, niin kuinka suuri tämä lasku on?
johan ne sut napaa kun nettiiin mioisia kyselet...
ne on huluja, jotka ei muuta kuin tuhoaa ihmiset..
lue CCHR sivustoja...
100000 kuolee joka vuosi moisissa hoidoissa!..
ja ne ottaa jopa rahaa moisesta tuhoamisesta...
eli kuolemaa on se koko homma vaan...
..on tulla itse katsomaan miten potilaita psyk. puolella hoidetaan. Psyk. sairaala ei juuri tavallisesta sairaalasta enää nykyaikana erotu. Joissakin tilanteissa psyk. puolella on potilailla jopa turvallisempaa kuin somaattisella puolella, koska mielenterveyslaki korostaa potilaiden oikeuksia.
Itse en ainakaan ole nähnyt vielä yhtään kuolemantapausta. Paljon enemmän ihmisiä kuolee normaaleissa sairaaloissa vuosittain, tietysti hoidon riskitkin ovat aivan eri luokkaa somaattisella kuin psykiatrisella puolella.
Tunnen erään mielisairaanhoitajan ja hän on kertonut kuinka itsemurhia ja muuta hullua on tapahtunut, mutta hän oli suljetulla. Oma huonetoverini sen taasen oli aivan pöpi päästään ja yrittikin itsemurhaa heti kun pääsi ensimmäiselle vapaalleen. Onneksi henkilökunta vaihtoi sen jälkeen hieman huonetovereita niin sain helpomman tapauksen seurakseni. Mitähän varten henkilökunta laittoi minut hänen kanssaan samaan huoneeseen kun pääsin sitten kuitenkin avohoitoon nopeammalla aikataululla kuin yksikään muista osastolla siihen aikaan olleista? Olettivatkohan minun olevan ongelmallisempi tapaus? Olisivat kysyneet olenko kiltti vai paha... no heh heh!
Siitä vain, että osastolla hoidettavana oleva potilas ei aina jaksa pitää itsensä puolta kovin vahvasti eikä aina ole aivan tilanteen tasalla, ei ehkä ymmärrä, että hänellä on oikeuksia. En minäkään osannut kysyä olisiko sekopään huonetoverin vaihtaminen mahdollista. Yksi todellinen pipipää yritti tarjota jotain huumeita minulle, koska ne kuulemma auttavat, ovat niitä oikein helpottavia ja rauhoittavia aineita ja niinpä menin tietysti lavertelemaan heti hoitavalle lääkärille enkä tietenkään kadu tekoani. Hänet vietiin pois saman tien. Mitä sellaisille henkilöille muuten tehdään?
Kun näitä kirjotuksia lukee, tulee vain toteamaan, että on niitä hoitoja,hoitajia,lääkäreitä,potilaiden kokemuksia jne. joka lähtöön. Niin kuin onkin.
Olisitko itse valmis kuulumaan niihin, jotka ns. terveinä lähetetään pakkohoitoon, jossa heidät pumpataan täyteen kemikaaleja, jotka voivat aiheuttaa elinikäiset vauriot? Tästä lankeasi sinulle maksettavaksi myös sairaalalasku, mutta se olisi kyllä ongelmistasi kaikkein vähäisin, sillä joutuisit kulkemaan lopun ikäsi mielisairaan leima otsassasi, ja monet suhtautuisivat sinuun kuin ruttotautiseen vain koska olet ollut pakkohoidossa. Olisitko valmis lähettämään pakkohoitoon myös esimerkiksi äitisi niiden terveiden joukossa, joiden elämä osastolla tuhotaan? Itse olen sitä mieltä, että yksikin syytön uhri on liikaa, eikä sellaiseen tule suhtautua vain siedettävänä tilastollisena poikkeamana. Psykiatrinen hoito suomessa on retuperällä pakkohoito mukaanlukien, sillä mitä hoitoa on ihmisen aivotoiminnan lamauttaminen mahdollisimman suurella lääkemäärällä ilman minkäänlaista terapiaa?! Been there...
