Musta tuntuu et mun jokaikiseen päivään kuuluu pelkoa ja paniikkia. Oon aina ollu pelkääjä ja jännittäjä mut viime aikoina tilanne on pahentunut ja asian miettiminen ittekseen ei oo yhtään parantanut asiaa, ehkä päinvastoin. Pahimpia on tilanteet, joissa koen joutuvani huomion tai tarkkailun kohteeksi. En tiedä mistä alottaisin....
Oon huomannu et oon tullu niin araksi etten pysty juttelemaan ihmisten kanssa ja pelkään että joku tulee sanomaan mulle jotain. Töissä on aivan hirveetä kun ois asiaa jollekin mut ei siitä sanomisesta vaan tuu yhtään mitään ku mietin ja mietin että pitäs sanoa jollekin jotain ja huomaa vaan kun kauhee paniikki nousee päälle. Kädet alkaa täristä jo pelkästä ajatuksesta. Pelkään tarkkailua, arvostelua, tuomitsemista ja että kaikki huomaa kuinka surkee ääliö olen. Ja mitä siitä seuraa, tuntee ittensä huonoksi ja jotenkin poikkeavaksi ja masentuu siitä. Tekee mieli mennä vessaan itkemään että miten mä voin olla tällanen. En tunne itseäni aikuiseksi ihmiseksi vaan epävarmaksi varhaisteiniksi jonka ei kuuluis olla missään. Työnteko ei jaksa kiinnostaa ja teen huonoja tuloksia. Oksettaa kun sitten saa kuulla miten huonosti on työnsä hoitanut. Miksen mä vois olla sellanen reipas supliikki-ihminen mitä kaikki muut tuntuu olevan?
Olen käynyt kerran työpaikkalääkärillä työajalla. Sekin oli kauhea kokemus. Jännitin sitä todella paljon ja rupesin itkemään heti kun pääsin lääkärin vastaanotolle, jo heti käden pudistuksen jälkeen. Itkin jä tärisin enkä meinannu saada henkeä. Lääkärin mielestä olin masentunut ja määräsi rauhoittavia. Ja kirjoitti lähetteen psykologille. Sitten hän kylmästi lähetti mut silmät verestävinä sorvin ääreen. Takas töihin vaan ja hemmetin äkkiä. Menin vessaan ainakin vartiksi kuivailemaan kyyneliäni. Kävin sielä psykologilla kaksi kertaa ja siitä ei ollu mitään hyötyä, täytyy varmaan yrittää uudelleen.
Pelkääminen alkaa levitä jo ihan kaikkialle. Voi kun ei tarttis koskaan poistua kotoa. Tai tietysti haluaisin ja paljon mut tässä tilanteessa tuntuu et voi kun vois vaan maata paksun viltin alla piilossa kaikilta. Ei tarttis joutua niihin ainaisiin tilanteisiin.
En tiedä mikä mut vois pelastaa, tällä hetkellä tuntuu että lääkkeet on mun ainoo toivo jos haluan selviytyä tiukoista paikoista kuten normaalit ihmiset. Omana ittenäni musta ei ole mihinkään.
Oon huomannu et oon tullu niin araksi etten pysty juttelemaan ihmisten kanssa ja pelkään että joku tulee sanomaan mulle jotain. Töissä on aivan hirveetä kun ois asiaa jollekin mut ei siitä sanomisesta vaan tuu yhtään mitään ku mietin ja mietin että pitäs sanoa jollekin jotain ja huomaa vaan kun kauhee paniikki nousee päälle. Kädet alkaa täristä jo pelkästä ajatuksesta. Pelkään tarkkailua, arvostelua, tuomitsemista ja että kaikki huomaa kuinka surkee ääliö olen. Ja mitä siitä seuraa, tuntee ittensä huonoksi ja jotenkin poikkeavaksi ja masentuu siitä. Tekee mieli mennä vessaan itkemään että miten mä voin olla tällanen. En tunne itseäni aikuiseksi ihmiseksi vaan epävarmaksi varhaisteiniksi jonka ei kuuluis olla missään. Työnteko ei jaksa kiinnostaa ja teen huonoja tuloksia. Oksettaa kun sitten saa kuulla miten huonosti on työnsä hoitanut. Miksen mä vois olla sellanen reipas supliikki-ihminen mitä kaikki muut tuntuu olevan?
Olen käynyt kerran työpaikkalääkärillä työajalla. Sekin oli kauhea kokemus. Jännitin sitä todella paljon ja rupesin itkemään heti kun pääsin lääkärin vastaanotolle, jo heti käden pudistuksen jälkeen. Itkin jä tärisin enkä meinannu saada henkeä. Lääkärin mielestä olin masentunut ja määräsi rauhoittavia. Ja kirjoitti lähetteen psykologille. Sitten hän kylmästi lähetti mut silmät verestävinä sorvin ääreen. Takas töihin vaan ja hemmetin äkkiä. Menin vessaan ainakin vartiksi kuivailemaan kyyneliäni. Kävin sielä psykologilla kaksi kertaa ja siitä ei ollu mitään hyötyä, täytyy varmaan yrittää uudelleen.
Pelkääminen alkaa levitä jo ihan kaikkialle. Voi kun ei tarttis koskaan poistua kotoa. Tai tietysti haluaisin ja paljon mut tässä tilanteessa tuntuu et voi kun vois vaan maata paksun viltin alla piilossa kaikilta. Ei tarttis joutua niihin ainaisiin tilanteisiin.
En tiedä mikä mut vois pelastaa, tällä hetkellä tuntuu että lääkkeet on mun ainoo toivo jos haluan selviytyä tiukoista paikoista kuten normaalit ihmiset. Omana ittenäni musta ei ole mihinkään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen pelännyt elämässäni niin paljon, että olen jäänyt pelokkaaksi hiireksi kolooni.
Onneksi olin fyysisesti vahva. Tyydyin niihin duuneihin, joita oli onneksi vilä saatavana.
Metsissä, pelloilla, tehtaissa, satamissa, kuntien lakasu lakasu koneena.
Kävin lääkärien vastaanotoilla, mielenterveystoimistoissa.
Lääkkeitäkin käytin. Lopetin niiden käytön.
Jos sinuu ei työnteko jaksa kiinnostaa, huonoksi veikkaan tulevaisuuttasi.
Kevyt voimatreeni sopii niin tytölle kuin pojallekin.
Antaa mukavasti itsetuntoa ja oikea elämän motivaatiota.
Koukkuunhan siinä jää, mutta se on hyvää ja tarpeellista riippuvuutta.
Varmaan olet tyttö kun itkeskelet, mutta kun pystyt sujuvasti kertomaan
vaikeuksistasi, kyllä sinä saat elämän reunasta kiinni.
Nuoren kehon täytyy saada väsyksiin asti joskus liikuntaa.
Unet ovat syvempiä ja silleen. Ravintotaloudella on hyvin ratkaiseva merkitys.
Kyllä se siitä
repa 50v.
ei ne kaikki muutkaan ole reippaita supliikki-ihmisiä. En minä ainakaan, vaan samankaltaisia tuntemuksia on kuin sinullakin. Ei kai se työnteko kiinnosta kun pään sisällä on kaikenlaista tärkeämpää käynnissä.
Ihan hienoa että sinulla on mahdollisuus työterveyden kautta päästä psykologille (sehän ei välttämättä kuulu työterveyteen). Mutta jos se henkilö ei ollut hyvä, hakeudu jonkun muun puheille, esmes työterveyden, terveyskeskuksen tai mielenterveystoimiston kautta.