olenko ainut?

Paljonhan kroonistuneita mielenterveysongelmaisia on. Jotenkin tuntuu, että jos ei suht nopeesti masentumisen jälkeen saa revästyä itseään takaisin elämään, niin sinne masennukseen jää loppuiäkseen. Itse jäin parikymppisenä eläkkeelle, mutta nyt olen taas työelämässä (eli työttömänä, hah hah). Kuusi vuotta lääkkeitä, sairaalaa ja hoitoja takana, enpä olisi uskonut...

Seurasin vuosikymmeniä äitini vaikeaa taistelua mielenterveys ongellmiensa kanssa. Hän oli kokenut kovan sota-ajan, ollen itse silloin pieni tyttö. Hänen sukuaan kuoli sota-aikana keuhkotautiin, nuoria ihmisiä. Äitini ajatustavat muodostuivat juuri aikaan, jolloin elämä oli hänen perheensä kohdalla yhtä sekamelskaa.

Nämä lapsuudessa muodustuneet ajatustavat seurasivat häntä aikuisuuteen.
Hän pelkäsi koko elämänsä ajan, jonkun meistä perheen jäsenistä kuolevan. Ei tarvinnut kuin, että meillä lapsilla oli pieni nuha hän hermostui ja se oli seurausta sota-ajan tapahtumista hänen lapsuuden perheessään.
Hän oli aina masentunut, sen jälkeen, kun hän nuorimman poikansa syntymän yhteydessä sairastui vakavaan masennukseen. Luonteeltaan hän oli mitä ihanin ihminen, mutta tunnemaailma oli täysin vaurioitunut.

Kun minä, hänen lapsensa, tulin uskoon, vein aina uskonystäväni äitini luokse ja nämä ystävät olivat niin uskollisia, että kävivät katsomassä äitiäni, vaikka hän toisinaan vain makasi, eikä montakaan sanaa sanonut. Ystävät osoittivat silti hänelle kunnioitusta.
Ja viimeisinä vuosinaan äidin ajatustavat alkoivatkin muodostua uusiksi. Hänestä tuli toiveekkaampi ja alkoi usein nauraa. Hän myös kiinnostui ympäristöstään. Se oli ihme.

Hän pääsi poissa tästä elämästä rauhallisesti ja jo itsensä kanssa toimeen tulevana. Häneen oli syntynyt tieto, että sellaisenaan hän kelpasi ja juuri sellaisenaan hän kelpasi Jumalalle, joka kutsui hänet kotiin. Iloitsen alati äitini puolesta, siitä, että hän sai muutaman hyvän vuoden täällä maanpäällä ja lopumattoman hyvän taivaassa.