Ja hohhoh.. lähes kaikki pakkohoidossa olevat potilaathan mielisairaaloissa ovat terveitä ja ilman mitään syytä sinne joutuneita. Sitä kutsutaan sairaudentunnottomuudeksi;)
Pakkohoitoonhan eivät ihmiset nykypäivänä joudu ilman vakavaa syytä, jo pelkän M1-lähetteen (tarkkailulähete psyk. osastolle) kirjoittaminen vaatii lähettävältä lääkäriltä vahvat näytöt potilaan mielisairaudesta, muuten kirjoitetaan B1-lähete ja silloin hoito perustuu täysin vapaaehtoisuuteen (ellei ihmistä sitten sairaalassa todeta niin vakavasti häiriintyneeksi jotta täytyy käyttää kaappauspykälää). Ennen pakkohoitopäätöksen (M3) tekemistä suoritetaan potilaalle psyk. osastolla 3-5vrk pituinen tarkkailujakso, johon kuuluu päivättäiset lääkärin keskustelut sekä hoitajien tarkat havainnoinnit ja keskustelut potilaan kanssa joka työvuoron aikana (yöllä ei tietenkään keskustella). Näiden havaintojen perusteella lääkäri kirjoittaa tarkkailulausunnon (M2) ja ehdottaa potilalle joko vapaaehtoista tai tahdonvastaista hoitopäätöstä.
Mikäli tahdonvastainen hoitopäätös napsahtaa, on se voimassa seuraavat 3kk (tietysti päätös voidaan purkaa aiemminkin mikäli pakkohoidon tarvetta ei enää ole). Pakkohoitopäätöksen vanhentuessa se voidaan potilaan voinnin mukaan joko antaa raueta tai sitten toteutetaan uusi tarkkailujakso jonka perusteella pakkohoitoa voidaan jatkaa vielä 6kk eteenpäin.
Yleensä tuo runsas lääkitseminen liittyy hoidon ensivaiheeseen, jolloin on tärkeintä saada potilaan tila selkiintymään ja sairauden oireet lievenemään. Voinnin selkiytyessä myös lääkeannokset titrataan sopivalle tasolle, kenenkään aivotoimintaa (paitsi sitä haitallista;) ei ole tarkoitus lamauttaa. Hoitamattomana psykiatrinen sairaus aiheuttaa jo yksistään elinikäiset vauriot, lääkityksellä estetään näiden vaurioiden syntymistä. Nykylääkkeet ovat suhteellisen turvallisia käyttää eikä niistä aiheudu samanlailla sivuoireita tai pysyviä vaurioita kuin joistakin vanhan polven lääkkeistä on aikoinaan aiheutunut. Mikäli lääkkeen käyttöön liittyy riskejä keskustellaan asiasta aina potilaan kanssa ja mahdollisia haitallisia vaikutuksia pidetään tarkasti silmällä. Mikäli lääke ei potilalle sovi, vaihdetaan se paremmin sopivaan mutta yhtä hyvin tehoavaan valmisteeseen. Ihmiset ovat erilaisia ja on yksilöllistä mikä lääke on kenellekin parhaiten sopiva.
Harmi jos edelliselle kirjoittajalle on jäänyt noin negatiivinen kuva sairaalahoidosta. Totuus kumminkin on, ettei siellä ole todellisuudessa mitään pelättävää:) Mikäli ei ole omaan hoitopäätökseensä tyytyväinen, voi siitä aina valittaa hallinto-oikeuteen. Potilasasiamies on aina potilaiden käytettävissä ongelmatilanteissa.
myös pakkohoidosta täytyy maksaa, hoitopäivämaksu on ainakin meilläpäin 12e/vrk.
Kumpi on pahempaa: Syytön joutuu vankilaan vai syyllinen jää vapauteen?
Suurin este pakkohoitoon määräämiselle näyttää olevan paperisota. Täytyykö muuten tarkkailujakson jälkeisen pakkohoidon perustua diagnosoituun mielisairauteen?
Haluaisitko itse syödä neuroleptejä, jotka aiheuttavat mm. valtaisan lihoamisen, hedelmättömyyden ja seksuaalisen kyvyttömyyden, rytmihäiriöitä, sokeritautia, lihasten nykimistä ja pakonomaista tarvetta liikkua koko ajan, keskittymiskyvyttömyyden sekä vievät pois kyvyn tuntea minkäänlaista nautintoa. Lisäksi voisi luetella mm. muistin pätkimisen, puheen takeltelun ja 12 tunnin jokapäiväisen yöunen tarpeen. Niin, ja mikäli näitä ei halua syödä, niin sehän on ilmiselvästi merkki sairaudentunnottomuudesta ja inkikaatio jatkaa hoitoa sekä lisätä lääkitystä, jot sillai...Vastaappa rehellisesti, suostuisitko muitta mutkitta syömään tällaisia lääkkeitä lopun ikäsi, vai yrittäisitkö löytää keinon selviytyä ilman? Ja pakkohoidossa ollessani en todellakaan ensimmäisten päivien aikana nähnyt lääkäriä lainkaan tulohaastattelua lukuunottamatta, hän oli paikalla seuraavan kerran vasta kun minun käskettiin allekirjoittaa lausunto, jossa minun todettiin olevan mielisairas. Minulle ei muuten neuroleptejä aloitettaessa kerrottu sivuvaikutuksista muuta, kuin että buranallakin on sivuvaikutuksia.
Vastaan rehellisesti niin kuin minulla on tapana. Tämä on siis henkilökohtainen tilanteeni. En halua, enkä halunnut ja siksi minä halusin parantua. Popsin kyllä kiltisti pillereitä kaksi vuotta, mutta tarvitsin niiden apua, jotta saatoin päästä asioissa eteenpäin. Jotkut syövät lääkkeitä hautaan asti, mutta onko sinulla tarjota vaihtoehtoa lääkkeille?
Joo ja on varmaan tosi kivaa olla sen pakko-hoidon jälkeen lopunelämänsä itsekseen. Katsoen joka aamu itseään peilistä vain huomatakseen jaa taas uusi ihana päivä täysin yksin, kun esimerkiksi puhekyky on mennyt eristyksenseurauksena, lisäksi on mennyt ammatti, kyky tehdä lapsia, välit perheeseen jne. Lääkkeilläkin on sivuvaikutuksia, ei voi välttämättä noudattaa normaaleja päivittäisiä rituaaleja ehkäpä uneliaisuuden takia. Eipä tällaisessa tapauksessa jää jäljelle oikein mitään muuta kuin oman itsensä kehittäminen harrastuksilla, jos ei sitten niin täydellinen satu olemaan, ettei enää sitäkään jaksa tehdä. Monesti perhe saattaa olla hyväuskoinen ja ajatella, että tällaisista hoidoista olisi jotain apua. Eikä ketään voi oikein heitteillekään jättää... Siinä ne syyt varmaan sinne hoitoon joutumiseen terveellä ihmisellä on.
Miten tollaiset asiakirjan allekirjoitukset ja puheet pätevät, kun ne neuroleptinit sekoittavat pään?
"Jotkut syövät lääkkeitä hautaan asti, mutta onko sinulla tarjota vaihtoehtoa lääkkeille? "
Ratkaisu suurinpaan osaan sairauksista ja vaivoista on ollut jo vuosikymmeniä, mutta se ei ole lääketehtaiden etujen mukaista samoin kun se ei ole lääkäreiden etujen mukaista (joutuisvat työttömiksi, kun ihmiset eivät enää sairastelisi).
Suurin este pakkohoitoon määräämiselle on se, ettei potilas ole tarpeeksi sekaisin että pakkohoitoon määräämisen kriteerit täyttyisivät.
Pakkohoitoon määrämiseen ei edes riitä pelkästään diagnosoitu mielisairaus esim. vaikka sairastaisit skitsofreniaa ja joutuisit sairaalaan et silti joudu automaattisesti pakkohoitoon ellet ole tarpeeksi "hullu".
Pakkohoidon kriteerit täyttyvät mikäli potilas on mielisairas ja hoitamatta jättäminen vaarantaisi joko potilaan oman terveyden tai turvallisuuden / vaarantaisi toisen ihmisen terveyden ja turvallisuuden ja avohoidon palvelut ovat tilanteeseen nähden riittäättömiä tai eivät sovellu käytäntöön.
Kun pakkohoitopäätös annetaan potilaalle tiedoksi varmistetaan samalla että potilas on ymmärtänyt päätöksen merkityksen. On turha kysellä onko potilas kykenevä moisia allekirjoittelemaan ja onko potilaan allekirjoituksella merkitystä siinä tilassa kirjoitettuna koska pakkohoitopäätös ei ole mikään sopimuspaperi vaan allekirjoituksella potilas todistaa saaneensa päätöksen tiedoksensa ja ymmärtävänsä sen merkityksen. Mikäli potilas kieltäytyy allekirjoittamasta pakkohoitopäätöstä, allekirjoittavat sen kaksi hoitajaa, joten kieltäytymällä allekirjoittamasta ei voi pakkohoitopäätöstään peruuttaa.
Sitten lääkehoidosta: mikäli lääkitys aiheuttaa potilaalle hankalia sivuvaikutuksia pyritään tilalle löytämään lääke joka ei sellaisia aiheuta. Harvoin lääkkeistä kieltäytyminen johtuu pelkästään niiden aiheuttamista sivivaikutuksista, kyllä se yleinen lääkekielteisyys, potilaan puutteellinen käsitys hoidon tarpeestaan sekä kielteiset ennakkoluulot psyykenlääkkeitä kohtaan on se suurin syy. Olen monesti miettinyt, että voisi olla hyvä antaa potilaille vähän realisointia ja kuvata heitä videolle huonossa kunnossa ollessaan. Videot näytettäisiin heille sitten voinnin parannuttua. Voisi motivaatio lääkehoitoon kasvaa kun näkisi videolta konkreettisesti kuinka sekaisin on ollut hoitoon tullessa. Ei ne lääkkeet pistä päätä sekaisin, kyllä se on se sairaus joka sen varmemmin tekee. Lääkkeet eivät myöskään aiheuta työkyvyttömyyttä. Sekin on täysin sairauden aiheuttamaa. Usein potilaan kokemus saamastaan huonosta kohtelusta sairaalahoidon aikana johtuu siitä, että potilaan kokemus todellisuudesta on hoidon alkuvaiheessa vääristynyt psykoosin vuoksi ja siksi hänelle tulee helposti kokemus ettei häntä ymmärretä tai että asioita tehdään vastoin hänen parastaan. Mikäli kaltoinkohtelua on todellisuudessakin tapahtunut, kannattaa siitä aina ilmoittaa potilasasiamiehelle joka vie asian sitten eteenpäin.
En ole koskaan kuullut psyykenlääkkeiden aiheuttavan hedelmättömyyttä; melkein kaikilla tuntemillani potilailla (ja niitä on satoja!) -jo pitkään sairastaneillakin- on lapsia.
Miksi on niin vaikeaa hyväksyä psyykkiset sairaudet sairauksiksi muiden joukossa ja että myös ne vaativat usein lääkehoitoa. Somaattisiin (fyysisiin) sairauksiin kyllä lääkettä mielihyvin popsitaan, mutta kun on kyseessä psyykkinen sairaus alkaa vastahanka ja valitukset sivivaikutuksista jne.
Kaikissa lääkkeissä on varmasti sivuvaikutuksensa, mutta uskallanpa väittää, että oikein suunnitellulla lääkehoidolla lääkityksen hyödyt painavat vaakakupissa enemmän kuin mahdolliset haittavaikutukset. Se on aika pitkälle siitä kiinni miten asiaan itse suhtautuu. Leimautumisesta voin sanoa sen verran, että varmasti ihminen leimautuu jo yksin sairauden aiheuttaman poikkeavan käytöksensä takia ilman ainuttakaan sairaalahoitojaksoa. Ja sairaalassa olostasihan ei kenenkään tarvitse tietää, sairaalasta tieto ei leviä eikä tietojasi anneta kenellekään ilman lupaa, joten ainakaan sen perusteella leimautumista tai asian leviämistä ei tarvitse pelätä.
Miten eristys voi viedä puhekyvyn? Tarkentaisitko hieman mitä tarkoitat? Ja sairaalahoidon vuoksihan eivät välit omaisiin katkea, omaiset voivat olla tiiviisti potilaan hoidossa mukana mikäli niin sovitaan.
Joissain paikoissa voi asiat olla hyvin, mutta ei kaikissa.
Oletko itse kokeillut lääkkeitä?
Varmasti jos tarvetta olisi käyttäisin itsekin lääkkeitä. Koska ammattini puolesta olen nähnyt niistä olleen ihmisille enmmän hyötyä kuin haittaa en pelkäisi niitä ottaa. Mikäli sattuisi lääke joka ei passaakaan niin täytyisi kokeilla jotain eri valmistetta. Pysyviä vaurioita nykyajan lääkeistä ei enää juuri aiheudu, joten sivuvaikutuksia ei kannata senkään vuoksi säikähtää. Sivuvaikutukset loppuvat kun vaihdetaan lääkitys sopivaan.
Lisäksi uskon, ettei potilailla ongelma niinkään liity itse lääkitykseen vaan he vastustavat lääkitystä siksi koska eivät ole vielä hyväksyneet sairastavansa parantumatonta sairautta joka vaatii mahdollisesti koko eliniän jatkuvaa lääkehoitoa. Kun sairauden hyväksyminen tapahtuu, muuttuu asenne lääkitystä kohtaankin myönteisemmäksi.
Jos nykyaikaisista lääkkeistä ei saa sivareita, niin minkä takia Risperdalista pysyviä pakkoliikkeitä saanut sai yli kuuden miljoonan euron korvaukset?
Mitä jos sivarit ilmenevät vasta 30 vuoden päästä? Nykyaikaisista lääkkeistä ei ole pitkää kokemusta ja niiden pitkäaikaisvaikutuksia ei tunneta.
Onko oikein, että terveetkin potilaat joutuvat syömään lääkkeitä? Onko oikein, että lääkkeitä pakkosyötetään varmuuden vuoksi?
Ehkäpä potilaat ovat terveitä (lue: oireettomia) juuri siksi että käyttävät lääkitystä;) Päivittäin näemme työssämme näitä potilaita, jotka ovat tunteneet olonsa niin terveiksi että ovat jättäneet lääkkeet syömättä kun ovat uskoneet pärjäävänsä ilmankin. Lääkkeiden lopettamisen jälkeen oireet ovat kumminkin äkkiä palanneet ja niin sairaalan ovet taas kolahtavat selän takana.. kellekään ei lääkkeitä syötetä varmuuden vuoksi, kyllä lääkehoidolle on aina vahvat perusteet. Olen nähnyt psyk. sairaalassa myös hoidettavan potilaita ilman minkään sortin lääkitystä, joskin se on aika harvinaista.
Kaikkien lääkkeiden käyttöön liittyy omat riskinsä, olivatpa ne sitten psyyken- tai somatiikalääkkeitä. Tiesitkö, että pelkästä Panadolistakin voi saada maksavaurion? Tällaisten vakavien komplikaatioiden saamisen mahdollisuus on kumminkin häviävän pieni. Lääkkeitä tutkitaan kumminkin kymmenet vuodet ennen kuin ne päätyvät markkinoille ja ihmisten käyttöön.
Mitä jos on ollut oireeton ennen lääkitystä?
Voi jäädä jonkinlainen trauma, lisäksi elinympäristö saattaa kadota tämän hoidon aikana, lääkkeet saattavat aiheuttaa olotiloja, joissa puhuminen koetaan jopa tuskalliseksi mm. tunnetilojen tai vaikkapa poikkeavan äänensävyn takia. Mikään kun ei ole riittänyt (tämä saattaa tosin olla tapahtunut vain potilaan omassa päässä)
Kun elämä muuttuu aivan sairauskeskeiseksi, ei niitä puheeaiheita muusta tai mistään tahdo löytyä. Aivan kuten jotkut alkoholistit eivät puhu muusta kuin viinasta tai kännisekoiluista. Kaikki potilaat eivät välttämättä halua, että omaiset ovat hoidossa mukana tai omaiset eivät enää jaksa tukea. Perhe saattaa ehkä haluta jatkaa omaa elämäänsä.
Parempi pöpeillekin, että pakotetaan hoitoon.
Minulle oli henkisesti raskasta syödä lääkkeitä, mutta tein niin koska koin sen ainoaksi ratkaisuksi. Tunsin sairauteni ja tiedostin sen ja olin viemässä elämää eteenpäin, mutta lääkkeiden syöminen oli henkisesti raskasta ja nakersi itsetuntoa. Sain kuitenkin lopulta lopettaa lääkkeiden popsimisen ja se nosti itsetuntoa roimasti ja sai henkisen tilan paranemaan huomattavasti. En väitä, että lääkkeet olisivat pitäneet minua sairaana sillä niiden avulla paranin ja tarvitsin niitä, mutta minua pelottivat erilaiset sivuvaikutukset, joita mahdollisesti ilmestyy vuosien mittaan ja lääkkeiden syöminen muistutti joka päivä akuutista psykoosistani ja masennuksesta ja tunsin voimakasta häpeää itseäni kohtaan. Tunsin, että pysyn pystyssä vain masennus- ja psykoosilääkkeiden voimin. Se ei tehnyt hyvää itsetunnolle. Eli lääkkeet voivat olla tukena paranemisprosessissa, jotta lääkkeitä ei enää tarvitsisi jatkuvasti popsia. Se kaunis päivä voi koittaa jonain päivänä.
Suosittelen popsimaan lääkkeitä, joita lääkäri on määrännyt ja juttelemaan tarvittaessa lääkärin kanssa lääkkeistä, jos löytyisi vaikka sopivampi. Turhia toiveita en kuitenkaan aio kenessäkään herättää sillä täydellistä lääkettä ei ole olemassakaan.
Parempi popsia kuitenkin nappeja kuin kärsiä enemmän siksi, ettei popsi niitä.
suoraan sanottuna sun tekstistisi oksettaa minua...kuinka kehtaat suhtautua asikkaisiisi eli potilaisiis tuolla tavalla...toivon helvetin hartaasti etten koskaan joudu potilaaksesi...pakkohoidossa tai vapaassa tahdossa...suhtautumis tapasi on jokseenkin ylemmyyden tuntoinen...olet ehkä unohtanut miksi lähdit alalle...toivon ainakin että syy oli että halusit auttaa sairaita ihmisiä kuten minua...mieti vielä ...ihmisiä mekin hullut ollaa...
Hoitaja kirjoittaa aikalailla asiaa. Suhtautuminen potilaisiin ei näyttäisi olevan lainkaan ylemmyyden tuntoinen, vaan hoitajan kirjoittamat tekstit ovat sitä ammatillisuutta, jolla meidän tulee suhtautua työhömme.. Ja teksteissä puhuu kokemus. Tekstit ovat asiallisia, eikä niissä käsittääkseni ole potilaita poljettu tai halveksittu. Vai mitä? Turha loukkaantua siitä tieto-tulvasta, jonka voit lukea hoitajan teksteistä. Luuletko, että sinua auttaisi omassa sairaudessasi paremmin hoitajat, jotka istuisivat vierelläsi itkien ja säälien sinua? Hoitajat (suurinosa) tekevät työnsä täydestä sydämestä, mutta ammatillisesti. Ja aikanaan tulet huomaamaan, että asialliset, pätevät ja välittävät hoitajat auttavat sinua itseäsi kohtaamaan sairautesi ja voit oppia ainakin elämään sen kanssa, jos et kokonaan parantua voi. Ihmisinä minä täällä ja työssäni teidät "hullut" kohtaan. Kuten varmaan hoitajakin. Harkintaa..
on kummempaa!